Nolojen tilanteiden nainen editoi itseään
Onpas pirteää!
Tarrasin kiinni Eeva Turusen teokseen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018) Turusen voitettua kirjallaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Palkinto toimi niin kuin palkintojen pitää: löysin kirjan, jonka olisin muuten luultavasti sivuuttanut.
”Neiti K ja neiti N ovat pystyttäneet sateessa viheliäisen teltan”, Turunen aloittaa tekstin, jonka yläreunassa lukee ”Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo”.
Neiti K ja neiti N? Eikö neidin pitänyt olla U?
Turusen teos on määritelty lyhytproosaksi. On täysin perusteltua lukea se teoksena, jonka tekstien minä tai kolmannessa persoonassa kerrottu päähenkilö on yksi ja sama, tai yhden ja saman henkilön eri puolet.
Siten ensimmäisen tekstin ”neiti N” olkoon sama kuin kokoelman nimikkotekstin U ja erään myöhemmän 29-vuotias neitiherra ja niin edelleen.
Näin siksikin, että henkilöitä sitoo toisiinsa harvinaisempia sijamuotoja kaihtamaton kieli.
”Neiti K poistaa yltään viimeisenkin paidan ollakseen puolialastonna.”
Melkeinpä jokainen päähenkilö, ellei sitten jokainen, muistelee entistä naistaan tai muodostaa suhdetta nykyiseen. Ihmissuhdehistoriaa kaikki tyynni. Siitä kaikki on kysymys. Tai ei lainkaan. Siitäkin on kysymys, sillä Turusen teksteissä on kysymys kaikesta.
Nainen jolla on Sinikka Nopolan ääni, oli ensimmäinen Eeva Turusesta muodostamani luonnehdinta.
Turunen katsoo arkea koomisesti ja sanoo ääneen sen, minkä kaikki tietävät mutta eivät näe tai tohdi lausua muiden kuullen. Sinikka Nopolan pakinalliset tekstit ovat etenkin kokoelman ensimmäisen ja viimeisen tekstin lähisukulaisia: nolojen tilanteiden nainen seikkailee siekailematta.
Sanankäytössäkin on paljon samaa kuin Nopolalla. Kumpikin esimerkiksi luo kuvaavia yhdyssanoja ja luonnehdintoja.
”Ystävätär on kohtalokkaiden hattujen ihminen ––”
Turusen ammattiin vedoten voisi sanoa, että hänellä on arkkitehdin katse. Tarkoitan kykyä kiinnittää huomioita yksityiskohtiin.
Koulutus ja päätyö näkyvät konkreettisestikin parissa tekstissä. Eräs niistä on nimeltäänkin ”Parahin tekninen isännöitsijä,” (kyllä, nimi loppuu pilkkuun), toisen kertoja on suunnitellut pieneen kuntaan työväenopistorakennuksen, sisustuksineen.
Eeva Turunen kirjoittaa pirun taitavasti. Hän on kiinnostunut erilaisista kerrontaratkaisuista ja kokeilee niitä estoitta. Aivan aina en silti ymmärrä, miksi luen. Teksti kiehtoo muttei kiedo pauloihinsa.
Jokin teksti etenee valokuvien kautta. Toinen on sommiteltu proosarunon tapaan tyhjiä rivejä säästämättä.
Muodon puolesta herkullisin on teoksen toiseksi viimeinen stoori ”Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan”, joka sisältää muun muassa lasten puuhakirjoista tutun pisteenyhdistystehtävän, rasti ruutuun -valinnan ja eri fontteja.
Sisällöllisesti tärkein on kuitenkin yliviivausten käyttö. Yliviivatut tekstit ikään kuin näyttävät, mitä piti kirjoittaa tai mitä kirjoittaja ajatteli mutta editoi siivompaan muotoon. Yliviivatut tekstit voivat olla totuus, jota kertoja peittelee. Hän editoi itseään.