Suomalaiset vankileirit: Vankeja ammuttiin ja asiakirjat tuhottiin

SK:n toimitus
Ulkomaat 10.10.2009 13:01

Tuore tutkimus paljastaa, että kuolleisuus suomalaisilla vankileireillä oli korkea. Sotavankeja tapettiin jo ennen kuin he pääsivät leirille.

Vankileiri Siirtoleiri nro 5:n aitaus Petroskoissa nuvostojoukkojen saavuttua kesällä 1944. Kuva Venäjän valtiollinen elo- ja valokuva arkisto

Suomen jatkosodan aikaisten sotavankileirien korkeaa kuolleisuutta on usein taivasteltu; vertailuja on tehty jopa japanilaisten erityisestä julmuudestaan tunnettuihin sotavankileireihin.

Suurimmat syyt suureen sotavankikuolleisuuteen olivat taudit ja nälkä, jotka usein kietoutuivat toisiinsa. Mutta myös toista tuhatta sotavankia ammuttiin. Nälkään kuoleminen johtui pääasiassa siitä, että vangeille tarkoitettu ruoka ei mennyt perille. Muonaa vohkittiin monessa portaassa.

Jatkosodan aikana suomalaiset ottivat noin 67 000 neuvostoliittolaista sotavankia. Näistä rekisteröidyistä vangeista kuoli yhteensä 19 085 henkeä eli 30, 3 prosenttia. Naispuolisia sotavankeja oli 208. Suomalaisten leireillä heistä kuoli neljä.

Näihin lukuihin on päätynyt dosentti Lars Westerlund juuri ilmestyneessä perusteellisessa tutkimuksessaan Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus (SKS). Westerlund toimii Kansallisarkiston Sotasurmat -projektin tutkimusjohtajana.

Yli 400-sivuisesta selvityksestä voi päätellä, että sotavankisurmien tutkiminen ei ole ollut helppoa. Asiakirjoja ja tilastoja on toki paljon, mutta kaikki arkistoaineisto ei suinkaan ole tallella. Runsaasti papereita on hävitetty tahallisesti jopa korkeiden upseerien määräyksestä.

Saatavilla olevat tiedot ovat lisäksi usein epätarkkoja. Esimerkiksi kuolinsyyksi on saatettu merkitä vain ”ammuttu” erittelemättä sen tarkemmin teloituksen syytä. Kokenut tutkija ei varmasti mielellään joudu usein turvautumaan ilmaisuun ”lienee syytä otaksua”.

Westerlund esittää ammuttujen sotavankien tarkaksi määräksi 1 019 eli 5,3 prosenttia kaikista sotavangeista.

Asiakirjoja hävitettiin

Westerlund on löytänyt myös tahallisesti kirjattuja vääriä tietoja vankikuolemista: ”Nastolan järjestelyleirillä ammuttiin kesäkuussa 1942 kuusi neuvostovankia, joiden sotavankikortteihin merkittiin muu kuolinsyy.”

Tutkija osoittaakin, että leirejä johtavilla upseereilla oli tapana merkitä sotavankien ampumisen syyksi karkaaminen, sillä ”muuten riskinä oli, että ylemmät sotilasviranomaiset olisivat voineet esittää kiusallisia kysymyksiä ja selvitysvaatimuksia”.

Juuri sotavankien ampumisiin liittyviä asiakirjoja hävitettiin. Westerlund kertoo muun muassa, kuinka päämajan laajahko asiakirja-aineisto kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ja luutnantti Eero Neron käskyistä ja teoista poltettiin Mikkelissä alkusyksystä 1944.

Teksti Jukka Parkkari

Aiheesta lisää SK:ssa 41/2009 (ilm. 9.10.)

Keskustelu

pitäsköhän toimittajan palata takaisin koulun penkille, jää melko epäluotettava kuva koko kirjoituksesta, kun parkkari väittää 1019, 67 tuhannesta olevan 5,3% , vaikka paljon on aikaa koulsta, niin oletan ,ettei matematiikan lait ole niin paljon muuttuneet 40 vuodessa…………oman laskuni mukaan se on noin 1,52%

olisikohan asiallista verrata lukja ja prosennteja ryssien vastaaviin, ettei jäisi väärää kuvaa totuudesta, ikävä kyllä suomi jäi suunilleen viimeiseksi ryssien tappamisessa, YLIVOIMAINEN YKKÖNEN OLI STALIN ITSE,, hopealle pääsi hitler

Edellä olevasta kritiikistä huolimatta on pakko todeta, että jutun kirjoittaja on kyllä aivan oikeilla jäljillä, ja juttu siten on täysin aiheellinen. Tosiasiassa talvi- ja jatkosodan historiassa riittää meilläkin vielä paljon tutkittavaa, etenkin sellaisten aihepiirien kohdalla, jotka suomalaittain katsoen eivät ole kovin mieluisia.

Suomalaisten historiantutkijoiden nuoremman polven eturiviin kuuluva tohtori Markku Jokisipilä totesi jokin aika sitten varsin osuvasti, että huomattava osa talvi- ja jatkosodan historiaan liittyvästä kirjallisuudesta on meillä Suomessa vain vanhojen myyttien toistelua isänpäivä- ja joulumarkkinoita varten, ei suinkaan mitään tieteelliset kriteerit täyttävää historiantutkimusta.

Tilannetta kuvastaa vaikkapa se, että vanha ajopuuteoria on yhä voimissaan kansan keskuudessa ja jopa johtavien poliitikkojemme lausunnoissa, vaikka tieteellinen historiantutkimus on jo yli 40 vuotta sitten osoittanut sen täysin paikkansa pitämättömäksi (Hans Peter Krosby 1966, ja hänen jälkeensä vielä yksityiskohtaisemmin Mauno Jokipii 1987).

Suomalaiset ovat oman pesän likaajina maailman parhaita ja erityisesti demari johtoinen YLE:

– hiihtiliiton jo 20 vuotta jatkunut vaino !
– Partian Slovenian kaupan tuhoaminen ilman näyttöä !
– Matti Vanhasen ja keskustan jatkuva vainoaminen !

Tämän sotavanki aiheen on parhaiten dokumentoinut FT Osmo Hyytiä: Helmi Suomen Maakuntien Joukossa, Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944

Asia on on tabu. Myös omat virheet pitää tuoda esiin.

Suomen Punainen Risti perustettiin 1877. Ja sen ensimmäisen ja jälkeenkin päin sanottuna melkoisen oikeaan osoitteeseen menneen Nobelin rauhanpalkinnon sai vuonna 1901 Henri Dunant – kyseisen kansainvälisen järjestön perustaja.

1864 solmittiin ensimmäiset Geneven sopimukset – ja ehkäpä kommenttejaan jakelevien aseveljien olisi syytä tietää – että ei se Suomi ja suomalainen sotilas aivan mitä hyvänsä saanut tehdä enempää Talvi- kuin Jatkosodassakaan, sillä esimerkiksi Haagin sopimuksen noudattaminen koski Suomea – se oli voimassa Suomessa 9.6.1922 alkaen.

Se että rajan toiselle puolelle jääneitä venäläisiä käskytti viimekädessä Stalin, ei antanut oikeutta rikkoa noita kansäinvälisiä sopimuksia, vaikka eivät ne sitä tietenkään mitenkään voineet estääkään, vaikka jälkikäteen tuomioita voitiinkin niiden rikkomisen vuoksi jaella. (Kuten esimerkiksi Jugoslavian sisällissodan takia sitten myöhemmin).

Humanitaarisen oikeuden perusedellytys on ollut vastapuolen tunnustaminen ihmisyhteisöksi.

http://www.redcross.fi/punainenristi/humanitaarinenoikeus/perustietoa/fi_FI/

Yliluutnantille tiedoksi todettakoon, että toisin kuin moni lakiuskovainen suomalainen kuvittelee, niin se että joku asia on kansainvälisellä sopimuksella kielletty, ei mitenkään automaattisesti tarkoita sitä että kaikki suomalaiset sotilaat käytännössä noudattaisivat tuota sopimusta.

Mitä kansainvälisten sopimusten tehoon yleisemmin tulee, niin todettakoon että vuonna 1928 solmittiin nk. Kellogg-Briandin sopimus, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä. Sen allekirjoitti yli 60 valtiota, mukana kaikki keskeiset Euroopan maat. Tästä huolimatta ei kulunut kuin runsas vuosikymmen, kun taas sodittiin…

Suomalainen järjestelmä sallii myös valtavirrasta poikkeavat kommentit.
Olemme pieni valtio, mutta huomattavasti henkisesti suurempi kuin esim. entinen Neuvostoliitto tai nykyinen Venäjä.
Jos unohdamme suomettumisen ajanjakson, voimme kohtuullisen vapaasti ilmaista mielipiteemme.
Meillä ei ainakaan teloiteta tai muuten poisteta toisin ymmärtäviä.
On suuri rikkaus elää Suomi-nimisessä valtiossa, kunhan muistamme panna ruotuun Arkadianmäen apinatarhan.

Sota synnyttää sankareita ja lurjuksia kuten yleensäkin kriisit tekevät.
Eivät suomalaiset siinä muista kansallisuuksista poikkea.
Sotilaiden moraali on koulutuskysymys.
Yleisesti ottaen kyllä suomalainen sotilas kestää kansainvälisen vertailun.
Ylilyöntejähän ei voida kriiseissä koskaan välttää.
Koston kierteeseen ei saa sortua, vaika suomalaisilla toisessa maailmansodassa lienee ollut siihen jonkin lainen syykin.
Turhaa meidän on sormella osoittaa omaa otsaamme – selvitettäköön ensin partisaanien teot ja asema sekä talvisodan aloituskuviot.
Ovatko Ryssät koskaan keneltäkään pyytäneet anteeksi tekojaan – ovatko omalta kansaltaankaan?
Nykyinen demokratia taitaa sittenkin olla venäläisille vaarallisempi asia kuin konsanaan
Neuvostoliiton aikainen Stalinin hirmuvalta.

Eli se siitä keskitysleiriasiasta!

Venäjällä Suomea pidetään yksipuolisesti syyllisenä talvisotaan ja jatkosotaan ja Neuvostoliittoa täysin syyttömänä ja venäläismieliset suomalaiset on tietenkin samaa mieltä

Puolueeton oikeus varmasti antaisi asiasta täysin toisenlaisen tuomion.

Neuvostoliitto oli kuin gangsteriliiga, joka kiristää suojelurahaa kauppiaalta ja heittää pommin tämän kauppaan, jos rahaa ei tule.

Suomikin vastusti 1939-1941 gangsteri Stalinin kiristystä ja sai siitä hyvästä pommeja niskaansa ja oli siinä mielessä syyllinen sotaan.

Jmantsiselle todettakoon, että ei tässä kukaan ole sellaista väittänytkään, etteikö neuvostopartisaanien sikamaisista teoista tai talvisodan aloituskuvioista kannattaisi puhua. Päinvastoin, niistä tulee puhua. Itsekin olen aihetta pitänyt esillä useaan otteeseen – jo silloinkin, kun aihe ei vielä ollut erityisen trendikäs.

Tämä ei kuitenkaan millään tavoin tarkoita sitä, että suomalaisten omista hairahduksista ja rötöksistä pitäisi vaieta ja hyssytellä.

Lankean siihen mita pidan sopimattomana:…mutta toisetkin tekivat.

Talvisodan ensi paivina Neuvostoliitto ’vapautti’ Petsamon.
Nuori Hilma, kansakoulunopettaja, ei ehtinyt paeta muiden mukana vaan jai Puna-Armeijan sotilaiden vangiksi. Tuli tavanomainen kuvio. Kuulusteluja>leiri. Talvisodan jalkeen suomalaiset sotavangit saivat palata Suomeen, ainakin suurimmaksi osaksi. Hilma ei sanut palata. Tuli jatkosota. Hilma oli vankina. Sota paattyi. Annettiinko Hilman palata? Ei ihan. En vuotta muista, kuitenkin joskus 1950-jotain, Hilman annettiin vihdoin surkeana raahautua Suomeen. Oli kaynyt kelpo leirikieroksen, muistaakseni yhteensa jotain 8 vuotta. Hilman pelasti se etta han oli taitava ompelija.

Mika oli Hilman rikos? Han oli nainen, aseeton siviili. Ei ollut syylistynyt rikoksiin Suomessa, ei tehnyt rikoksia koko vankeusaikanaan Neuvostoliitossa.

Tuolla nuorella naisella oli PERIAATTEITA. Jotkut asiat Hilmalle olivat niin pyhia ja arvokkaita etteivat ne olleen myytavina. Eivat mistaan hinnasta. Neuvostoliitossa ei pitanyt olla periaatteita, tai jos oli, ne piti olla ihan helposti myytavina.
Hilma ei heti vangiksi joutumisensa jalkeen langennut ilosta itkien NKVD:n kuulustelijan kaulaan ja kertonut aina olleensa salaa kommunisti ja kannattaneensa ns. tyovaen asiaa. Hilma ei suostunut mielipiteitaan muuttamaan.

Taisi olla juttu ns. ’oikeudessakin’. Rikossyyte: HILMA EI HYVAKSYNYT NEUVOSTOVALTAA !!!
Sehan se riittikin leirikierrokseen.

Hilma (avustajineen) kirjoitti Suomeen paluunsa jalkeen kirjan. Pyydan anteeksi etten edes nimea muista. Kirjastoissa se viela lienee. Nyt Hilma lienee jo kuollut. Hilma kertoi kirjassaan aika sovinnollisesti leiriajastaan. Vaitti ettei hanta koskaan hakattu tai muuten kidutettu. Lieneeko sitten Suomeen paasyn edellytyksena ollut vaitiololupaus ja uhkaus etta tyolaisten kosto kylla toimii Suomessakin.

Uskon, etta paluu Suomeen oli Hilmalle mielta kaantava kokemus. Silloin oli jo kivien alta nousseet niljaiset lipojat, jotka etuja saadakseen olivat valmiita tyontamaan kielensa tyolaisvaltion edustajan ahteriin.
Sita sitten kesti aina 1980-luvulle saakka. Ja erailla tahoilla samat systeemit pyorinevat maailman loppuun saakka.

Montako naita Hilmoja muita oli?

Yhdysvallat pani japanilaissyntyiset kansalaisensa leirille. Samoin Australia, myos saksalaisperaiset Australian kansalaiset. Miten heita leireilla kohdeltiin, tietoa on kovin vahan.

Tutkittakoon Suomen pahat teot. Jos viela jotain Valvontakomission jaljilta tutkimatta on. En ole varma, mutta Valvontakomissiokaan ei tainnut merkittavassa maarin vaatia esim. leirien henkilokuntaa oikeuteen rikoksistaan. Jos joku toisin tietaa, kertokoon.

Tuntuu vain, etta tama asia on taas otettu esille ehka itarajan takaa masinoituna. Jos ei riitaa ole, pitaa aiheet kaivaa vaikka vuosikymmenien takaa. Suomeen ei saatane lakia joka kieltaisi ’historian vaaristelyn’. Niinkuin kommenteissa todettiin, Suomihan oli syypaa kaikkeen pahaan. Suomi kantaa kaiken pahan ja on itse ankarin tuomarinsa.

Minusta on ihan mielenkiintoista, että joku tutkii näitäkin. En vain ymmärrä, miksi jotkut kirjoittajat tuntuvat nostavan tästä ison haloon, jos vähän tutkitaan ikävämpiä asioita.

Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Mitä sitten, vaikka paljastuu että suomalaiset ovat ampuneet silloin tällöin venäläisiä vaikka pelkkien kenkien takia tai ihan huvin vuoksi? Onko se muka jotenkin kauheata kyseisissä oloissa, ottaen huomioon vihollisen tavat ja aikomukset? (suomalaiset upseerit olisi ammuttu Katynin tyyliin ja osa kansasta kärrätty Uralin taakse)

Eihän heikäläisten henki kotimaassaankaan ollut minkään arvoinen, joten ei ole kovin paha rikos, mikäli muutaman neukun ottaa vankileirillä pois päiviltä tai jättää taistelukentälle jäätymään.

”Teksti Jukka Parkkari”

Onkohan Jukka Parkkari Nestorin poika? Taitaa olla sukuvika…

Jätit sitten kertomatt jutun lopussa kerrotun FAKTAN kuinka NL:n sotavankileireillä kuoli 40% suomalaisvangeista. Tuskin monikaan 1941 vangiksi jäänyt palasi elävänä Suomeen 1944 marraskuussa. Jopa kesällä 1944 vangiksi jääneet olivat nälkäkuoleman partaalla vain 2-3 kuukauden vankeuden jälkeen! Suomalaisvangit oli yleensä terveitä ja kohtuullisen hyvin ravittuja KOSKA NL:n sotilaiden tapana ja käytäntöhän oli useinmiten ampua kaikki haavoittuneet suomalaisviholliset, etenkin liikuntarajoitteiset ja pahemmin haavoittuneet. Tästä on lukuisia esimerkkjä sotakirjallisuudessa ja vankeudesta palanneiden kertomana. Näin tehtiin mm. Viipurissa ja Vuosalmelta kesällä 1944. Tuosta putsingista johtuen seurauksena olikin suhteellisen terve vankiaines! Kaikkein korkeinta suomalaisvankia eli majuri Olli Korhosta toki hoidettiin jo propagandasyistäkin. Sittemmin hän sai lisänimen ”Suomen tyhmin majuri”. Korhonen kohosi toki kenraalikuntaan myöhemmin.

Nestori Parkkari

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nestori_Parkkari

Jatkosodan aikana hän oli Koveron keskitysleirillä Itä-Karjalassa.

Julkaisuja:

Nestori Parkkari: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944: Sotahistoria, s. 188. Kansankulttuuri, 1955. kirjaesittely.

Nestori Parkkari: Väkivallan vuodet. Helsinki: Kansankulttuuri, 1960.

Jatkotutkimus siitä kuinka moni venäjälle palannut selvisi ilman vankileiri reissua tai yleensä hengissä olisi paikallaan. Suomesta palautuneet vangit saivat valita etulinjaan saksaa vastaan tai niskalaukaus.

Tuossa on 3 kuvausta heinäkuun 7. iltapäivän tapahtumista kesällä 1944 Äyräpäässä.

Eversti Ari Rautala: ”Sotiemme taistelupaikoilla”, Gummerus 2004, kerrotaan sivulla 124 Äyräpään kirkonmäen tapahtumista heinäkuun 7. iltapäivänä mm. näin:

”Iltapäivällä oli kirkonmäellä enää hajanaista vastarintaa, joka päättyi siellä olevien noin 30 puolustajan antautumiseen. Kaikkiaan venäläiset saivat vajaat sata vankia. Vangit ryöstettiin, haavoittuneita ammuttiin hengiltä tai alastomia suomalaisia ajettiin Vuokseen, jonne heidät ammuttiin.”

Luutnantti Aukion kertomaa Äyräpäästä 1944

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/sotavanki.htm

Vangiksi

”Tulitus taukosi, Kädet nousivat antautumisen merkiksi. Puna-armeijan yliluutnantti veti Aukion katsomaan, kuinka paljon venäläissotilaita oli kuollut. Mies oli vihainen.
Lähellä ollut kirgiisi ampui erään suomalaisen haavoittuneen sotilaan. Todettiin myöhemmin, että se ei ollut ainoa tapaus.”

Pentti Syrjän sotavangeista kertova kirja, Raskas jotos, WSOY 1987, kertoo myöskin tämän tapauksen suomalaisten vankien silmin nähtynä ja koettuna.

Vilho Parkkonen kertoo vangiksi joutumisensa vaiheita:

Sivu 119: ”Aivoissa pyöri vain yksi ajatus:ylös, ylös! Parkkonen tiesi, miten käy niiden, jotka jäävät maahan makaamaan. Hän oli nimittäin vangiksi joutumisen yhteydessä nähnyt, miten venäläiset menettelivät puhdistaessaan valtaamiaan suomalaisten asemia. He kiskaisivat jokaisen maassa makaavan pystyyn ja jos joku ei kestänyt seisaallaan, niin kohta ilmestyi sininen reikä otsaan. Sääntönä näytti olevan, että haavoittuneita ei ruveta hoivaamaan.”

Useimmista kommenteista käy ilmi omasta historiastamme kumpuava asiantuntemus joukkotuhoja kohtaan.

Vastaava kokemus ruotsalaisilta puuttuu parin viime vuosisadan ajalta, mikä saattaa selittää ainakin osaksi miksi he eivät halua itse käsitellä ruandalaisia sotarikollisia, vaan luottavat pikemmin Haagin kansainväliseen sotarikosoikeuteen.

Äitini kotona oli venäläisiä sotavankeja tekemässä töitä.
Tykkäsivät kovasti oloista ja vartiointikin oli silmän lumetta.
Tuskin voi noita oloja rinnastaa sotavankien kohteluun venäjällä.
Mielellän olisivat jääneet, mutta mutta.
Onkohan tämä tutkimus ns luovaa tutkintaa, kun asiakirjojakaan ei löydy.
Ja jos ei löydy niin hävitettyhän ne sitten on?
Nyt on hyvä heitellä lautakasoja, kun ei kukaan perään parahda.
Suomen vanhainkodeissa kuolleisuus lähentelee sataa rosenttia.
Hoitokin kuulemma on silmän lumetta.
Mutta sitä tutkiessa joutuisi tekemään töitä eikä pelkästään luomaan.

Sedälläni Suistamon nimismies Simo Härkösellä oli maatila. Jouduttuaan jatkosodassa palvelukseen tilaa asuttivat vaimo Rosie ja tytär Outi 4v. Tilalle sijoitettiin kolme sotavankia. Ruoan niukkuuden takia vankien päiväohjelma oli paljolti kalastusta. Tätini kertoi: Aamulla pojat lähetettiin kalaan, iltapäivällä palasivat saaliineen. Yhteisön ruokahuolto toimi. Pojat olivat oloonsa varsin tyytyväisiä. Käytännössä vartiointia ei ollut.

Jukka Parkkarin juttu on varsin yksisilmäinen. Olisi syytä valottaa myös suomalaisen sotavankihuollon myönteisiä puolia. Outia voisi haastatella.

Mitenkähän muuten näiden kolmen vangin olo kehittyi kotiinpaluun jälkeen?

Silvennoisen pelleilyn jälkeen en enää luota näihin kohu-uutisiin. Mitkä ovat lähteet väitteille väärinkäytöksistä? Eikö teloitukselle sitäpaitsi ole perusteita, vaikka olisikin kirjattu parempi syy?

Kuolleisuusluvut on tutkittu jo vaikka kuinka monta kertaa. Mitään uutta ei ole ja sma vääntö käy kaikissa mediissa. Silti aina väitetään asioista vaietun. Tämäkin asian uutisena esitttäinen on propagandaa.

Kyllä näitä kommentteja lukiessa ei voi muuta sanoa kuin että Suomi on edelleen puolifasistinen valtio.
Ennen sotiahan suomi oli täysin fasistien käsissä. Näennäisdemokratian nimissä k’äydään
mukamas vapaita vaaleja. Rahafasistit johtaa tätä maata täysin ja palkansaajat senkun vain saavat vikistä. Turhaa on puhuminen mistään ajopuuteoriosta, sillä vha slaavilaisia kohtaan on jo ainakin viidennessä sukupolvessa. Aivopesulle ei näytä tulevan loppua ennenkuin Naton ovet paukkuvat ja täällä höökitään taas Karjalan mäntyä päin.