Venäjä vaikuttaa vaaleihin pitkäjänteisesti: ”Suomettumisen varjo näkyy keskustelussa”
Venäjä ei pyri vaikuttamaan vain äänestyskäyttäytymiseen, sanoo entinen Moskovan-suurlähettiläs Hannu Himanen.
”Neuvostoliiton aloittama ja Venäjän jatkama pitkäjänteinen informaatiovaikuttaminen tuottaa tulosta. Poliitikot passaavat sanojaan”, tiivistää Hannu Himanen, entinen Suomen Moskovan-suurlähettiläs, presidentinvaalien edellä käydyn ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun hengen.
Himanen muistuttaa, miten monet – jopa asiantuntijat ja jotkut ehdokkaista – tulkitsevat Venäjän toimien olevan pyrkimystä vaikuttaa pelkästään äänestyskäyttäytymiseen.
”Tavoitteet ovat paljon laajempia ja vaaleihin liittyvä informaatiovaikuttaminen on osa pitkäjänteistä ja strategista vaikuttamista.”
Suomessa se on Himasen mukaan jatkoa Neuvostoliiton tavoille.
”Neuvostoliitto vaikutti määrätietoisesti jokaiseen Suomessa vuosina 1940–1982 järjestettyyn presidentinvaaliin. Neuvostoliiton toiminta on jättänyt syvät jäljet, ja suomettumisen varjo näkyy keskustelussa edelleen selvästi.”
Himanen havainnollistaa vertaamalla Ruotsiin, jossa maan Nato-jäsenyyden kannatus näyttäisi olevan nousussa, kun se meillä on lievässä alamäessä. Hänestä selityksenä on maiden erilainen julkinen keskustelu.
”Ruotsalaisten käsityksiin vaikuttavat ajankohtaiset asiat, kuten Ukraina ja Itämeren tilanne.”
Ruotsissa kaikkien puolueiden, vasemmistopuoluetta lukuun ottamatta, puolustusneuvostossa joulukuussa 2017 hyväksymä linjaus toteaa, ettei sotilaallista hyökkäystä Ruotsia vastaan voida sulkea pois, Himanen sanoo.
”Vielä 2014 sotilaallista hyökkäystä pidettiin epätodennäköisenä.”
Suomessa valitaan presidenttiä, keskeistä ulko- ja turvallisuuspolitiikan suunnannäyttäjää, mutta keskustelussa on Himasen mukaan otettu takapakkia verrattuna hallitusohjelmaan kirjattuun linjaukseen. Sen mukaan ”Suomi ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”.
”Nyt useampi ehdokas on katsonut tarpeelliseksi sanoa yksiselitteisesti ’ei’ Naton jäsenyydelle. Taustalla ovat varmasti jäsenyydelle kielteiset mielipidetiedustelut.”
Oireellisesti keskustan Matti Vanhanen on syyttänyt presidentti Sauli Niinistöä Suomen viemisestä Natoon salaisella agendalla.
Himanen puolestaan pitää ehdokas Niinistön kantoja osin ristiriitaisina.
”Niinistö on ollut hallitusohjelman linjoilla mutta lausunut myös, että liittoutumat muodostuvat spontaanisti konfliktitilanteissa. Se on kryptinen lausunto.”
Erityisesti Himanen kiinnittää huomiota Niinistön toteamukseen, että Suomen tulisi harkita Naton jäsenyyttä, jos Venäjä alkaisi ajatella EU:n olevan samanlainen vihollinen kuin Nato.
”Minusta jo nyt on olemassa selkeitä viitteitä siitä, että Venäjän mielestä EU ja Nato ovat käytännössä sama asia: osa Yhdysvaltain johtamaa länsiliittoutumaa.”
”Esimerkiksi Ukrainan konfliktissa Venäjän johdon kannanotoissa nimenomaan Euroopan unionia syytetään Yhdysvaltain tukemisesta. Samalla katsotaan, että EU:n Venäjää vastaan asettamat pakotteet ovat syntyneet Yhdysvaltain painostuksesta.”
Himanen viittaa myös tuoreeseen mielipidemittaukseen, jossa arvostettu – ja Venäjän ulkomaiseksi agentiksi tuomitsema – Levadan tutkimuslaitos kysyi venäläisiltä maan vihollisista. Siinä 68 prosenttia vastaajista nimesi USA:n viholliseksi, 29 prosenttia Ukrainan, 14 prosenttia EU:n ja vain kuusi prosenttia Naton.
”Meilläkin osa poliittista eliittiä katsoo, että Venäjää pitää ymmärtää, koska se on tullut kaltoin kohdelluksi.”
Himasen viime syksynä ilmestynyt kirja Länttä vai itää analysoi Suomen paikkaa muuttuneessa maailmassa, jonka tiivistyy kirjan nimen alaotsikkoon Suomi ja geopolitiikan paluu.
Monet uskoivat ainakin lännessä, että maailma muuttui Neuvostoliiton hajoamisen myötä ja Saksojen yhdistymisen jälkeen. Venäjän johdossa 1990-luvun tapahtumia tulkitaan tällä hetkellä kokonaan toisin.
Himanen lainaa kirjassaan kokenutta venäläistä politiikan tutkijaa Lilia Ševtsovaa. Tämä on analysoinut, miten Kreml propagandassaan vetoaa 1990-lukuun nöyryytyksenä ja kiristää sillä länttä vedoten niin sanottuun ”oikeutettuun kompensaatioon”.
”Krimin liittäminen on osa tätä kuvioita. Jollei kompensaatiota tule, Venäjällä on oikeutus ryhtyä asianmukaisiin toimiin. Venäjän Ukrainan-operaatio on legitiimi tapa oikaista lännen aiheuttamia vääryyksiä”, Himanen purkaa ajattelutapaa. Se on hänestä mennyt Suomessakin aika hyvin läpi.
”Meilläkin osa poliittista eliittiä katsoo, että Venäjää pitää ymmärtää, koska se on tullut kaltoin kohdelluksi. Pitäisi löytää kompromissi. Tätä yksinkertaista, propagandan klassisten oppien mukaista kertomusta Venäjä on toistanut toistamistaan ainakin vuodesta 2007 lähtien. Nöyryytys antaisi legitiimin oikeuden poiketa säännöistä.”
Suomen asenne EU:n pakotteisiin on Himasen mukaan ”selkeä”: Pakotteita voi alkaa purkaa vasta, kun Minskin sopimukset on pantu toimeen.
Äänestyskäyttäytymiseen vaikuttamisessakin Himanen painottaa Venäjän operaatioiden periaatteellisempaa merkitystä eli yrityksiä horjuttaa demokraattisen yhteiskunnan perusteita.
Selvin esimerkki on Yhdysvallat ja vuoden 2016 presidentinvaalit.
”Vaikkei selviäisikään, mitä tapahtui ja onko Venäjä vaikuttanut ja millä tavoin Yhdysvaltain vaaleihin, niin Venäjä on jo saavuttanut merkittäviä tuloksia. Monen amerikkalaisen silmissä vaalit instituutiona ovat kokeneet tappion. Koska vaaleissa ratkaistaan maan kannalta tärkeitä asioita, demokratian perusinstituutioiden legitiimisyys on kärsinyt kolauksen.”
Himanen toimi Suomen suurlähettiläänä Moskovassa 2012–2016. Hänestä Suomen kaltaisessa maassa on vaikea ymmärtää, mikä on Venäjän nykyinen henkinen tila. Se tiivistyy toteamukseen, että ”valtiollisen median vaikutus on valtava ja läpitunkeva”.
Himanen viittaa Levada-keskuksen tietoihin:
”Yli 55-vuotiaista 85 prosenttia seuraa televisiota, nuorista noin 65 prosenttia eli kaksi kolmasosaa. Internetiä käyttää yli 70 prosenttia väestöstä mutta vaihtoehtoisena uutislähteenä sitä seurataan erittäin vähän.”
Kirjassaan Himanen havainnollistaa median tyyliä esimerkillä Ukrainasta: Televisio välittää käsitystä, että Venäjä taistelee Ukrainassa olevia Nato-joukkoja vastaan ja on hyökkäysuhan kohteena. Himanen kirjoittaa, että on monissa keskusteluissa venäläisten kanssa huomannut, että television antama kuva on ”mennyt hyvin perille ja hyväksytty”.
”Ukrainan sodasta tuotetaan uskomatonta propagandaa. Sitä ei voida ymmärtää eikä uskoa meillä. Se on niin karkeaa, ettei siitä voi tehdä edes uutisia. Venäläisille välittyy tapahtumista kuva, joka on hyvin erilainen kuin meillä lännessä.”
Lapsikiistojen tarkoitus oli kenties pelotella nuoria perheitä: Suomeen ei ole turvallista matkustaa.
Suomea Venäjä on käyttänyt propagandapeleissään, kun on ollut tarve vähentää venäläisten halua matkustaa ulkomaille.
Himasen kaudella Moskovassa Venäjän valtiollinen media nosti näyttävästi esiin useammankin Suomessa tapahtuneen lasten huostaanoton. Niiden syinä venäläisessä tulkinnassa oli juuri perheen venäläisyys.
Samoihin aikoihin, kun lapsikiistoja lietsottiin eli 2012–2013, elettiin myös venäläisten Suomen-matkailun huippuaikaa. Vuonna 2013 Suomi myönsi 1,5 venäläisille miljoonaa viisumia.
”Tulkinta ei ole meidän suomalaisten keksimä eikä sille ole näyttöä, mutta arvio tuli esiin keskusteluissa. Voi olla niin kuin venäläiset asiantuntijat sanovat, että kampanjoinnin yksi tavoite ja tarkoitus oli pelotella nuoria perheitä: Suomeen eikä muuallekaan länteen ei ole turvallista matkustaa.”
Kirjassa Himanen kertoo paljastavan yksityiskohdan: kun hän oli suurlähettiläänä tehdasvierailulla, kiireinen tehtaanjohtaja kysyi Suomeen matkustamisen vaaroista koskien lasten huostaanottoa. Johtaja perusteli utelunsa toteamalla, että häntä on pyydetty kysymään asiasta.
Väärien tietojen välittäminen on vaikuttamisoperaatioiden mustaa puolta, mutta tavoitteisiin pyritään myös silittämällä myötäkarvaan. Kirjassa Himanen viittaa neuvostotermien renessanssiin alkaen ”ystävyydestä” Suomen suuntaan. Nykyisin Suomen ”puolueettomuus” on jopa hyvää toisin kuin vielä Neuvostoliiton vuosina.
”Hyvän ja pahan poliisin taktiikkaa sovelletaan. Putin esiintyy rauhan ja ystävyyden miehenä. Hänen lempifraasejaan on, kuinka Venäjä haluaa rauhaa ja yhteistyötä eikä niiden edistäminen ole Venäjästä kiinni”, Himanen sanoo.
Tiukkoja ja ilkeämielisiäkin lausuntoja esittävät sitten ulkoministeri Sergei Lavrov ja alempi taso ulko- ja puolustusministeriössä.
Esimerkiksi kelpaa Venäjän television sunnuntaina 14. tammikuuta esitetty ohjelma Valamon luostarista. Siinä Putin kehui Suomea hyväksi naapuriksi.
”Ohjelman katsonut asioita tuntematon venäläinen ajattelee sen pohjalta, että Suomi on ortodoksien ihannemaa. Mitenkään ei viitattu siihen, ettei Suomi ole Moskovan patriarkaatin alaisuuteen vaan on Konstantinopolin patriarkan alainen.”
Talouslehti Vedomostissa samainen ohjelma tulkitaan osaksi vaalikampanjaa. Siitä kirjoittava tutkija Aleksandr Rubtsov toteaa, että jos televisio-ohjelmassa on dokumenttifilmi yksinkertaisella nimellä Valamo, luostarista ei kerro teille historioitsija tai opas vaan itse presidentti.
Himasen mukaan Suomeen ja suomalaisiin vaikuttamisessa näkyy monin tavoin historian perintö.
”Meillä ajatellaan, että mailla on hyvät suhteet ja yhteinen raja ja että me ymmärrämme Venäjää. Lisäksi viljellään erilaisia myyttejä vaikkapa yhteisestä musiikkimausta.”
Venäläinen yhteiskunta on kuitenkin kovin erilainen kuin suomalainen, muistuttaa Himanen.
”Putinin kolmannella presidenttikaudella tietyt asiat ovat näyttäytyneet paljon paljaampina kuin aikaisemmin. Käsitys ihmisestä, yhteiskunnasta ja valtioista on erilainen kuin lännessä. En suinkaan halua sanoa, etteikö Venäjällä voisi olla demokratiaa tai että venäläiset eivät olisi eurooppalaisia.”
Ongelma on juuri väestön manipulointi myös ja erityisesti omassa maassa.
”Putinin hallinto manipuloi venäläisten ajattelutapaa ja alusta lähtien televisio on ollut siinä keskeinen väline. ”
”Valtiollinen televisio on väline ja liima, jolla kuviteltu Venäjä pidetään Venäjänä.”
Venäjän hallitseminen ei ole helppo tehtävä.
”Laajan maan monet alueet ovat harvaanasuttuja. Siellä, missä asuu vähän väkeä, on alkuperäiskansoja ja pieniä etnisiä ryhmiä energia- ja raaka-aineiden keskellä. Maantieteellisesti ja etnisesti laaja Venäjä on itse asiassa monikansallinen imperiumi, ei mikään kansallisvaltio. Se ei ole käynyt läpi valtiollista modernisaatiota kuten Eurooppa 1800-luvulla.”
Neuvostoliiton piti Himasen mukaan koossa kommunistinen ideologia. Tällä hetkellä Putin rinnastaa kommunistien ja kristillisen moraalin kuten tapahtui jo aiemmin mainitussa Valamo-ohjelmassa.
”Nyt Putinin luo ’venäläistä’ identiteettiä monikansalliselle Venäjälle. Tässä häntä auttaa ennen muuta valtiollinen televisio. Se luo käsitystä, että on olemassa Venäjä. ”
Himanen viittaa Benedict Andersonin kirjaan Kuvitellut yhteisöt, jossa analysoidaan kansakunnan idean syntyä. Sen pohjalta hän kysyy, mikä tekee valtion, ja myöntää vastaamisen hankalaksi.
”Valtiollinen televisio on väline ja liima, jolla kuviteltu Venäjä pidetään Venäjänä.”