Äidin tuska: ”Menetin kolme lastani koulukiusaajille”
Mari riisti itseltään hengen, Taru yritti itsemurhaa, Kari käy terapiassa.
Tammikuussa 2015 äiti soitti pojalleen Karille.
”Jos haluat nähdä siskosi vielä elossa, sinun on tultava heti sairaalaan.”
Kari lähti saman tien Jyväskylästä Tampereelle.
Maria ei voitu enää pelastaa. Hän oli päättänyt riistää itseltään hengen, ei jaksanut enää elää.
Jäähyväiskirjeessä luki:
Toivon että kukaan muu ei joutuisi enää kärsimään koulukiusaamisen takia.
Perheen lapset syntyivät neljän vuoden välein: Mari, Kari ja Taru.
Mari oli pyöreä tyttö. Muiden sisarusten tavoin hänellä oli ulkonevat jänishampaat.
Nimittely ja huutelu alkoivat esikoulussa ja jatkui ala-asteella. Mari suljettiin joukon ulkopuolelle. Hän ei halunnut mennä kouluun, vaan vietti yksin aikaa lähipuistossa.
Vanhemmat korjauttivat lasten hampaat. Isä istui vanhempien tukiyhdistyksessä.
Mutta kiusaamista ei saatu kitkettyä.
Opettaja istutti toisen pyöreän tytön Marin viereen, yritti tehdä heistä kaverit. Mutta kemiat eivät kohdanneet.
Yläasteella Mari osallistui tukioppilastoimintaan ja kävi näytelmäkerhossa. Mutta vihan kiusaajia kohtaan hän koteloi itseensä. Ei halunnut avautua, ei purkaa tunteitaan.
Puhumattomuus oli perua jo lapsuudesta. Mari oli ollut viisivuotias, kun rakas isoisä oli menehtynyt yllättäen.
Pienellä tytöllä ei ollut antaa suurelle surulle sanoja.
Teini-iässä Mari alkoi viillellä itseään ja syödä lääkkeitä. Hän joutui mielisairaalaan, jossa diagnosoitiin persoonallisuushäiriö.
Loppuun asti Mari pysyi kuoressaan, ei ottanut apua vastaan.
Sama kiusaamiskaava toistui perheessä.
Kari oli hampaiden takia silmätikku jo esikoulussa. Nälviminen, nimittely ja syrjiminen pahenivat koulussa.
Kavereita oli vain silloin, kun Karilla oli karkkia tai uusi lelu.
Hän oli perheen lapsista sosiaalisin ja vilkkain. Vanhemmat ihmettelivät, miksi koulupsykologi ja -kuraattori pohtivat vain sitä, mitä Kari teki väärin. Ei sitä, mitä kiusaajissa oli vikana.
Teini-iässä pojan raivo kuohui. ”Minä menen ja tapan ne kiusaajat!” hän huusi äidilleen.
Myös Kari oli kokenut lapsena suuren menetyksen, kun äidin sisko oli kuollut äkillisesti. Kari oli rakentanut laitteen, jolla saisi herätettyä hänet henkiin.
Vaikeita tunteita – surua, vihaa, pettymystä – Kari alkoi käsitellä aikuisena.
Nyt, 26-vuotiaana, hän käy terapiassa.
Kiusaajilleen hän ei ole antanut anteeksi. Mutta vihasta hän on päässyt yli.
Taru, nuorimmainen, ei valittanut kiusaajista koskaan.
Äiti ja isä luulivat, että hän on perheen tavallinen lapsi. Mutta Taru suojeli vanhempiaan, joilla oli paljon murhetta kahden lapsen kiusaamisesta.
Taru ei kertonut sanallakaan, mitä oli kokenut esikoulusta asti: huutelua, nimittelyä, joukosta sulkemista.
Hänellä oli pari ystävää, koulu sujui lukioon asti.
Sitten, lukion ensimmäisellä, kouluterveyslääkäri oli ottanut yhteyttä vanhempiin. Tarkastuksessa lääkäri oli löytänyt viiltelyn jälkiä.
Tarun salaisuus, koulukiusaaminen, paljastui vasta kymmenen vuoden jälkeen.
Hän sai lääkkeet ja väisti kiusaajat vaihtamalla koulua. Lukio alkoi taas sujua, keskiarvo oli 8,5. Mutta kotona Taru ei kestänyt, jos vanhemmat kinasivat tai kiukuttelivat.
Ylioppilasvuonna äiti kysyi tyttäreltään, oliko kaikki kunnossa, tunsiko hän itsensä masentuneeksi.
”Voi olla, että on kyse enemmästä kuin lievästä masennuksesta”, Taru vastasi.
Kirjoitukset sujuivat vielä hyvin: kolme eximiaa, kiitettävää. Taru oli yhtä naurua ja iloa ylioppilaslakissaan.
Pian juhlien jälkeen kaikki romahti.
Hän ei jaksanut enää pitää pahaa oloa sisällään, kiusaamisen aiheuttamaa tuskaa. Mielisairaalassa tehtiin diagnoosi: vaikea, psykoottinen masennus.
Eri lääkkeitä kokeiltiin, ei apua. Lopulta lääkäri ehdotti sähköhoitoa masennukseen.
Taru tunsi, että hoito pelasti hänet itsemurhalta, useita kertoja.
Mutta sitten sähkön teho alkoi heikentyä ja sivuvaikutukset, muistivaikeudet, pahentua. Taru alkoi pelätä jokaista hoitokertaa.
Tammikuussa 2016 hän päätti lopettaa sähköhoidon.
Nyt hän on alkanut käydä ryhmässä, purkaa vertaisten kanssa kiusaamisen aiheuttamia vihantunteita.
Taru on 22, Kari 26 vuotta. Mari täyttäisi pian 30 vuotta.
Äiti miettii, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Kaikki lapset olivat toivottuja. Mutta arjen ruuhkavuosina oli paljon töitä, vähän aikaa pienille lapsille.
”Olen ollut kohtuullisen hyvä äiti heille.”
Hän sanoo menettäneensä kolme lastaan koulukiusaajille. Mutta vaikeudet ovat myös yhdistäneet ja lähentäneet.
Äiti on ylpeä pojastaan.
Kari on murtanut perheen puhumattomuuden kulttuuria. Saanut vanhemmat ymmärtämään miksi on niin tärkeä avautua, myös kielteisistä tunteista. Osannut lähestyä Tarua, ei ole lähtenyt mukaan hänen psykoottisiin harhoihinsa.
”Hän on ollut tulkki pikkusiskon ja meidän vanhempien välillä.”
Myös Tarulla on kovaa jalkojen alla. Hän asuu omassa asunnossa, tekee käsitöitä, leipoo myyjäisiin.
Mutta kuntoutus on vasta alussa.
”Hän on ottanut monta askelta eteenpäin kolmessa vuodessa”, äiti sanoo.
”Mutta ne askeleet ovat millimetrin pituisia.”
Marin, Karin ja Tarun nimet on muutettu.