Nykyajan noidat elävät hopeavesissä
Noidan käsikirja kuului meidän 1980-luvulla lapsuutemme eläneiden sukupolvikokemukseen. Kirjasta sukeutui viime vuosina yllättävä retrohitti. Kirjoitin ilmiöstä vuosi sitten, ja elokuussa Tammi onnistuikin ottamaan teoksesta uuden painoksen.
Hyvin näkyy uppoavan. Tätä kirjoittaessani esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-järjestelmässä kirjaa on 174 kappaletta, lähes kaikki lainassa ja varauksia kaksi.
Noidan käsikirjan suosiossa lienee kyse meidän nykyisten keski-ikäisten nostalgiatripistä omaan lapsuuteemme, mökin aittaan, jonka nurkissa tuuli vinkuu. Siellä luimme peiton alla jännittävistä noitajutuista. Ehkä saatiin lasi liikkumaan ja kertomaan synkkiä tai koomisia ennustuksia tulevaisuudesta.
Spiritismiä pelatessamme kuitenkin tiesimme leikkivämme. Emme uskoneet yliluonnollisiin voimiin.
Toisin oli 1600-luvulla.
Kanava-tietokirjapalkinnon saaneessa kirjassaan Pohjoisen noidat (Otava) historiantutkija Mirkka Lappalainen vie elävästi 1600-luvun todellisuuteen, jossa noituutta pidettiin aivan mahdollisena osana reaalielämää.
Lappalainen lähestyy ilmiötä tarkastelemansa aikakauden ihmisen ymmärryksestä lähtien ja tuo kontekstin tiettäväksi lukijalle. Lukija ei vain hämmästele ja pyörittele päätään välimatkan päästä vaan ainakin kohtuullisesti ymmärtää.
Noidista eivät 1600-luvulla höyrynneet vain sekopäät vaan myös aikansa oppineet, maailmalla matkanneet, yliopistokoulutuksen saaneet, muilla elämänaloilla rationaaliset ihmiset.
Uskonnolla oli iso osa ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa, ja usko saattoi sumentaa järjen.
”Ruotsin noitaoikeudenkäyntien suurin kysymys ei ole se, miksi esivalta ryhtyi ’vainoamaan’ noitia. Suurin mysteeri on siinä, miksi kymmenet ja sadat ihmiset puhuivat komissioiden ja oikeusistuimen edessä aivan puuta heinää. He kertoivat asioita, joita ei ollut koskaan tapahtunut. Heidän muistonsa eivät olleet totta”, Lappalainen kirjoittaa.
Oliko kyse jonkinlaisesta kollektiivisesta harhasta? Yhteisön koheesioko ajoi ihmiset höpöttämään omiaan, olemaan luottamatta itseensä, vääristi omat kokemukset?
Ja jos niin oli, lukijana ajaudun kysymään: mikä on nykyhetken vastaavalla tavalla omat kokemukset ja näkemykset alleen painava ilmiö?
Lappalaisen teos saa myös pohtimaan, kuinka ihminen muodostaa käsityksensä todellisuudesta. Aistit ovat yksi osa, auktoriteettien kertomat tiedot ja totuudet sekä ”tiedot” ja ”totuudet” epäilemättä toinen.
Tässä Lappalaisen teos tulee lähelle Olli Jalosen Finlandia-palkittua romaania Taivaanpallo (Otava), joka sekin sijoittuu 1600-luvun maailmaan.
Sinne noidat olisi helppo sysätäkin ja naureskella perään. Me nykyihmiset sentään olemme rationaalisia!
Samaan aikaan kuitenkin Suomessakin on ihmisiä, jotka – joko vakavissaan tai huijaustarkoituksessa – levittävät ”tietoja”, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua. Yhtä lailla on ihmisiä, jotka ottavat ”tiedot” todesta.
Pohjoisen noidat asettuu myös puheenvuoroksi tieteellisen menetelmän puolesta sokeaa auktoriteettiuskoa vastaan.