Köyhä aatelismies kaivossa – Mirkka Lappalaisen Smittenin murha tarjoaa Sherlock Holmes -hetkiä
Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa kirjoitti jokin aika sitten Suomen Kuvalehden kolumnissaan, ettei hän ymmärrä ”yhden tosikirjallisuuden lajin” nousua. Hän tarkoitti true crimea.
Rikokset ja rikolliset ovat kautta aikain kiinnostaneet ihmisiä, niin kuvitellut kuin todelliset. Miksi meidän aikamme olisi poikkeus? Ääni- ja e-kirjojen suosion kasvu tuo kirjallisuuden kuluttamisen toisella tavalla näkyväksi kuin kirjojen myyntiluvut. Myyntiluvut kertovat siitä, mitä kirjoja ostetaan, eivät siitä, mitä luetaan.
Ehkäpä vielä on odotuksenmukaista, että äänikirjoina kuunnellaan jo formaatin asettamien rajoitusten vuoksi erityisesti mukaansatempaavia ja rakenteeltaan simppeleitä kirjoja, joihin on helppo tarrautua uudelleen mukaan sen jälkeen, kun ajatus on hetken harhaillut siinä päätoimessa, jonka ohessa kirjaa kuunnellaan.
Siksi tosielämän rikosten nousu kirjojen myyntitilastoissa ja sen myötä kustantamoiden ohjelmissa ei ole minusta yllättävää vaan ennemminkin luonnollista.
Kummastelun lisäksi Hiidenmaa tuntuu suhtautuvan true crimeen paheksuvasti.
”Jättäkää oman ajan veriteot tutkijoiden tietoteoksiin tai dekkaristien fiktiomaailmaan, ei välimuotoihin viihteeksi tai tirkistelyn kohteeksi”, hän kirjoittaa.
Itsekin vastikään talousrikoksista kirjan kirjoittaneena taidan saada vain puolittaisen tuomion, koska talousrikokset eivät ole veritekoja.
Sen sijaan täysin puhtaat paperit Hiidenmaalta saanee historioitsija Mirkka Lappalainen, vaikka hänenkin uusin kirjansa Smittenin murha (Siltala 2022) on true crimea. Lappalainen on tutkija ja hänen kirjansa kohteena oleva veriteko jo lähes 350 vuoden takaisessa historiassa.
Nils Rosenschmidt löydetään kuolleena kartanonsa kaivosta. Tai siis se, mitä hänestä on jäljellä monen vuoden ruumiina olemisen jäljiltä. Riittävästi oikean kaltainen hahmo joka tapauksessa.
Siitä voisi alkaa Agatha Christien Hercule Poirot -romaani, jos Christietä olisivat kiinnostaneet suomalaiset vähäiset aateliset ja jos hän olisi kirjoittanut 1600-luvun tapahtumista.
Kaivosta löytyvästä ruumiista ei alakaan christie vaan Mirkka Lappalaisen Smittenin murha, ja se sopiikin hyvin, onhan 1600-luvun Ruotsi (Suomi) juuri Lappalaisen erikoisalaa.
Rosenschmidtin tapaus on minulle ja kaiketi useimmille muillekin tuntematon tapaus, mutta aikanaan se on ollut ilmeisesti kohujuttu. Kiinnostivathan tosielämän rikokset jo 1600-luvulla, niin kuin sitä ennenkin, niin kuin sen jälkeenkin.
Aikalaiskiinnostuksen ansiosta tapauksesta on tarjolla materiaalia, jonka pohjalta salapoliisi-historioitsija pääsee jäljille.
Kiinnostavampaa kuin varsinaisen rikoksen selvittäminen – virallinen syyllinen löytyy vaikkapa Wikipediasta, joten sen selvittämiseksi ei tarvitse kurkata kirjan viimeisille sivuille – on se, kuinka Lappalainen kontekstualisoi veriteon. Smittenin murhan varjolla hän saa kerrottua hyvin uppoavassa muodossa 1600-luvun yhteiskunnasta kaikenlaista kiinnostavaa.
Historian ammattilainen on maallikkoon verrattuna Sherlock Holmesin asemassa siinä mielessä, että hän osaa lukea merkkejä huomattavan tarkasti. Jos menisin katsomaan Rosenschmidtin maita ja mantuja, saattaisin ihailla merimaisemaa, hahmotella nykykriteerein tontin hintaa ja arvioida sen omistajan vaurautta.
Väärin! 1600-luvulla merenranta ei ollut arvossaan, koska rantapellot olivat kivisiä ja sopivat kehnosti viljelyyn.
Kiehtovaa! Ja niin itsestäänselvää, kun Holmes sen Watsonille selittää.
Rikoksen penkomisen rinnalla Lappalainen näyttää myös, kuinka historioitsija etsii tietoa, kun kohteena on 1600-luvun loppu. Millaisia ongelmat ovat? Kuinka mihinkin lähteeseen voi luottaa ja mitä sen pohjalta on perusteltua tulkita?
Historioitsija-salapoliisi osaa paitsi asettaa olemassa olevat tiedot ja niiden luotettavuuden kontekstiinsa myös nähdä sen, mitä dokumenteista ei näy, vaikka pitäisi tai voisi.
Nämä välähdykset ovat kiinnostavia, ja olisin jaksanut lukea tai paremminkin kuunnella (äänikirjan lukee Markus Niemi) niitä paljon enemmänkin, samoin Lappalaisen tiestä lähteiden äärelle ja mittelöistä niiden kanssa.
1600-luku ei erityisesti kiinnosta minua. Smittenin murhan kautta kuvittelen ymmärtäväni kolmen ja puolensadan vuoden takaista elämää aiempaa paremmin. Mirkka Lappalaisen teos toimiikin kuin historiallinen romaani tutustuttaessaan menneeseen aikakauteen.
Samalla se on historian ammattilainen työtä. Kuvan paikkansapitävyyttä ei tarvitse epäillä.
True crime -muoto sopii itse asiassa erittäin hyvin aikakauden läheiseksi tekemiseen, sillä siinä missä historiallisissa romaaneissa taustoitukset saattavat kuulostaa päälle liimatulta didaktiikalta, historian true crimessä kontekstualisointi on olennainen osa mysteerin ratkaisemista.