Kotiinpaluu
Ari Tolppanen teki pitkän uran pääomasijoittajana. Nyt eläkepäivillään hän palaa elokuvayrittäjäksi.
Oppikirjakeissi, sanoo Ari Tolppanen. Pääomasijoitusyhtiö CapManin rahastot voittivat tarjouskilpailun ja ostivat enemmistön Kämp Collection Hotelsista vuonna 2014.
Tolppasen perustamalle CapManille kyse ei ollut vain sijoituskohteesta, vaan koko Helsingin hotellibisneksestä. Strategia oli yhdistää Helsingin luksus- ja lifestylehotellien markkinat. Ostetaan pari kilpailijaa. Rakennetaan yksi hotelli lisää.
”Harvinaisen yksinkertaista.”
Toimistokiinteistöstä syntyi uusi huippuhotelli, St. George. Yhtiön liikevaihto kolminkertaistui. Viime vuonna se myytiin norjalaiselle Petter Stordahlenille.
”Nostettiin hotellien hintatasoa selvästi. Se auttoi hotellibisnestä koko Helsingissä”, Tolppanen sanoo.
Ei sijoitus tietenkään ollut varma nakki. Heti alkuun tulivat Ukrainan ja Krimin kriisit. Venäläisturistien määrä putosi alle puoleen.
”Oli vähän onneakin, matkailuala kehittyi noina vuosina koko Suomessa. Nyt kesällä 2020 on taas toisin. Mutta me tiesimme, mitä piti tehdä ja teimme sen. Jäi hyvä maku.”
Tolppanen katsoi Kämpin keissin loppuun, mutta eläkkeelle hän jäi jo neljä vuotta sitten.
Silloin CapManin omistuksessa oli ollut jo pitkälti yli 200 yritystä. Vuonna 1989 toimintansa aloittanut yhtiö oli lajissaan Suomen ensimmäinen.
Pääomasijoittaja ostaa määräävän aseman yhtiössä, jota pitää kehittää. Mennään mukaan hallitukseen, vaihdetaan johto, jos on tarpeen. Karsitaan tai parannetaan ongelmallisia toimintoja ja edistetään vahvuuksia. Kun yhtiön arvo on noussut, myydään se pois.
Tolppasen aikana CapManin omistuksiin kuuluivat muun muassa Finlayson, Kotipizza, Lumene, Mehiläinen, Ramirent, Royal Ravintolat ja Tokmanni. Se laajensi Eurooppaan ja Venäjälle.
Tolppanen kuvailee suomalaisen liike-elämän kehittyneen eteenpäin katsovaksi ja kansainvälisemmäksi.
”Suurimpana muutoksena on se, että yrittäjyyteen suhtaudutaan nyt suurella respektillä.”
Kun Tolppanen nyt viettää kesäänsä Hangon kakkoskodissaan, hän kokee elävänsä elämänsä parasta aikaa.
”Saan tehdä mitä haluan”, hän sanoo parvekkeella, josta on hulppeat merinäköalat.
Hän on taas yrittäjä, ja firmoja on kolme.
Helsingin ydinkeskustaan tulee laatuelokuvateatteri. Jos Ilona Studios saa luvat ajallaan, rakentaminen Narinkkatorilla alkaa helmikuussa 2021.
Kesäkuussa julkistettiin Aurora Studios, jota omistavat Tolppanen, sijoittaja Ari Lahti ja Otava. Sen on määrä nousta Suomen suurimpien elokuvien jakeluyhtiöiden joukkoon, ainoaksi kotimaiseksi.
Lisäksi on Friday, joka rahoittaa elokuvia Suomessa ja ulkomailla.
Elokuva ei ole uusi aluevaltaus vaan kotiinpaluu.
Los Angeles, marraskuu 1982. Beverly Hilton -hotellissa Tolppanen jakoi huoneen kymmenen päivän ajan toisen suomalaismiehen kanssa.
American Film Market -messuilla oli kaupan leffoja Chuck Norrisin pläjäyksistä ranskalaiseen draamaan. Väkeä riitti, videomarkkinat kasvoivat rajusti.
Huonetoverit eivät kilpailleet samoista nimikkeistä. Tolppasen piti ostaa eurooppalaisia laatuelokuvia, jotka hänen Nordfilm -yhtiönsä levittäisi Suomessa. Hän oli perustanut firman Jörn Donnerin ja Aito Mäkisen kanssa.
Nordfilmilla meni hyvin. Yhtiö oli saanut luvan rakentaa tulevaan Forumin kauppakeskukseen peräti 7-salisen teatteriryppään, jollaisia ei ole vielä edes naapurimaissa.
Tosin 29-vuotias Tolppanen oli jo siirtynyt eteenpäin. Hän oli luopunut Nordfilmin toimitusjohtajan paikastaan, vaikka jatkoi enemmistöosakkaana, ja oli nyt kylmälaiteyritys Huurteen palkkalistoilla.
Tolppasesta tuli saman tien perheyrityksen varatoimitusjohtaja. Yläpuolella oli appiukko, Huurteen toimitusjohtaja ja suuromistaja vuorineuvos Paavo Suominen.
Uudessa työpaikassa Losin-reissu oli helppo perustella.
”Huurteella oli yhtenä harvoista kylmäalan firmoista tuote nimeltään post mortem. Siis ruumiskylmiö. Menin leffojen välissä myymään sellaista Forest Lawnin hautausmaan ruumishuoneelle”, Tolppanen muistelee.
”No, ei tullut kauppoja.”
Siinä missä reissu oli Tolppaselle viimeinen sukellus leffa-alan hurmokseen, vasta 23-vuotiaalle huonetoverille se oli käänteentekevä.
Huonetoveri oli nimeltään Renny Harlin.
Tolppanen oli mukana bileissä, joissa Harlin tapasi ensimmäistä kertaa tulevan bisneskumppaninsa Markus Selinin. Kuten Harlin, myös nummelalainen Selin oli katsastamassa videotarjontaa, ostamassa kaikenkarvaisia halpiksia. Harlin ja Selin ryhtyivät siltä seisomalta kehittelemään hankkeitaan yhdessä.
Mutta mikäli niissä bileissä olisi kysytty, kuka kolmikosta oli tärkein nimi Suomessa, vastaus olisi ollut kiistaton. Tolppasen tunsivat kaikki.
Ensimmäisen elokuvauransa päättymisen syyksi Tolppanen sanoo pettymyksen. Tolppanen oli lukenut Kanarian-lomallaan Anja Kaurasen kirjan Sonja O. kävi täällä. Hän näki siinä menestyselokuvan.
Samalla kun romaanista tuli ilmestymisvuotensa 1981 suuri puheenaihe, Tolppanen paiski töitä elokuvaversion parissa. Donnerin kautta mukaan tuli Eija-Elina Bergholm, jonka piti kirjoittaa ja ohjata elokuva, josta tulisi ”seksillinen”, kuten Tolppanen kuvailee.
Hanke törmäsi viime hetkellä seinään. Suomen elokuvasäätiö ei myöntänytkään rahoitusosuutta. Se oli varannut tukirahansa Rauni Mollbergin suurhankkeeseen Tuntematon sotilas.
Mikäli säätiö olisi antanut rahat, Tolppanen olisi kokenut vastuun tehdä elokuva. Mutta appiukon ehdotus tuli juuri oikeaan aikaan.
Nykyhetkestä katsoen alanvaihto näyttää viisaalta. Suomen elokuvabisnes syöksyi 1980-luvulla alamäkeen. Nousua piti odottaa toistakymmentä vuotta. Mutta ei Tolppanen sitä ajatellut. Nordfilmillä meni vielä hyvin, ja pian se myytiin hyvään hintaan, kun kilpailija halusi Forumin elokuvateatterin. Kyse oli vain epäonnistumisen tunteesta elokuvatuottajana.
Huurre oli kansainvälinen yritys, josta Tolppanen teki vielä kansainvälisemmän. Toimitusjohtajaksi hän nousi 1985.
”Se oli omanlaisensa korkeakoulu, myös johtamisessa. Alaisia oli 500–600.”
Tolppasen mukaan menestys syntyy siitä, että osaa tehdä päätöksen oikeaan aikaan.
Vuonna 1989 hän ja muu johto olivat ostamassa Huurretta. Kaupantekopäivänä Paavo Suominen soitti ja sanoi, ettei haluakaan myydä. Pettymys oli valtava.
Suomisen katumakohtauksen seurauksena Tolppanen päätti jättää firman. Hänelle oli tarjottu paikkaa CapManista, jonka KOP, Pohjola ja konsulttiyhtiö Programator halusivat perustaa analysoimaan ja kehittämään pörssiin tähtääviä yrityksiä. Pian CapManista tuli sijoitusyhtiö.
CapManista ovat hyötyneet etenkin sen rahastoihin sijoittaneet ja hyvin tienanneet eläkeyhtiöt, mutta pääomasijoittamisella on hankalakin maineensa. Yritysten arvon nostaminen voi tarkoittaa irtisanomisia ja yksikköjen lopettamisia.
”Mutta kun katsoo tilastoja, keskimäärin pääomasijoittajien omistamat yritykset ovat kasvaneet paljon nopeammin ja palkanneet enemmän henkilökuntaa kuin muut. Kukaan ei osta pitääkseen vaan kasvattaakseen.”
CapManin osakkaaksi Tolppanen pääsi Nordfilmin myyntirahoilla. Yhtiön kasvu teki hänestä varakkaan. CapMan listautui pörssiin 2001. Sen jälkeen Tolppanen on verotietojen mukaan ansainnut yli 20 miljoonaa euroa.
Paluussa elokuvan pariin oli avainasemassa jälleen Tuntematon sotilas, nyt Aku Louhimiehen versio.
Louhimies otti yhteyttä Tolppasen ystävään Ari Lahteen. Ohjaaja esitteli hankkeensa, jolla oli poikkeuksel-lisen korkea budjetti.
”Päätimme silloin, että keräämme Arin kanssa viisi miljoonaa euroa. Aku ei uskonut.”
Joitain kuukausia myöhemmin Louhimies sai puhelun.
”Aku oli Irlannissa kuvaamassa Rebellion-sarjaa. Hän ei vastannut, mutta soitti tauolla takaisin. Sanoin, että nyt on rahat kasassa. Aku putosi tuolilta.”
Kun CapManissa kerättiin rahastoja, kyse oli idean myymisestä sijoittajille. Se ei valtavasti poikkea elokuvarahoituksesta.
”Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan myyminen suomalaissijoittajille, instituutioille ja varakkaille yksityishenkilöille oli yksi helpoimpia fundraisingeja, mitä olen tehnyt.”
Tuntemattomasta tuli katsotuin kotimainen vuosikymmeniin. Vastaavaa menestystä ei liene heti odotettavissa, mutta Tolppanen uskoo alaan ja sen kansainvälisiin mahdollisuuksiin.
”Kotimaisen elokuvan laatu on noussut räjähdysmäisesti.”
Hän katsoo paljon elokuvia, suomalaisia ja ulkomaalaisia. Korona-aikaa on helpottanut vip-henkilön etu. Jos Ari Tolppanen pyytää suomalaiselta elokuvatuottajalta linkkiä katsoakseen uutuuselokuvan kotiruudultaan, hän saa sen.
Nyt hän kehuu Jenni Toivoniemen ohjaamaa Seurapeliä, joka tulee teattereihin vasta elokuun lopulla.
”Todella hyvä!”
Jörn Donner edusti Tolppaselle ahkeruutta, itsenäisyyttä ja ennakkoluulottomuutta. Nyt hän on tuottamassa dokumenttia ystävästään.
Nordfilmin tärkeimmän elokuvateatterin, Yrjönkadulla sijainneen kolmisalisen Nordian tilalla on Partioaitta, mutta Tolppasen vuonna 1974 perustama Walhalla-elokuvakerho toimii yhä.
Tuotantotaloutta Teknillisessä korkeakoulussa opiskellut nuori mies työskenteli Pohjola Norden -järjestössä projektisihteerinä. Siinä syntyi pohjoismaiseen elokuvaan keskittynyt Walhalla sekä paljon tärkeitä kontakteja.
Vaikka Tolppanen sanoo oppineensa elokuva-alasta kaiken legendaariselta maahantuojalta ja kulttuuripersoonalta Aito Mäkiseltä, joka Cannesissa käänsi ranskankieliset elokuvat kuiskaten hänen korvaansa, lämpimin side jäi toiseen Walhalla-tuttavuuteen.
”Tapasin Jörkan hänen pihabileissään. Tutustuimme hiljalleen. Läheisempiä meistä tuli 1980-luvulla niihin aikoihin, kun Jörkka tapasi Bitten ja minä nykyisen vaimoni Marjatan.”
”Perheet tulivat mukaan. Meillä oli pienet lapset. Reissasimme jonkun verran yhdessä.”
Donner edusti Tolppaselle ahkeruutta, itsenäisyyttä, ennakkoluulottomuutta ja kyseenalaistamista.
Nyt Tolppanen on mukana tuottamassa dokumenttielokuvaa Donnerista. Muut hänen yrityksensä ovat tuottavuuteen tähtäävää liiketoimintaa, tämä dokumentti ehkä enemmänkin mesenointia.
Eikä dokumentinteko ole ainoastaan kunnia-asia.
”Mulla ei ollut juuri ystäviä. Jörnillakaan ei oikein ollut. Meidän ystävyys oli sitä, että oli hyvä olla yhdessä ja sanaton luottamus. Syy tehdä dokkari on rakkaus.”
Suomen Kuvalehti on osa Otava-konsernia.