Paranoidin optimistinen kysymys: voisiko yhdysvaltalaiskirjailijan englanniksi kirjoittama kirja voittaa Finlandian?
Mikä tekee kirjasta suomalaisen?
Kysymystä päästään filosofoimaan Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamisaikaan, sillä kaunokirjallisuuden, tietokirjallisuuden ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintojen edellytyksenä on kirjan suomalaisuus.
Palkintojen taustalla oleva Suomen Kirjasäätiö tarkensi kriteeriä sen jälkeen, kun vuonna 2010 Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -romaani oli Finlandia-ehdokkaana. Tuolloisten sääntöjen mukaan palkinto voitiin myöntää suomalaisen kirjoittamalle teokselle. Salmela ei ollut Suomen kansalainen.
Tänä vuonna kirjan suomalaisuuden välttämättömiä ja riittäviä ehtoja saatetaan päästä pohtimaan tietokirjallisuuden kategoriassa.
”Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on Suomen Kirjasäätiön jakama tunnustus ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen”, palkinto esitellään Kirjasäätiön sivuilla.
Risto Siilasmaan ja Catherine Fredmanin Paranoidi optimisti – kuinka johdin Nokiaa murroksessa (Suomen Kuvalehteen kirjoittamani arvostelu täällä) on poikkeuksellisen hyvin kerrottu tietoteos, joka yhdistää yrityshistorian, muistelman ja johtamisfilosofiaoppaan lajityyppejä. Se on ansiokas ja yleistajuinen. Kirja on saanut paljon huomiota ja lukijoita, joten sen voinee katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.
Useat kriteerit täyttyvät.
Paranoidi optimisti on kuitenkin käännöskirja. Siilasmaan haamukirjoittajana on toiminut aiemmin muun muassa Dellin ja Intelin johtajien vastaavan kaltaiset teokset kirjoittanut yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja Catherine Fredman.
En tarkkaan tiedä Siilasmaan ja Fredmanin työnjakoa, mutta eiköhän näppäimistön ääressä ole enemmän viihtynyt Fredman. Vaikka Risto Siilasmaa käsittääkseni puhuu ja kirjoittaa erinomaista englantia, kirjat kirjoitetaan yleensä äidinkielellä.
Suomenkielisen teoksen on kääntänyt Markku Päkkilä, ja hyvin on kääntänytkin. Vain jossain kohden puhutan ylimääräisestä yleiskokouksesta (general meeting), kun tarkoitetaan ylimääräistä yhtiökokousta. Se osoittaa, että suomennos on käyty läpi huolellisesti.
Mutta voisiko englanniksi kirjoitettu ja oletettavasti pääosin yhdysvaltalaisen kirjailijan kirjoittama teos olla tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas?
Päästään määrittelemään suomalaisuutta.
Paranoidi optimisti kertoo suomalaisesta henkilöstä ja Suomen merkittävimmän teknologiayhtiön uudelleensyntymästä. Siten sen aihe on hyvin suomalainen. Toinen tekijöistä on suomalainen, ja kirjan suomennos ilmestyi yhtä aikaa alkuteoksen kanssa, mikä asettaa suomenkielisen version miltei alkuteoksen rinnalle.
Näillä perusteilla taipuisin pitämään Paranoidia optimistia suomalaisena tietokirjana.
Yhtä lailla kuin suomalaisuutta voidaan yrittää määritellä myös sitä, mitä kirjoittaminen tarkoittaa. Kirjoittaminen on tietenkin sormien liikuttelua näppäinhatuilla, se on teoksen kerronnan ja komposition miettimistä ja draaman rakentamista. Se on kuitenkin myös, yhtä lailla tai enemmän ajattelua, tiedon keräämistä ja tiedon jäsentämistä, näkökulman ottamista.
Kun kirjan kirjoittajaksi merkitään kaksi henkilöä, se tietenkin on kahden henkilön työn – kirjoitustyön – tulos.
Sen, onko teos tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokaslistalla, ratkaisee kolmijäseninen raati, johon kuuluvat tänä vuonna viestintä- ja yhteiskuntasuhdepäällikkö Johanna Vesikallio (raadin puheenjohtaja), toimittaja Tuomas Kaseva ja kirjakauppias Heli Kuvaja.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt valtavat määrät hienoa tietokirjallisuutta, josta itse olen tutustunut vain pieneen osaan. Ei tietenkään ole mitenkään selvää, että Paranoidi optimisti olisi minun tai raadin mielestä vuoden kuuden parhaan tietokirjan joukossa, vaikka se suomalaiseksi katsottaisiinkin.
Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistetaan maanantaina 5. marraskuuta 2018.