David Foster Wallacen kulttiteos ei ole maineensa veroinen
David Foster Wallacen Päättymätön riemu (suom. Tero Valkonen, Siltala/Sanavalinta 2020) nousi viime vuoden 20 myydyimmän suomennetun kaunokirjallisen teoksen listalle. Saavutus ansaitsee maininnan, sillä suomennetun kaunokirjallisuuden bestsellerlista koostuu lähes kauttaaltaan viihdekirjoista.
Viime vuonna 20 eniten myydyn joukossa oli Päättymättömän riemun (sija 18, 6300 kappaletta) vain toinen literary fictioniksi luokittuva teos, Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä (suom. Helinä Kangas, WSOY 2020, sija 20, 6000 kappaletta). Delia Owensin Suon villin laulun (suom. Maria Lyytinen) ja Heather Morrisin holokaustitarinoiden (suom. Pekka Tuomiosto, Aula 2019 ja 2020) kirjallisesta luonteesta voi toki esittää mielipiteitä.
Kiinnostus kirjaa kohtaan on jatkunut joulumyyntien mentyä. Kirjasta on tiettävästi tällä viikolla päätetty ottaa neljäs painos.
Muista myydyimmistä kirjoista poiketen Päättymätön riemu ei ole viime vuonna tai viime vuosina ilmestynyt kansainvälinen bestseller, jonka kirjallisuusagentit ovat kaupanneet oitis halki maailman, vaan vuonna 1996 alkujaan ilmestynyt moderni klassikko, jonka tekijäkin on kuollut jo finanssikriisin vuonna 2008.
Kaiken lisäksi Päättymätön riemu on pitkälti toistatuhatta tiheästi painettua sivua sisältävä järkäle, joka varpaille pudotessaan aiheuttaa fyysisiä vammoja. Sitä ei hotkaista suklaakonvehdin ja runebergintortun välissä.
Painotuotteen painoa väistääkseni ryhdyin kuuntelemaan Päättymätöntä riemua heti sen ilmestyttyä Olavi Uusivirran lukemana äänikirjana. Aloitin jouluaatonaattona automatkalla kohti Etelä-Savoa, valmista tuli 3. tammikuuta Töölönlahdella.
Tuolle välille osui monta peruskestävyyslenkkiä ja äänikirjakävelyä, joiden aikana tarinan eri linjat etenivät ja poukkoilivat. Äänikirjan laskurista pystyi päättelemään kirjan etenemisen, muuten sitä oli mahdoton arvioida, sillä Päättymätön riemu ei noudata kaavamaisia romaanirakenteita. Se jatkuu ja jatkuu kuin perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun virke.
Sitten yhtäkkiä Linnunlaulun mäessä tuli päätöslauseelta kuulostava lause – ja kyllä, sen jälkeen alkoivat Samuli Knuutin kirjoittamat jälkisanat.
Vaikka keski-ikäisenä kirjallisuutta harrastavana ja vieläpä valkoihoisena miehenä lienenkin stereotyyppinen David Foster Wallacen lukija, tiesin Päättymättömästä riemusta vähänlaisesti. Suhteessa ennakko-oletuksiini yllätyin siitä, kuinka hauska kirja on, ja siitä, että sen maine vaikeana kirjana on vahvasti liioiteltu.
Vaikeuden kokemukseen tosin saattaa vaikuttaa se, että englanninkielinen alkuteos käyttää englannin sanavaraston vähän tallattuja sivupolkuja. Tero Valkosen suomennos on varmasti ymmärrettävämpi suomalaislukijalle kuin englanninkielinen alkuteos englanninkieliselle lukijalle.
Valkonen on kertonut suomennostyöstään Oskari Onnisen Suomen Kuvalehteen kirjoittamassa Hän-haastattelussa.
Päättymättömän riemun kuunteleminen lukemisen sijaan tuntuu juuri oikealta päätökseltä. Kirja on ennemminkin koettava kuin luettava teos, ja jos olisin lukenut sitä, olisin taatusti pomppinut joidenkin narkkarikuvausten tai sotapelikohtausten yli enkä ehkä olisi tullut lukeneeksi James Incandenzan kaikkien elokuvien kaikkia teknisiä tietoja, joita korviini tuutattiin jouluaattoaamuna usean kilometrin verran.
Kirjassa on paljon ainesta, jonka merkitys on olla, ja äänikirjaa kuunnellen kaiken tämän joutui ottamaan vastaan, vaikka sitten hahmottomana sanamattona ajatusten harhaillessa jossain muualla.
Olavi Uusivirta tulkitsee Tero Valkosen David Foster Wallacea erinomaisesti. Hän ei vain lue (niin kuin suomalaisissa nykyäänikirjoissa on tapana) mutta ei toisaalta näyttele (niin kuin yhdysvaltalaisissa äänikirjoissa on tapana). Englantia hän ääntää varsin voimakkaasti, saksassa soi toisinaan obersturmführer-ääntäminen, mutta mikään muu ei häirinnyt kuin Crohnin taudin lukeminen [kru:nin] taudiksi. Uusivirta on tehnyt poikkeuksellisen huolellista työtä.
Huolellisuus on kuitenkin vain perustaso, jota pitäisi voida odottaa mutta jota valitettavan harvoin saa. Uusivirran ansiot ovat tekstin tulkinnassa ja siinä elämisessä.
Uusivirran tulkinta tuo esiin kirjan hauskuuden, ja viitteet toimivat mallikelpoisesti. Hilpeimpiä vain äänikirjassa -kohtia on ääninäyttelijän epätoivo tekstin seassa olevan kuvan edessä. Loppuviitteen 123 kohdalla lukija Uusivirta sanoo: ”Katso kuva, jota tämän äänikirjan lukija ei valitettavasti sanoin pysty kuvailemaan.”
Ylipäätään koko loppuviite (painetun kirjan sivuilla 996–997) on kuunneltuna silkkaa dadaa.
Ensikuulemalla Päättymättömän riemun ytimessä vaikuttaisi olevan ihmisen loputon halu viihtyä, tai ehkä paremmin tulla viihdytetyksi. Mieli kaipaa hyvää, nopeaa hyvää, ja sitä tarjoavat niin erilaiset päihdyttävät ja narkoottiset aineet kuin viihdeteollisuus.
Oma ulottuvuutensa, pakopaikkansa, keitaansa, on tennis, peli sekin, mutta kuitenkin fyysistä ja järjestäytynyttä, tarkasti säännöillä ja suorilla kalkkiviivoilla rajattua toimintaa.
Päättymätön riemu on sekä hillitön ajankuva että dystopia. Rakenteellaan se asettuu kiiltokuvatarinamaailman vastakohdaksi. Elämä ei ole juonikertomus, joka toteuttaisi sen paremmin ennalta asetettua kuin mielen jälkikäteen jäsentämää siistiä kertomusmuotoa.
Päättymätön riemu on siitä riemullinen kirja, että se todellakin on jokaiselle omansa ja varmasti jokaisella lukukerralla erilainen. Painettua teosta, jollainen ruumiinvammojen uhallakin piti hankkia, on hauska selailla. Kun kirjan on kertaalleen suorittanut, siihen voi tehdä pikaisia satunnaishyppyjä.
Jo kuuntelun lomassa täytyi haeskella kulttikirjan metatietoja (mikä vuosi olikaan Dove-testisaippuan vuosi?), eikä sillekään loppua näy.