Äitini yritti polttaa naapurinsa asunnon – miksi?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Viime maaliskuussa turkulainen 73-vuotias, yksin asuva vanhus yritti sytyttää kerrostalon tuleen. Hän pudotti tärpättiin kastellun pyyheliinan naapurin postiluukusta.

Tuhopolton yritystä edelsi teolla uhkailu sekä yksi aiempi yritys; palava paperi ehti sammua ennen kuin se saavutti naapuriasunnon eteisen lattian.

Viikkoa ennen palavan pyyheliinan pudottamista vanhuksen poika oli yrittänyt saada hoitavalta lääkäriltä pakkohoitomääräystä äidilleen.

Kyseinen mielenterveyspotilas on oma äitini. Minä olen poika, joka yritti saada häntä hoitoon.

 

Äitini Maija on sairastanut paranoidista skitsofreniaa yli 40 vuotta. En muista aikaa, jolloin hän ei olisi ollut mielenterveyspotilas tai -kuntoutuja.

Lapsuuttani ja nuoruuttani varjosti äidin toistuva kierre: sairastuminen, pakkohoito suljetulla osastolla, kotiutuminen, uusi vähittäinen sairastuminen.

Oireilu oli tyypillistä skitsofreniapotilaan paranoiaa. Äänet puhuivat, autot lähettivät viestejä. Äiti sai hysteerisiä jatkuvia naurukohtauksia, häiriköi naapureita. En jaksa edes muistella, millä kaikilla tavoin sairaus kulloinkin ilmeni.

Keväällä tuhopolton yrityksen aikaan ylioppilaskirjoitukset olivat meneillään. Muistin omani 30 vuoden takaa. Yhtenä yönä jouduin lähtemään pakoon puukkoa heiluttelevaa äitiäni. Menin isäni vanhempien luo, aamulla lähdin sieltä kirjoituksiin.

Toisen ihmisen toimittaminen pakkohoitoon ei ole Suomessa helppoa. Se on erityisen hankalaa silloin, kun potilas itse ei myönnä sairauttaan. Maija kuuluu tähän ryhmään.

Jokaisella sairastumiskierteen jaksolla saimme hänet hoitoon vasta, kun hänen tilansa oli ehtinyt huonontua kuukausia ja hän oli jo täysin psykoottinen. Jokaisella kerralla tarvittiin Mt1-lomake eli pakkohoitomääräys.

Se oli raskasta, erityisesti veljelleni ja minulle.

Skitsofreniapotilaille on tyypillistä, että he eivät ota lääkkeitään. Maijakaan ei syönyt niitä. Siksi pakkohoitokierre jatkui reilut 20 vuotta.

Olen hankkinut äidilleni Mt1-lomakkeen ensimmäisen kerran 19-vuotiaana äidinäitini kuoleman jälkeen. Se vaati lukuisia puhelinsoittoja psykiatrian poliklinikan vastaavalle lääkärille ja perusteluja sille, että potilas on vaarallinen itselleen. Hän ei syö, on jo langan laiha, täysin sekaisin, psykoottinen.

Useiden viikkojen pommittamisen jälkeen lomake heltisi. Sen jälkeen jouduin soittamaan paikalle poliisit ja seuraamaan vierestä, miten kaksi raavasta miestä vei väkipakolla hauraan äitini pois. Olin häätänyt hänet omasta kodistaan suljettuun hullujenhuoneeseen.

 

Maija vajosi pohjalle 1980-luvun puolivälissä, noin 45-vuotiaana. Minä ja isoveljeni olimme lähteneet kotoa. Oman äidin kuolema sysäsi Maijan tuuliajolle.

Hän ajautui puliukkojen porukkaan. Asunnottomat laitapuolen kulkijat valloittivat asuntomme. Kaikki varastamisen arvoinen vietiin, loput rikottiin. Kaikki peittyi tupakantuhkaan, tumppeihin, kuonaan ja ulosteisiin. Avaimia kopioitiin, ja asunnossa majailevien syrjäytyneiden alkoholistien piiri laajeni.

Arvostetun taloyhtiön isännöitsijä sai tarpeekseen, kun talon alaovi rikottiin. Taloyhtiö otti asuntomme haltuunsa. Äitini joutui kadulle.

Aikoinaan kauneudestaan ja tyylikkyydestään kuuluisasta Maijasta oli tullut kassialma. Hän kuljetti omaisuuttaan mukanaan muovipusseissa ja nukkui ulkona, puistoissa ja ties missä.

Nyt tilanne on luisumassa samaan suuntaan, pohjalle. Välillä oli jo paremmin.

 

Maijan elämä ja ennen kaikkea mielenterveys alkoivat kohentua 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Tähän oli kaksi yksinkertaista syytä:

Ensinnäkin hänelle tarjottiin sairaalajakson päätyttyä mahdollisuus käydä poliklinikalla toimintaterapiassa, käytännössä askartelemassa. Aiemmin hänet oli vain työnnetty resepti kädessä pihalle.

Nyt äiti koki menevänsä töihin. Hän painoi kangasta ja ompeli tyynynpäällisiä, kutoi upeita räsymattoja ja askarteli joulu- ja syntymäpäiväkortteja. Tärkein hoitokontakti ei vaihtunut koko ajan vaan oli pysyvä, se oli askartelun toimintaterapeutti Toini.

Toinen kuntoutumista edistänyt muutos liittyi lääkitykseen, siihen miten se annettiin. Koska skitsofreenikkojen tiedetään jättävän lääkkeensä ottamatta, Maijan lääkityksestä alettiin huolehtia piikityksin. Joka maanantai hän kävi piikillä mielenterveystoimistossa ja myöhemmin terveyskeskuksessa.

Näin yksinkertaisilla ja halpaakin halvemmilla hoitomuodoilla äitini eli hyvää elämää reilut 20 vuotta. Hän pärjäsi yksin kotona, hoiti lapsenlapsiaan tarvittaessa, rakensi uudelleen ystäväverkoston.

Mutta kun Maija täytti 68 vuotta, hänet potkaistiin pois toimintaterapiasta, jossa hän oli käynyt päivittäin kaksi vuosikymmentä.

Maija oli tullut liian vanhaksi. Hän oli siirtynyt vanhusten mielenterveyspalvelujen piiriin.

 

Nyt tarjolla oli pari kertaa viikossa vanhusten askarteluryhmä. Siinä äiti viitsi käydä viitisen vuotta, vaikkei se enää tuntunutkaan työhön menemiseltä.

Vuosi sitten, keväällä 2013, lääkityskäytäntö muuttui. Piikityksestä luovuttiin, koska lääketehdas oli lopettanut kyseisen lääkkeen injektiomuodon valmistuksen eikä sitä ollut enää saatavilla. Korvaavaa, yhtä hyvää lääkettä ei löytynyt.

Maija alkoi saada saman lääkkeen tablettien muodossa, ja niiden ottaminen jäi hänen vastuulleen.

Arvaatte varmasti, miten siinä kävi.

Terveydentila romahti muutamassa kuukaudessa, harhat ja paranoia palasivat: miniä oli käynyt varastamassa kattilankannet, minun pääni oli vaihdettu pienempään, taloyhtiön roskiksesta alkoi löytyä äidin tavaroita, joita naapurit olivat ryöstäneet…

Alkoi myös naapurien kiusaaminen, vihaviestien tiputtelu postiluukuista, varkaiksi ja ryöväreiksi syyttely.

Alkukesästä 2013 huolestuimme veljeni kanssa toden teolla. Äiti oli hävinnyt kotoaan. Monen päivän sanomalehdet olivat ulko-oven kynnyksellä.

Alkoi hätääntynyt jäljittäminen. Olimme varmoja, että hän on kuollut tai tapettu jonnekin tienvarteen.

Lopulta äiti löytyi: suljetulta osastolta G1.

Osastolta ei ollut vaivauduttu ilmoittamaan, että sosiaaliviranomaiset olivat käyneet hakemassa Maijan hoitoon. Taloyhtiön isännöitsijä oli nimittäin tehnyt hänestä ilmoituksen, koska naapurit eivät enää kestäneet hänen häiriköintiään.

Olimme veljeni kanssa kaikesta huolimatta helpottuneita. Vihdoin äiti saisi asianmukaisen hoidon ja kunnollisen lääkityksen.

Ei kulunut kuin hetki, kun äiti oli jälleen kotona. Yksin, puolikuntoisena ja sekavana, pilleripurkki avaamattomana lipaston kulmalla. Hetkessä hän oli myös yhtä sekaisin kuin ennen osastolle viemistä.

 

Syksyllä 2013 veljeni sai suostuteltua luurangon laihan äitimme terveyskeskukseen lääkärin vastaanotolle, josta hänet passitettiin takaisin osastolle G1.

Sieltä hänet kotiutettiin taas tuota pikaa.

Menin katsomaan äitiä. Porraskäytävässä minua oli vastassa tuttu vanha maalaus. Se nojasi seinään hissin vieressä. Nappasin sen mukaani ja menin hissillä ylös.

Kotona Maija oli toimeliaalla päällä, harhat ja äänet pakottavat toimimaan. Hänellä oli päällään muhkea untuvatakki, minun vanha takkini. Hänen äärimmäisen laiha olemuksensa hävisi sen sisään, kuin takki olisi roikkunut henkarilla. Maija ”pakkasi”. Hän ravasi hermostuneesti isossa kaksiossa huoneesta toiseen ja järjesteli tavaroita: nämä roskiin, nuo piiloon, etteivät naapurit varasta.

Skitsofreenikon elämä ei ole pelkästään tragedia, se on kauheaa. Vainoharhat ja pään sisästä kumpuavat äänet piinaavat lakkaamatta. Se näkyi Maijan olemuksesta.

Kysyin äidltä, mihin taulu oli matkalla. ”Roskiin”, sain vastaukseksi.

Kaikkein järkyttävintä – ja huolestuttavinta – oli asunnossa leijuva palaneen käry. Sen haistoi jopa sakean tupakansavun läpi. Hellalla hiiltyi kattila. Lähetin viestin Maijan edunvalvojalle. Kerroin, että äiti on todella huonossa kunnossa ja vaaraksi sekä itselleen että naapureilleen. Onhan vain ajan kysymys, milloin asunnossa syttyy tulipalo. ”Me emme voi tehdä mitään”, edunvalvoja vastasi. ”Olen kyllä huomannut, että voinnissa on tapahtunut suuri muutos viime kevään jälkeen, mutta se ei kuulu meille. Sinun pitää olla yhteydessä häntä hoitavaan lääkäriin.”

Seuraavaksi soitin osastolle G1, sillä halusin saada ensimmäiseksi vastauksen siihen, miksi 73-vuotias kroonikkomielenterveyspotilas oli päästetty puolikuntoisena kotiin – vieläpä kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä.

Osastonlääkäri oli kyllä paikalla, mutta ei halunnut tai ehtinyt puhua kanssani. Puhuin numeroon vastanneen hoitohenkilön kanssa. Häneltä sain tietää, että pakkohoitomääräystä, Mt1-lomakketta, ei kukaan lääkäri suostu kirjoittamaan näkemättä potilasta. Kotikäyntejä lääkärit eivät tee, joten potilas olisi vietävä lääkäriin.

Silläkin uhallako, että potilas polttaa itsensä ja naapurinsa hengiltä, kysyin puhelimessa. Eli hän saa jäädä hoidotta kotiin, mikäli ei suostu tulemaan vastaanotolle?

Sain yksiselitteisen vastauksen: Kyllä.

 

Käytännössä minulla oli kaksi vaihtoehtoa: saada psykoottinen ja aggressiivinen äitini jollain konstilla suostuteltua lääkärin vastaanotolle terveyskeskukseen tai soittaa paikalle ambulanssi.

Veljeni mielestä äiti ei ollut niin silminnähden huonokuntoinen, että valkotakkiset veisivät häntä psykiatriseen päivystykseen.

Seuraavalla viikolla poliisit olivat menossa puhuttelemaan äitiäni naapureihin kohdistuvan häiriköinnin vuoksi. Minusta se oli psyykkisesti sairaan vanhuksen kiusaamista. Ja täysin hyödytöntä. Välillä järjestelmämme on vielä hullumpi kuin potilas.

Minulla oli voimaton olo. Mitä sitten, vaikka saisinkin äidin hoitoon suljetulle osastolle, jälleen kerran? Eiväthän ne häntä siellä pidä.

Mietin myös, kuuluuko hoitovastuu äidistäni kokonaan minulle ja veljelleni? Minua ovat vainonneet iltapäivälehtien kansiotsikot, joissa hämmästellään sitä, että edes ”rikkaat” eivät hoida vanhempiaan itse.

Elämäni mittaisella kokemuksella tiedän, että omaisen tai läheisen ei tule ryhtyä mielenterveyspotilaan omaishoitajaksi. Silloin potilas sairastuu entistä vakavammin ja myös omaiset sairastuvat. Mielen sairaudet kuuluvat ammattilaisten hoidettaviksi.

 

Tuli maaliskuu. Puhelimeni soi. Vastasin. Siellä oli veljeni, joka kertoi, että poliisit olivat vieneet äidin G1:lle. Hän oli yrittänyt sytyttää naapuriasunnon tuleen työntämällä postiluukusta palavia esineitä.

Luojalle kiitos naapuri oli kotona ja hälytti paikalle pelastuslaitoksen. Säästyimme siltä katastrofilta, että koko kerrostalo olisi palanut, pahimmassa tapauksessa ihmisiä olisi kuollut.

Muutamia viikkoja myöhemmin tapasin naapurin porraskäytävässä.

Hän kertoi, että oli vuotta aiemmin, keväällä 2013, luullut Maijan alkavan dementoitua. Tämä oli kysellyt, olivatko naapurit nähneet, kuka käy hänen asunnossaan varkaissa.

Sitten postiluukusta oli alkanut tulla sekavasti kirjoitettuja kirjelappusia. Muutaman kerran naapuri oli herättänyt äidin päiväunilta, kun tämän asunnosta oli tullut porraskäytävään paha palaneen käry. Kattila oli unohtunut hellalle.

Naapuri oli rauhallinen ja myötätuntoinen, aidosti huolissaan Maijasta.

Hän kertoi, miten meno oli yltynyt. Äidin käytös oli muuttunut vihamieliseksi, kirjeet uhkaaviksi.

”Kun hän uhkasi polttaa asuntomme, teimme rikosilmoituksen.”

He olivat ilmoittaneet uhkauksesta taloyhtiön väestönsuojeluvastaavalle ja isännöitsijälle. He olivat ottaneet eteisestä matot pois ja laittaneet nurkkaan vesiämpärin.

”Kun olimme matkoilla, kävi ystävämme päivittäin siirtämässä postit pois eteisestä.”

Naapurit olivat toivoneet, että rikosilmoitus johtaisi siihen, että Maija pääsisi tarvitsemaansa hoitoon ja he saisivat kotirauhan. Kun asiaa hoitava poliisi sitten ilmoitti Maijan päässeen hoitoon, he peruivat rikosilmoituksen.

Joulun alla naapurit olivat huomanneet Maijan palanneen kotiin. Muutaman viikon oli ollut rauhallista. Sitten häirintä oli alkanut uudelleen.

Kun uhkauskirjeet olivat muuttuneet yhä pahemmiksi, naapurit olivat lisänneet palovaroittimia ja pitäneet postiluukun alla uunipeltejä.

”Helmikuussa Maija pudotti palavan paperiarkin postiluukustamme. Paperi putosi uunipellille ja sammui siihen. Kotona ollut mieheni kutsui poliisit.”

Naapurit tekivät taas rikosilmoituksen ja kävivät kuulusteluissa. Maijan oli määrä mennä kuulusteltavaksi seuraavalla viikolla. Sitten tuli maaliskuinen tiistai, jona naapuri oli yksin kotona. Hän luki työhuoneessa päivän posteja ja oli aikeissa siirtyä sähköposteihin, kun postiluukku kolahti. Hän lähti välittömästi katsomaan, tuliko Maijalta taas kirje.

”Hämärässä eteisessä nousi oven edessä uunipelliltä polvenkorkuinen lieska ja kynnyskin paloi muutaman sentin korkuisella liekillä. Heitin ämpäristä vettä palavaan aineeseen ja sain liekit sammumaan.”

Kun naapuri sytytti valon, hän näki, että postiluukusta oli pudotettu palava puuvillakangas, hieman pienempi kuin sanomalehden sivu. Hajusta päätellen se oli kasteltu palavalla aineella.

”Soitin hälytyskeskukseen, joka lähetti paikalle poliisipartion”, naapuri kertoi. ”Partio hoiti Maijan ambulanssiin.”

 

Löysin tärpättipullon myöhemmin kylpyhuoneesta. Sillä Maija oli siis valellut trasun, jolla oli yrittänyt sytyttää talon tuleen. Raivatessani asuntoa kävin tragedian loppuhuipennusta monta kertaa läpi mielessäni.

Mietin naapureita, jotka olivat joutuneet kuukaudesta toiseen pelkäämään henkensä puolesta. Tuntuu, etteivät mitkään anteeksipyynnöt riitä hyvittämään sellaista.

Mitkään tiedot hoidosta, naapurien uhkailusta tai rikosilmoituksista eivät olleet kulkeutuneet minulle ja veljelleni asti. Potilaan oikeusturva, yksityisyyden suoja ja potilastietojen salaisuus ovat niin tiukkoja, että me lähiomaiset emme saa mitään tietoja viranomaisilta, kuten äitiä hoitavalta lääkäriltä, poliisilta tai edunvalvojalta, joka on kaupungin virkamies.

Kaikkein vähiten tietoa saa äidiltä itseltään.

En silti osaa olla vihainen äidilleni tai syyllistää häntä. Sen sijaan olen vihainen sairaudelle, skitsofrenialle, ja syytän terveydenhuoltojärjestelmää, joka sysää sairaat ja edesvastuuttomat heitteille.

Mikään ei ole muuttunut lapsuudestani. Mielenterveyspotilaan saaminen hoitoon on yhtä vaikeaa. Pakkotoimenpiteillä se onnistuu vasta, kun on jo liian myöhäistä.

Terveydenhuoltomme on ollut säästötoimenpiteiden kohteena vuosikausia. On hullua, että potilaita ei oteta hoitoon ajoissa, sillä silloin hoitoajat olisivat lyhyempiä ja hoito tulisi yhteiskunnalle huomattavasti halvemmaksi. Puhumattakaan siitä, miten paljolta inhimilliseltä kärsimykseltä säästyttäisiin.

Äitini asui yksin, järkkymättömästä omasta halustaan. Varmistaaksemme sen, ettei häntä enää kolmatta kertaa työnnetä puolikuntoisena kotiin, jouduimme huolehtimaan, että hänen vuokrasopimuksensa purettiin.

Nyt äiti on sairaalassa statuksella ”asunnoton”. Hänellä ei siis ole enää kotia, jonne hänet voisi hylätä. 

 

Äidin nimi on muutettu