Tietokirja ei ole vain tietoa
Viime päivinä kirjallisuutta seuraavissa piireissä on keskusteltu poikkeuksellisen runsaasti populaarin tietokirjallisuuden luonteesta. Keskustelun pontimena on ollut Maria Petterssonin teos Suomen historian jännät naiset (Atena 2022), jossa Petterssonin on syytetty plagioineen tutkijoiden tekstejä.
En ole lukenut Petterssonin teosta, joten en kommentoi tätä kyseistä tapausta, ja ilahduttavasti myös asiantuntevat kommenttipuheenvuorot ovat nousseet partikulaarisesta universaaliin. Erityisesti vinkkaan kirjallisia väärennöksiä ja plagiointia tutkineen kirjallisuustieteen dosentin Sanna Nyqvistin Kritiikin uutisiin kirjoittamaa esseetä. Esseessään Nyqvist esittelee, erittelee ja pohtii erilaisia tapoja kertoa lähteistä erilaisissa tekstityypeissä.
Sivumennen sanoen Nyqvist on kirjoittanut yhdessä Outi Ojan kanssa teoksen Kirjalliset väärennökset (Gaudeamus 2018), joka on helposti lähestyttävä ja tyyliltään taitavasti kirjoitettu kirja, joka samalla täyttää tieteelliset kriteerit.
Suomen Kuvalehdessä kollegani Tiina Raevaara on ansiokkaasti laajentanut ja syventänyt keskustelua.
Nyanssikkaassa keskustelussa on käsitelty esimerkiksi plagiointia ja lainausten merkitsemisen tapaa. Erittelevän ja asiantuntevan kommentoinnin lisäksi on nähty melkoista roimimista. Näiden välimaastossa Petterssonin kirjasta on etsitty yhteneväisyyksiä tutkijoiden tekstien kanssa.
Kieltämättä: eihän kirjoitusvirheen toistuminen hyvältä näytä ja tuntuu kielivän copy–paste-tekniikan käyttämisestä.
Käytännön toimittajantyötä tekevänä ja erilaisia tietokirjoja kirjoittaneena pystyn helposti keksimään erilaisia mahdollisia selityksiä sille, miksi näin on päässyt käymään. Syy voi olla yksinkertaisesti materiaalin käsittelyssä tapahtuneesta mokasta.
Ehkä lähdemateriaalina ollut teksti on ollut samassa tiedostossa ja eroteltuna omasta tekstistä tekstinkäsittelyohjelman värikoodauksella, joka jostain syystä on kadonnut matkan varrella. Ehkä puhelin on soinut ja katkaissut ajatuksen juuri, kun tekstiä on ollut kursivoimassa.
Ei mahdollisen plagioinnin tai minkään muunkaan virheen syntytapa tietenkään tee siitä sen oikeutetumpaa tai hyväksyttävämpää, mutta sikäli kun kyse ei ole pahantahtoisesta varastamisesta (mihin on vaikea uskoa) vaan inhimillisestä, tekijää itseäänkin nolostuttavasta virheestä, toivoisin armollisuutta myös somemaailmassa.
Mutta kuten sanottu: En ole lukenut Petterssonin kirjaa, enkä osaa sitä kommentoida. Sen sijaan sivusilmällä seuraamassani keskustelussa on silmääni pistänyt se, kuinka monet kommentoijat tuntuvat mieltävän tietokirjan.
Kun metsästetään samankaltaisuuksia ja plagiaattikohtia, tietokirja helposti kutistuu sisältämiensä väitteiden kokoelmaksi. Näkemys on kovin suppea.
Tietokirjassa merkitsee paitsi se, mitä sanotaan, myös se, miten sanotaan. Sanominen ei ole vain yksittäisiä virkkeitä tai kappaleita vaan asioiden asettamista asiayhteyksiin, kerrontaa, kokonaisuuksien rakentamista.
Mistä kerrotaan? Mistä ei?
Mikä on kirjan konsepti?
Eikä unohdeta tyyliä. Toivottavasti ei todellakaan unohdeta tyyliä.
Aiemmin tässä kuussa ilmestyi kirjoittamani Rikos ja rahastus -kirja (WSOY), jossa kerron kymmenen tosielämän talousrikostapausta. Kirjan kohdalla olennainen hetki oli kirjaidean oivaltaminen.
Paljon mietin itse ja yhdessä muiden kanssa, mitä tapauksia valitsisin kerrottavaksi. Minkä verran kotimaisia, minkä verran ulkomaisia? Mikä on rikostyyppien sopiva tasapaino? Voiko jonkin suurta huomiota saaneen tapauksen sivuuttaa?
Mikä on yksittäiselle tekstille sopiva mitta? Kuinka paljon on syytä taustoittaa esimerkiksi johdannaismarkkinoiden toimintaa?
Mihin järjestykseen tarinat laitetaan kirjassa, jotta kompositio olisi paras mahdolllinen?
Mitä näitä tarinoita kertomalla haluan sanoa?
Kirjan kokonaisuutta enemmän työtä aiheutti luonnollisesti kunkin yksittäisen tarinan kompositio ja kirjoittaminen.
Mitä kaunokirjallisuudesta tuttuja kerrontatapoja käytän luodakseni lukijalle lukuelämyksen? Aloitanko Nick Leesonin tarinan hänen syntymästään vai kiinnijäämisestään? Ei, sittenkin siitä hetkestä, kun hän ymmärtää, ettei mitään ole enää tehtävissä. Veivasin tuotakin rakennetta monta kertaa.
Millä kohtauksella mennään sisään OneCoiniin? Kuinka uitan Suomen mukaan kansainväliseen virtuaalivaluuttahuijaukseen?
Toimiiko Nils Idmanin tapauksessa rakenne, jossa aloitetaan kuvaamalla Tampereen kauppakatua 1910-luvulla ja lopuksi 2020-luvulla?(Ei, sanoi kustannustoimittaja, ja oli oikeassa.)
Lopulta päädytään sanojen valitsemisen tasolle. Luodako tyyliä käyttämällä vanhahtavaa sanaa sadan vuoden takaisista tapauksista kertoessaan. Onko ”puliveivari” liian latautunut vai juuri tyyliin sopiva kuvaamaan huijaria?
Tällaisiakin asioita suurelle yleisölle tarkoitetun tietokirjan kirjoittaja miettii.