Arkkipiispa: "Pelot elävät yhteiskunnassamme"
Arkkipiispa Kari Mäkinen Turun tuomiokirkossa. Kuvat Markus Pentikäinen.
”Kun täällä kävelee kadulla, niin eihän täällä aisti tai tunnista pelkoa”, pohtii mies aurinkoisessa Turussa, vilkkaassa Aurajoen rantakahvilassa. Hörppää cappuccinoaan ja rikkoo sen pinnasta taidokkaan maitovaahtolehvän.
Mutta jokin on muuttunut, on arkkipiispa Kari Mäkinen huomannut. Hän on havainnut pelon teeman pulpahdelleen esiin niin monelta taholta, että siitä on jo puhuttava ääneen.
Väkivaltarikollisuus on Suomessa historiallisesti katsoen matalalla tasolla, mutta viime vuosien dramaattiset väkivallanteot ovat havahduttaneet ihmiset kysymään, mitä pinnan alla on.
Erään kouluampumisen jälkeen Mäkinen sai viestin, joka havahdutti hänet itsensä. Kollega, El Salvadorin luterilaisen kirkon piispa Medardo Gomez, lähetti osanottokirjeen.
”Hän kirjoitti ymmärtävänsä, että olette järkyttyneet, koska te elätte niin turvallisessa maailmassa”, Mäkinen kertoo. ”Ja jatkoi, että heidät siellä on ’jo tatuoitu väkivallalla ja surulla’.”
”Se toi globaalin perspektiivin, josta käsin näkee, millaisessa maassa tässä suhteessa eletään. Se havahdutti ajattelemaan myös historiallista perspektiiviä. Sukupolvilla, jotka on eläneet vaikkapa sisällissodan tai talvi- ja jatkosodan ajan, mentaalinen maisema on ollut ihan toinen.”
”Ja kuitenkin minulla on tuntu, että tällä hetkellä eletään epävarmemmassa ja turvattomammassa tilanteessa. Kokemus elämästä on hyvin toisella tavalla epävarma ja turvaton.”
Arkkipiispa näkee ajassamme kolmenlaisia pelkoja.
Ensimmäinen on yleinen epävarmuus koko maailman tulevaisuudesta.
”Sata vuotta olemme läntisessä maailmassa eläneet kehitysajatuksen siivittämänä. Nyt entistä vahvempana on varjoksi tullut ajatus ja kokemus, että eihän tämä voi jatkua näin. On tullut taju siitä, että eiväthän talous ja kulutus voi vain kasvaa loputtomasti. Tässä on ilman muuta kysymys paradigman muutoksesta, kokemuksen muutoksesta. Se saa aikaan jonkinlaista näköalattomuutta tai turvattomuutta.”
Mäkisen mielestä turvattomuutta ruokkii se, että talouspuhe dominoi julkista puhetta. Ja se on jatkuvaa puhetta epävarmuudesta, kriisistä ja vaikeuksista.
”Olen kasvanut maailmaan, jossa yhteisenä päämääränä oli saada lapsille parempi elämä. Parempi koulutus, paremmat olosuhteet, parempi asunto, ehkä sosiaalista nousua. Se oli hyvinvoinnin rakentajien sukupolvi, ja olen sen sukupolven lapsi. Tällä hetkellä ei ole tämänkaltaista yhteistä projektia. Pikemminkin kysytään, miten suojataan lastemme hyvinvointi.”
”Tästä olisi hyvä puhella seuraavan sukupolven kanssa”, hän huomauttaa. ”Kun itse on kasvanut siinä vanhassa maailmassa, on vaikea tietää, millä tavalla seuraava sukupolvi näkee tämän.”
Kari Mäkisen mielestä elämä on toisella tavalla turvatonta kuin ennen.
Toinen aikamme pelko liittyy henkilökohtaiseen pärjäämiseen kilpailussa, arkkipiispa sanoo.
”On havahduttu siihen, että tietoisesti tai tiedostamattaan maailma näyttää kulkevan kaikilla tavoin kilpailun kautta. Kilpailu nähdään dynaamiseksi tekijäksi, joka tuottaa hyvää. Mutta aina kilpailussa jotkut voittavat ja jotkut häviävät. Taustalla on vahvistuva kokemus siitä, että tämä on sekä voittajien että häviäjien todellisuutta. Häviämisen pelko ilmenee epävarmuutena työpaikasta ja ylipäänsä siitä, kelpaanko näillä markkinoilla. Kummalle puolelle minä kuulun?”
Ihmisten peloissa häviäjän osa on häpeä ja yksinäisyys.
”Kun keskustellaan niiden kanssa, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa tällä hetkellä, nousee esiin kysymys häpeästä. Olenko oikein ihminen, kun en pärjää tai selviydy, kun en osallistu kulutuksen tai työpanokseni kautta tähän yhteiseen rakentamiseen? Olenko muitten armoilla?”
Jos nuorilta kysytään, syrjäytyminen ei tarkoita työ- tai koulutuspaikan puuttumista.
”He vastaavat, että se on yksinäisyyttä. Yksin jäämisen, omaan varaansa jäämisen pelko on tärkeä ulottuvuus siitä, millaisten pelkojen kanssa nykyään eletään. Se on nuorten ja keski-ikäisten, mutta myös vanhojen ihmisten pelko. Yksin, erilleen, ulkopuolelle jättämisen pelot asuvat pinnan alla vahvasti.”
Kolmas ja suurin aikalaispelko on arkkipiispan mukaan minuuden kadottamisen pelko.
”Se näkyy niin, että ihmisen täytyy sinnikkäästi koko ajan kysyä, kuka oikein olen, ja rakentaa itse minuuttaan. Minuuden rakentaminen on tietysti aina ollut nuoruuden isoja tehtäviä, mutta tällä hetkellä se näyttää pakonomaiselta ja jatkuvalta. Se tapahtuu ainakin joltain osin kulutuksen kautta. Ulkonäköön liittyvillä ja kulutustavaroilla pyritään hakemaan sosiaalista paikkaa ja hyväksytyksi tulemista. Ja samalla sitä, että pystyisin rakentamaan itsestäni jotain, jota ’oikeasti olen’, ja joka voisi tulla hyväksytyksi.”
Aikaisemmat sukupolvet loivat minuuttaan ja identiteettiään tekemättä siitä erityistä projektia, vain vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin.
”Rinnalle on tullut, että ’minun täytyy itse luoda itseni’. Se kadotus, jota tämän ajan ihminen ehkä eniten pelkää, on oman minuuden kadottaminen.”
Arkkipiispan mukaan piste, jonka kautta merkityksiä hahmotetaan, on siirtynyt pitkässä historiallisessa kehityksessä kuoleman jälkeisyydestä tämänpuoleiseen elämään.
”Kuolemanjälkeiseen kadotukseen joutumisen pelko ei ole kokonaan kadonnut, mutta se ei hallitse tavallisen ihmisen maisemaa enää. Kuoleman lähestyessäkin kysytään ensin, että mitä minun elämäni on ollut. On vasta se toinen kysymys, että mitä tämän jälkeen tapahtuu.”
Miten kirkko voi vastata nykypelkoihin?
”Olisi helppoa ja yksinkertaista sanoa, että eihän kirkolla ole muuta kuin oma perussanomansa. Niin onkin. Kirkko on olemassa pelastusta varten, pelastusta kaikista niistä kadotuksista, joihin ihminen voi joutua. Mutta en ajattele niinkään, että mitä kirkko voi tehdä. Enemmänkin ajattelen, miten kirkko elää tässä todellisuudessa. Mikä osa siitä kirkon perinnöstä, joka tässä ajassa kannetaan, resonoi mihinkin näistä peloista? Minkä kaltaista toivoa ja luottamusta se voi tuoda?”
”Esimerkiksi huoli hylätyksi tulemisesta, ulkopuolelle joutumisesta ja minuuden kadottamisesta. Kyllähän se on suoraan tekemisissä armon ja armahdetuksi tulemisen kanssa. Sen, että ihmistä ei viime kädessä oteta vastaan sen perusteella, miten hän on pystynyt oman minäprojektinsa rakentamaan tai raivaamaan paikkansa maailmassa. Että viime kädessä kenenkään meistä arvo tai merkitys ei ole siitä kiinni.”
Yhteiskunnankin puolesta pelätään. Jos joskus taannoin pelot olivat sotilaallisia ja ulkopoliittisia, nyt osa ihmisistä pelkää esimerkiksi islamin leviämistä ja homojen avioliittoja.
”Tämä on yksi niistä asioista, joiden takia pelkotematiikka on noussut esiin. On näkyvissä suojautumista, ehkä aggressiivistakin suojautumista. Se voi olla kansallista suojautumista vaikkapa maahanmuuttokysymysten yhteydessä tai suojautumista ahtaitten uskonnollisten ajatusjärjestelmien sisään”, arkkipiispa sanoo.
”Islamin pelko liittyy varmaankin siihen, että eletään maailmassa, joka vyöryy päivittäin kohti eikä jäsenny, on vain tapahtumavirtaa. On turvatonta ja epävarmaa, kun maailma ei asetu hallintaan. On houkutus luoda siihen järjestystä luomalla viholliskuvia.”
Parhaillaan kysymys homojen avioliitoista jakaa kirkon rivejä. Maaliskuussa arkkipiispan tulkittiin televisiohaastattelussa puoltaneen tasa-arvoista avioliittolakia. Arkkipiispa kiiruhti oikaisemaan: ei hän lakiin ottanut kantaa.
Eikä ota nytkään, vaan viittaa toukokuiseen kirkolliskokouksen avajaispuheeseensa.
Pitkää ja pohdiskelevaa puhetta olisi vääryys tiivistää lehden palstoille. Selvää on, että puhe patisti kirkkoa keskustelemaan avioliittokäsityksestään syvästi, vaikka se tekisi kipeää. Muistamaan, mistä ihmisten välisessä rakkaudessa on kyse. Ainakaan homoliittojen vastaiseksi ei puhetta voi väittää.
Onko taustalla myös se, että mitä arkkipiispan sopii tehdä ja mitä ei?
”On luterilaisen sosiaalietiikan peruslähtökohta, että arkkipiispa ei anna neuvoja siitä, miten lainsäädäntöä pitää tehdä. Voi avata perspektiivejä, voi tuoda eettisiä näkökohtia esiin, mutta yhteiskunnassa toimitaan terveen järjen ja luonnollisen moraalin pohjalta. Lainsäädäntö on kansanedustajien tehtävä, yhteiskunnan kokonaisuuden tehtävä. Kirkon tehtävä on avata näkymiä moraalisiin perustoihin ja sillä tavalla olla tukemassa yhteiskunnallista päätöksentekoa.”
Mutta jotkut kaipaavat arkkipiispasta vahvaa arvojohtajaa?
”Ymmärrän sen, että arkkipiispan odotetaan osallistuvan keskusteluun ja puuttuvan asioihin. Mutta lähden siitä, että ihmiset ovat aikuisia ihmisiä. En voi tehdä ratkaisuja ihmisten puolesta tai sanella, miten pitää ajatella. Aikuisuuteen kuuluu myös ristiriitojen ja keskeneräisyyden sietäminen.”
Hän arvelee, että niin hengellisten kuin maallistenkin arvojohtajien kaipuussa on kyse jonkinlaisesta vastuun ulkoistamisesta, toiveesta että ”joku meidän puolesta”.
”Ja toisinaan odotetaan, että arkkipiispa sanoisi asiat selvästi, kunhan se vain sanoisi ne niinkuin minä ajattelen.”
Sanotaan, että piispojen yleensä ja arkkipiispan erityisesti pitää vaalia kirkon ykseyttä. Jos arkkipiispa jyrisisi suoria mielipiteitä kiistanalaisiin asioihin, sehän väistämättä jakaisi kirkkoa?
”Tuo kuulostaa siltä, että ykseyden vaaliminen on hiljaa olemista. Ei se niin ole. Mutta täytyy torjua mustavalkoista, viholliskuvia rakentavaa ajattelua. Joissain tilanteissa ykseyden rakentamista voi olla se, että antaa esimerkkiä siitä, millä tavoin siedetään epävarmuutta ja millä tavoin voidaan keskustella asioista.”
Hän toivoo osaavansa olla viisas ja rohkea juuri siinä:
”Että sanoittaa vaikeita asioita niin, että niistä on mahdollista puhua.”
Enää 75 prosenttia maan vauvoista kastetaan evankelisluterilaiseen kirkkoon, Helsingissä alle puolet. Talousvaikeudet kuristavat seurakuntia, ja paikoin harkitaan jopa kirkkojen sulkemista kustannusten säästämiseksi.
Onko kirkolla aihetta pelkoon?
”Vakavasti ottamiseen kyllä, mutta se on eri juttu kuin pelko. Lähtökohta on kuitenkin se, että kirkko ei ole täällä itseään varten, vaan ihmisiä ja elämää varten.
Jos kirkko alkaa liikaa huolestua omasta olemassaolostaan ja kääntyä sisäänpäin, se kadottaa jotain perusolemuksestaan.”
”Täytyy olla koko ajan varuillaan, ettei käperryttäisi puhumaan omassa maailmassa omalla kielellä omista asioista. Modernin kulttuurin luonteeseen kuuluu, että se on lohkoutunut. On vaara, että kirkko samastaa itsensä vain tällaiseen tiettyyn uskonnolliseen osakulttuuriin ja tyytyy siihen.”
Hän huomauttaa myös, että evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu yhä 4,1 miljoonaa suomalaista.
Toisaalta kirkkoakin pelätään, ainakin siitä päätellen, että moni vaatii evankelisluterilaisen kirkon erityisaseman purkamista.
”Mille kirkko on uhka, jos se koetaan uhkana?” arkkipiispa kysyy.
Hän pohtii, ovatko käsitykset kirkon ja valtion suhteista ajan tasalla, vai perustuvatko ne historiallisiin mielikuviin. Tai heijastetaanko koko kirkkoon pelkoja itse kohdatusta, tukahduttavantyyppisestä uskonnollisuudesta, jota on kohdattu jossain osassa kirkkoa.
”Kristillinen usko on myös arvaamaton vastakulttuurinen voima, josta ei oikein tiedetä, että mikä se on. Itse asiassa uskontoihin, myös kristilliseen uskoon, sisältyy poikkeuksellisen radikaali toisinkatsomisen, kulttuurisen toisinkatsomisen potentiaali.”
Mutta yleensähän kirkko käsitetään säilyttäväksi, konservatiiviseksi?
”Niin. Mutta tässä kulttuurisessa tilanteessa saattaa olla näin.”
Että kirkossa saattaisi olla radikaalin yhteiskunnan muutoksen siemen?
”Kyllä, ajattelen näin. Saattaisi olla.”
Osa uskonnottomista vaatii, että kirkon nykyisenlainen läsnäolo ja näkyvyys yhteiskunnassa purettaisiin, koska se on epätasa-arvoista. Jos hengelliset perustelut eivät pure, olisiko läsnäolon säilyttämiseen järkisyitä?
”Jos vaihtoehto on se, että uskonto on yksityisasia ja uskonto poistetaan julkisesta tilasta, yhteiskunta tulee yhdeltä olennaiselta osaltaan yksiulotteiseksi. Olennainen perspektiivi ihmisyydestä jää julkisesta tilasta piiloon. Voi ajatella, että yksi osa julkista tilaa on mediajulkisuus. Jos oltaisiin johdonmukaisia, kirkko ja uskonto pitäisi siivota myös tästä julkisesta tilasta (lehden palstoilta) pois.”
”Kirkon tehtävä yhteisessä julkisessa tilassa on myös se, että jonkun täytyy pitää koko ajan esillä, ettei kaikki täällä ole vain asioiden tehokasta hoitamista, ostamista ja myymistä.”
Arkkipiispa on hiljattain lukenut dekkaristi Sven Westerbergin Jumalan kauhistuttavaa poissaoloa ja löytänyt siitä tärkeää kulttuurikritiikkiä:
”Kulttuurissa, joka siivoaa uskonnon ja Jumalan pois, vallitsee perustavien merkitysten puute, tyhjyys ja tarkoituksettomuus. Siitä voi nousta radikaali paha ja piittaamattomuus.”
”En sano, että meidän kulttuurimme voisi samastaa tähän. Mutta nyt puhutaan uskonnoista. Sellainen sekularisaatioajattelu, jonka vallassa elettiin pitkään, että pikku hiljaa uskonnot jotenkin haihtuvat pois, on aika virheellinen. Ei näytä käyvän niin.”
Vain pintavaahto jää arkkipiispan cappuccinokuppiin.
Viereiseltä siltatyömaalta kantautuu viiltävä suhina. Uutta Kirjastonsiltaa rakennetaan.
Pieni ja maallinen pelko, mutta piispan pelko kuitenkin: mahtaako uusi silta pilata maiseman? Aurajoen loivan mutkan, joka loppukesän pimeissä öissä kaartuu niin hienosti valaistuna Tuomiokirkkosillalta Auransillalle asti.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 25-26/2013.