Asiakkaita kiinnosti vain juominen – ravintoloiden kunnianhimoiset kokit karkasivat muualle

Suomalainen ruoka saavutti huippuravintolat hitaasti ja vähitellen.

#SK100
Teksti
Liisa Tikkanen

Torihintoja Helsingissä marraskuussa 1910. Munat 3 markkaa tiu. Ankerias 2 mk, kampela ja kilohaili 1,50 mk kilo, tuore lampaanliha 11 mk kilo. Pyyt, metsot, teeret ja jänikset 1–3 mk kappale.

Vaikka valtaosa väestöstä asui yhä maalla, muuttoliike kaupunkeihin oli käynnissä.

Pääkaupungissa oli torien lisäksi teepuoteja, Schloschkoffin munakauppa sekä Koroleffin lafka, joka möi sahojen ja ongenvapojen ohella safkaa: eksoottisia hedelmiä, mausteita ja viiniä. Venäläiset ja kreikkalaiset katukaupustelijat kiersivät myymässä paperosseja, kesäisin valkoesiliinainen jäätelökauppias työnsi kärryään pitkin katuja.

Vanhasta kauppahallista ravintolat ja varakas väki haetuttivat artisokat, hanhenmaksat ja kaviaarit. Viipurin hallin spesialiteetteja olivat toppasokeri, vesirinkelinauhat ja mustat ryssänlimput. Työväestöä palvelivat kansankeittiöt ja ruokalat. Helsingin Pikaruoka mainosti: ”Päivällinen ja aamiainen kannetaan kuumana kotiin erikoisissa lämpöporttööreissä.”

Vuoden 1917 tienoilla Suomi alkoi säännöstellä ja rajoittaa ulkona tapahtuvaa kaupustelua: ovella oli ankara ruokapula.