Rakkautta ensimmäisellä lauseella – esikoiskirjailijat näyttävät, kuinka se tehdään
”Kirkko sijaitsee joen rannalla, punaista taloa vastapäätä. Rakennusten keskinäistä suhdetta voidaan kuvata myös kolmenkymmenen tuuman metsästyskiväärin kantomatkalla.”
Luin lauseet ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten. Olin yksi vuoden 2018 J. H. Erkon kirjoituskilpailun tuomareista, ja lukunojatuolini vieressä oli avoimena A4-liuskoilla täyteen pakattu matkalaukku. Kisaan oli lähetetty 25 kilogrammaa proosaa. 137 kirjoittajaa, 745 novellia, noin 6 000 sivua.
Kestävyyttäni oli koeteltu.
Kun myöhemmin tuomaristossa Maritta Lintusen ja Pirkko Heikkisen kanssa summasimme luku-urakkaamme, totesimme, että tekstejä lukiessa tuli murheelliseksi. Päähenkilöt kipuilivat eroissa, kärsivät syömishäiriöistä ja tekivät tiliä menneisyytensä traumojen kanssa. Monet päähenkilöt vaikuttivat olevan kirjoittajiensa kaltaisia – opiskelijoita, erityisesti humanististen aineiden opiskelijoita, joista monet harrastivat kirjoittamista. Hallitseva näkökulma oli minä.
”Useat tekstit suuntautuvat pään sisään sen sijaan että antautuisivat dialogiin tai muuttuisivat toiminnaksi”, kirjoitimme ja kummastelimme perspektiivin kapeutta.
Kun tämän keskellä minua uhattiin 30-tuumaisella metsästyskiväärillä, olin oitis myyty ja hurmattu.
Ensimmäinen virke maalaa (maaseutu?-)idyllin, jossa ovat stereotyyppiset kirkko, joki ja punainen tupa.
Toinen virke asettaa niiden väliin jännitteen.
Jos ensimmäisessä näytöksessä mainitaan kivääri, viimeistään viimeisessä sitä käytetään.
Lyhytproosatekstin avaava virkepari on harkittu, kuin kirjoittajakoulun harjoitustyö, mutta se ei jämähdä taidonnäytteeksi vaan kaatuu eteenpäin luontevaksi proosaksi.
”Ulkopuolinen tarkastelija saattaa kiinnittää huomionsa tyylilliseen vastakkainasetteluun, joka eittämättä muodostuu kaksi- ja puolifooninkisen hirsitalon ja pietarilaista suuntausta noudattelevan empirekirkon välille”, lyhytproosatekstin kertoja jatkaa.
Kirjoittaja hallitsee suvereenisti tyylejä ja rekistereitä ja surffaa niiden välillä sulavasti.
Sanna Puutonen (s. 1989) oli helppo valita J. H. Erkon kilpailun voittajaksi, ja kun hänen esikoisproosakokoelmansa Sydänmuuri (Otava 2021) on ilmestynyt, kirkosta ja punaisesta talosta kertova teksti on talletettu ikuisiksi ajoiksi kirjan sivuille.
Tekstin varhaisempi versio on ilmestynyt myös Parnassossa 6–7/2018. Lehdessä sen nimi oli vielä ”Tuomiokirkko”, kun Sydänmuuri-kokoelmassa tekstin otsikoksi on annettu moniulotteisempi ”Usko”.
Muutakin editointia huomaa tehdyn. Esimerkiksi hirsitaloon on lisätty epäilemättä olennaiset puoli kerrosta.
Sydänmuurin tekstit kiertyvät arkkitehtuurin ympärille. Teoksen avauksessa Puutonen asettelee työnsä teoreettiset lähtökohdat ”Genesiksestä” ammentaen:
”Käärme oli kiemurainen eikä lainkaan jäyttä ja suorakulmainen kuten arkkitehdin mittavälineet. Todellako on niin, ettet saa liikkua ja toimia puutarhassa kuten itse haluat? se kyseli naiselta.”
Nainen syö omenan ja hänestä tulee kirjaston pääoven kahva. Sisään pyrkivän on vedettävä naista polvitaipeesta.
Pienessä tekstissä Puutonen tekee hurmaavan perspektiivinvaihdoksen.
Mainitsinko jo, että Puutonen kirjoittaa hullaannuttavasti? Että olen sekaisin hänen taitavuudestaan?
Puutonen on opiskellut arkkitehtuuria Aalto-yliopistossa. Jo siksi tulee houkutus verrata häntä Tampereen teknillisestä korkeakoulusta arkkitehdiksi valmistuneeseen Eeva Turuseen (s. 1983), jonka esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala 2018) voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Turusen kirjasta olen kirjoittanut aiemmin täällä.
Koulutustaustan lisäksi Puutosta ja Turusta yhdistää heidän tekstiensä ote. Kumpikin liikkuu kielen rekistereiden välillä ja käyttää suomea monipuolisesti. Heidän esikoisteoksensa ovat poikkeuksellisen järjestyneitä – temaattisesti, aiheiltaan – lyhytproosakokoelmia.
Turunen on hieman humoristisempi, Puutonen hallitumpi. Kummallakin on loistava rakenteen ja nyanssien taju.
Samoin kuin Sanna Puutonen minut tekstinsä ensimmäisillä virkkeillä vangitsi myös Elina Viinamäki (s. 1971) esikoiskokoelmallaan Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita (Atena 2021).
Teoksen viimeinen teksti ”Mieheni” alkaa: ”En siedä sitä, ettei mieheni koskaan paina bussin stop-painiketta sormellaan vaan rystysillään, tarkemmin sanottuna nyrkissä olevan käden etusormen nivelillä.”
Kauheaa! Juuri noin minäkin teen, ja olen tehnyt jo kauan ennen koronaa, koska tiedän painonappien olevan likapesiä.
Olen siis juuri sellainen kuin ”Mieheni”-tekstin kertojan mies, jonka järkevä käytös risoo kertojaa. Kertoja kiusaa miestään kotona asettelemalla pesurätin myttyyn hanan päälle ja ”unohtamalla” hammasharjansa alassuin lavuaarin reunukselle.
Sympatiani ovat täysin miehen puolella, vaikka kertoja esittääkin hänet vastenmielisenä ylihygieenikkona. Kertojat pyrkivät yleensä käyttämään asemaansa hyväkseen ja esittämään itsensä positiivisessa valossa. On herkullista päästä inhoamaan kertojaa.