Suuri vahinko – näin maailma tuli hulluksi

SK:n arkistoista: Kesällä 1914 kaikkialla odotettiin maailman ajautuvan sotaan. Mutta harva uskoi, että se syttyisi Sarajevon laukauksista.
Soissons, 1917. Ranskalaisia sotilaita keittolounaalla keskellä taistelukenttää. © Fernand Cuville / Roger-Viollet / Topfoto / LK

Sinä päivänä koko Euroopan kerma tuntui olevan vesillä.

Saksalaiset viettivät Schleswig-Holsteinissa perinteistä Kielin viikkoa. Itse Vilhelm II oli tullut Berliinistä osallistuakseen Meteori-veneellään vuosittaiseen regattaan. Samalla matkalla keisari pystyi kätevästi katsastamaan Itämeren ja Pohjanmeren yhdistävän kanavan uudet, aikansa viimeisintä tekniikkaa edustaneet sulut.

Sunnuntaiksi keisarin veli, prinssi Heinrich, oli kutsunut arvovieraita residenssiinsä Kielin vanhaan renessanssilinnaan. Kaikki oli viimeisen päälle: puutarha hehkui alkukesän loistossa, pöydät notkuivat mitä erilaisimmista herkuista.

Porttien ulkopuolella kutsuttuja odotti kuitenkin yllätys. Ne olivat kiinni. Juhlat oli peruutettu.

Yhdysvaltojen Saksan-lähettiläs James W. Gerard laskeutui alas rantaan amerikkalaiselle Utowana-laivalle. Diplomaattina hänen ensimmäinen tehtävänsä oli ottaa selvää, mistä yllättävä peruutus johtui. Jotakin todella merkittävää täytyi olla tekeillä, sillä itse keisarikin oli hälytetty maihin kesken purjehduksen.

Laivassa Gerard tapasi lontoolaisen Daily Mailin kirjeenvaihtajan, amerikkalaissyntyisen Frederick William Wilen. Häneltä lähettiläs sai kuulla päivän uutiset. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian kruununperijä, arkkiherttua Franz Ferdinand, oli murhattu tarkastusmatkalla Sarajevossa vain muutama tunti aikaisemmin. Samassa attentaatissa oli saanut surmansa myös Franz Ferdinandin vaimo, kreivitär Sophie.

Marne, 1914. Ranskalaisten Morane-Saulnier-tiedustelukone valmistautuu lennolle. Kuva Jules Gervais-Courtellemont / Roger-Viollet / Topfoto / LK

Marne, 1914. Ranskalaisten Morane-Saulnier-tiedustelukone valmistautuu lennolle. Kuva Jules Gervais-Courtellemont / Roger-Viollet / Topfoto / LK

Kaikki tiedot Bosniasta viittasivat poliittiseen murhaan.

Ampuja, parikymppinen opiskelija Gavrilo Princip, oli kuulunut jo koulussa Mlada Bosna -nimiseen ryhmään, jonka tavoitteena oli yhdistää Bosnia ja Serbia. Vielä vakavampaa oli, että attentaatin valmisteluun oli osallistunut Musta käsi -salaseura, jolla oli yhteyksiä Serbian armeijaan. Mustan käden tavoitteena oli liittää kaikki Balkanin eteläslaavien alueet toisiinsa ja luoda niistä uusi valtio, Suur-Serbia.

Itävaltalaisten silmissä Serbia oli jo valmiiksi eräänlainen oman aikansa roistovaltio. Sarajevon attentaatti vain vahvisti käsitystä.

Habsburgien monarkian kaltaiselle suurvallalle oli selvää, että roistovaltio ymmärsi vain yhdenlaista kieltä. Se piti laittaa kovakouraisesti seinää vasten. Itävallan oli saatava verityöstä näyttävä hyvitys.

Silti maailmalla kieltäydyttiin aluksi uskomasta, että Sarajevon laukauksista voisi olla seurauksena sota, ainakaan suursota.

Kesällä 1914 monet kansainvälistä jännitystä ylläpitäneet kiistat olivat päinvastoin laantumassa. Saksa ja Englanti olivat juuri saaneet sovittua Lähi-idässä Bagdadin rautatietä koskeneet erimielisyytensä. Saksalaismielisten poliitikkojen johtamat radikaalit ja sosialistit olivat menestyneet hyvin Ranskan parlamenttivaaleissa. Saksassa oli paljon teollisuusjohtajia, joiden laskelmissa talous, ei aseet, oli helpoin tapa vallata Eurooppa.

Gerard jatkoi illaksi Monacon prinssin huvipurrelle, jonne oli kokoontunut muitakin diplomaatteja. Kaikki uskoivat, että kriisiin löydettäisiin vielä rauhanomainen ratkaisu. Keisari palasi seuraavana aamuna Berliiniin, mutta ennen lähtöään hän nimenomaan vaati, että Kielissä oli pidettävä arkkiherttuan murhasta huolimatta kiinni alkuperäisestä ohjelmasta.

Tiistaina lähettiläs tapasi prinssi Heinrichin vielä kahden kesken. Tämä oli yhä allapäin. Keskustelun päätteeksi hän kysyi Gerardilta, miksi ulkomailla vihattiin niin paljon saksalaisia.

Gerard yritti kiemurrella hankalasta tilanteesta niin kuin diplomaatti vain osasi. Hän selitti, että taustalla oli varmasti Saksan menestys teollisuudessa ja kaupassa, jota toiset kadehtivat.

Heinrich kieltäytyi uskomasta. Prinssi arveli, että syynä olivat pikemminkin saksalaisten turistien huonot tavat ja niiden synnyttämä pahennus.

Verdun, 1916. Ambulanssi sairaanhoitajineen valmiina rintamalle.

Verdun, 1916. Ambulanssi sairaanhoitajineen valmiina rintamalle.

Itävallan politiikassa hätäily ja jahkailu yhdistyivät omituiseksi diplomaattiseksi sillisalaatiksi.

Tärkeintä oli todistaa Serbian hallituksen osallisuus arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murhiin. Friedrich Wiesner lähetettiin ulkoministeriöstä Belgradiin selvittämään asiaa. Tutkimukset kestivät vain viikonlopun yli, ja konkreettiset tulokset jäivät laihoiksi.

Savuavaa asetta ei löytynyt.

Wiesnerin raportti valmistui 13. heinäkuuta. Paremman puutteessa hän joutui turvautumaan siinä erilaisiin aihetodisteisiin. Niiden perusteella hän päätteli, että joskaan Serbian syyllisyydestä ei ollut näyttöä, jotkut serbialaiset virkamiehet olivat selvästikin olleet yksityisesti mukana valmistelemassa veritekoja. Wienin haukkojen silmissä jo se oli riittävä syy rangaista Serbiaa.

Toiseksi piti varmistaa oma selusta. Heinäkuun 5. päivänä Itävallan Berliinin-lähettiläs oli toimittanut Vilhelm II:lle mielistelevän kirjeen keisari Franz Josefilta. Siinä tämä sai valtakuntansa kuulostamaan juuri niin heikolta kuin se todellisuudessa olikin. Serbian uhka oli suuri ja sen torjuminen Itävallan kannalta elintärkeää.

Lähettilään poistuttua Vilhelm kutsui valtakunnankansleri Theobald von Bethmann Hollwegin luokseen. Keisarilla oli mielessään kaksijakoinen suunnitelma. Franz Josefille annetut vastaukset eivät saaneet olla liian tarkkoja, sillä Vilhelm tahtoi säilyttää vapaat kädet mahdollisten sovitteluyritysten varalta. Itävaltalaisia haluttiin kuitenkin rauhoittaa vakuuttamalla heille, että maan suurvalta-aseman säilyttäminen oli Saksankin etujen mukaista.

Poliitikot eivät kuitenkaan yksin päättäneet Saksan ulkopolitiikasta.

Kanslerin jälkeen Vilhelm tapasi vielä sotilasneuvonantajansa. He kannattivat nopeaa hyökkäystä Serbiaan. Upseerit eivät uskoneet, että Venäjä tulisi antamistaan ystävyyden vakuutuksista huolimatta serbien avuksi.

Seuraavana päivänä Bethmann toimitti itävaltalaisille Vilhelm II:n vastauksen. Sen mukaan he saivat Saksan puolesta toimia Serbian suhteen niin kuin parhaaksi näkivät. Wienissä voitiin olla, kansleri vakuutti, kaikissa olosuhteissa varmoja saksalaisten tuesta.

Se oli eräänlainen avoin valtakirja, jonka antaminen osoitti, ettei Saksassakaan ollut oikein selvää kuvaa tilanteesta.

Reims, 1917. Ranskalainen sotilas esittelee saksalaisilta saatua sotasaalista.

Reims, 1917. Ranskalainen sotilas esittelee saksalaisilta saatua sotasaalista.

Valtakunnankansleri ymmärsi hyvin, minkä riskin hän ja muut Saksan johtajat olivat ottaneet.

”Hyökkäys Serbiaan voi johtaa maailmansotaan”, Bethmann tunnusti kahden kesken avustajalleen. ”Ja kävi tässä sodassa miten tahansa, siitä saattaa olla seurauksena koko vanhan järjestelmän kaatuminen.”

1900-luvun alun Eurooppa oli yksi suuri liittolaisuuksien ja vihollisuuksien verkosto. Toisaalta se teki politiikasta ennustettavaa, mutta samaan aikaan se loi tilanteen, jossa koko rakennelma saattoi mennä sekaisin pienestäkin sytykkeestä.

Järjestelmän ytimessä oli kaksi suurvaltojen yhteenliittymää. Saksa muodosti yhdessä Itävalta-Unkarin ja Italian kanssa kolmiliiton, johon myös Romania oli kiinnittynyt löyhin sitein. Sitä vastassa oli Ranskan, Venäjän ja Britannian entente, jota ei saanut kutsua liitoksi, sillä britit yrittivät teeskennellä, ettei heillä ollut virallisesti liittosopimuksia.

Liittolaisten oikeudet ja velvollisuudet olivat kummallinen yhdistelmä sitoumuksia ja vapaamatkustusta. Saksa ja Itävalta olivat sopineet puolustautuvansa Venäjää vastaan yhdessä, mutta Saksan ja Ranskan välisessä sodassa Itävallalla oli oikeus pysyä puolueettomana niin kauan kunnes Venäjäkin tulisi mukaan. Italialla taas oli velvollisuus auttaa Saksaa vain siinä tapauksessa, että Saksaa vastaan oli ensin hyökätty.

Ranska ja Venäjä olivat puolestaan sopineet jo 1890-luvulla, että Venäjä tukisi Ranskaa Saksan tai Italian hyökkäystä vastaan ja Ranska taas Venäjää Saksan tai Itävalta-Unkarin hyökätessä.

Valtioiden solmimien liittosuhteiden kanssa limittäin ja ristiin kulkivat hallitsijoiden ja muiden kruunupäiden sukulaisuussuhteet. Venäjän Nikolai II, Saksan Vilhelm II ja Britannian Yrjö V olivat serkuksia. Vilhelm ja Nikolai – kahden kesken Willy ja Nicky – kirjoittivat toisilleen tuttavallisia kirjeitä vielä muutamia päiviä ennen kuin heidän maansa ajautuivat sotaan.

Varustautumiseen oli upotettu 1800-luvun lopulta lähtien valtavia summia. Ententen sotilasmenot olivat vuosina 1894–1913 noin puolitoistakertaistuneet ja kolmiliiton varustelukustannukset lähes kolminkertaistuneet. Saksa oli liittolaisineen silti yhä vastapuolta jäljessä. Kolmiliiton yhteenlasketut sotilasbudjetit olivat vuonna 1913 vajaat 160 miljoonaa puntaa, kun Ranska ja Venäjä käyttivät kahdestaan yli 15 miljoonaa puntaa enemmän.

Suurvaltojen armeijat eivät nielleet vain koko ajan suurempia summia, vaan jatkuvasti lisää miehiä. Saksan ja Itävallan joukkojen yhteenlaskettu vahvuus kasvoi vuosina 1909–1913 yli 200 000:lla runsaaseen 1,4 miljoonaan ja Ranskan ja Venäjän suunnilleen saman verran melkein kahteen miljoonaan. Ranska yritti korvata Saksaa pienemmän väkiluvun pidentämällä yleisen asevelvollisuuden kolmeksi vuodeksi ja värväämällä palvelukseen käytännössä kaikki terveet miehet.

Kaiken tämän hullun varustelun pelättiin johtavan väistämättä sotaan ennemmin tai myöhemmin. Joka puolella mietittiin vain, mikä ajankohta olisi omalle maalle paras.

Sodan ajoitus oli erityisen tärkeä saksalaisille, jotka pelkäsivät joutuvansa entistä pahemmin eristyksiin, kun Ranska, Venäjä ja Iso-Britannia tiivistivät suhteitaan. Saksassa seurattiin myös huolestuneina, miten sen tärkeimmän liittolaisen, Itävalta-Unkarin, suurvalta-asema mureni silmissä.

Kesällä 1914 Berliinissä ajateltiin, että jos sota alkaisi pian, se olisi vielä voitettavissa, mutta mikäli alku viivästyisi pari vuotta, Saksalla olisi edessä varma tappio.

Reims, 1916. Alkoholiliikkeiden hyllyillä riitti tavaraa sota-aikanakin.

Reims, 1916. Alkoholiliikkeiden hyllyillä riitti tavaraa sota-aikanakin.

Ulospäin ei kuitenkaan haluttu antaa heti vaikutelmaa, että maa olisi valmistautumassa sotaan.

Vilhelm II:lla oli tapana käydä kesäisin purjehtimassa Norjassa, jossa hänellä oli vielä yksi serkku: kuningas Haakonin puoliso Maud. Arkkiherttuan murhan jälkeen matkaa oltiin ensin perumassa. Ulkoministeriön ja valtakunnankanslerin ehdotuksesta se päätettiin kuitenkin lopulta toteuttaa.

Muuallakin suurvaltapolitiikka väistyi hetkeksi normaalin kesänvieton tieltä. Nikolai II risteili vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa Suomenlahdella. Britannian laivastoministeri Winston Churchill oli vuokrannut Pohjanmeren rannalta Norfolkista perheelleen talon, jossa ei ollut edes puhelinta. Italian ulkoministeri Antonino di San Giuliano paranteli kihtiään Fiuggissa kylvyillä, joiden piti taata potilaille ikuinen nuoruus. San Giulianon saksalainen kollega Gottlieb von Jagow oli mennyt 50-vuotiaana naimisiin ja matkustanut nuorikkoineen kuherruskuukaudeksi Sveitsiin.

Venäjän keisarin lomatunnelmaa häiritsi Sarajevon attentaatin lisäksi toinenkin odottamaton uutinen. Keisarinna Aleksandran uskottu, ihmeparantaja Grigori Rasputin, oli ollut käymässä kotikylässään Siperiassa, jossa häntä oli puukotettu vatsaan.

Rasputin oli hyödyntänyt keisarin suosion tuomaa vaikutusvaltaa sekaantumalla ajoittain sumeilematta politiikkaan. Yksi hänen suurista tavoitteistaan oli ollut estää Saksan ja Venäjän välien kiristyminen. Kesällä 1914 hän makasi juuri ratkaisevina viikkoina toipumassa vammoistaan.

Ranskan presidentti Raymond Poincaré saapui 20. heinäkuuta jo aikaisemmin sovitulle vierailulle Pietariin. Kun matkaa oli alettu valmistella, kenelläkään ei ollut käynyt edes mielessä, että se osuisi keskelle akuuttia sodanuhkaa. Jopa Poincarén kotimaiset vastustajat olivat arvelleet, että näyttävällä matkalla, jonka piti alun perin jatkua Pietarista Ruotsiin, haluttiin ennen kaikkea vahvistaa presidentin sisäpoliittista asemaa.

Ranskan Pietarin-lähettiläs Maurice Paléologue oli keisariperheen kesäasunnolla Pietarhovissa presidenttiä vastassa. Taivas oli pilvessä, ja tuulen mukana mereltä saapui raju sadekuuro. Sen jälkeen ilma kirkastui, ja auringonsäteet värjäsivät veden tavalla, joka sai lähettilään mielestä paikan muistuttamaan Venetsiaa.

Ennen kuin Poincarén laiva ankkuroitui Pietarhovin edustalle, lähettiläs söi keisarin ja ulkoministeri Sergei Sazonovin kanssa lounasta. Nikolai oli pukeutunut amiraalin univormuun, söi hitaasti ja keskeytti tuon tuosta ruokailun savukkeen ajaksi.

Häntä kiinnostivat ennen kaikkea Britannian aikomukset.

Meaux, 1914. Tykkiryhmä on asettunut lavastettuun kuvaan Marnejoen ensimmäisen taistelun jälkeen.

Meaux, 1914. Tykkiryhmä on asettunut lavastettuun kuvaan Marnejoen ensimmäisen taistelun jälkeen.

Englanti oli nimellisesti Venäjän ja Ranskan liittolainen, mutta sen kanssa solmittu entente ei sisältänyt mitään takeita, että britit tulisivat sodan syttyessä liittolaisten avuksi. Nikolai oli varma, että jos sellaiset saataisiin, rauhan säilyminen olisi varmistettu.

”Olisi hyvin tärkeää, että voisimme luottaa hädän hetkellä Englannin apuun”, keisari selitti. ”Saksa ei mitenkään voi olla niin hullu, että se hyökkäisi Venäjää, Ranskaa ja Englantia vastaan yhtä aikaa.”

Maurice Paléologue oli paitsi kokenut diplomaatti, myös taitava kynämies, joka monien lähettiläiden tavoin mielellään korosti raporteissaan omaa asemaansa. Poincarén vierailu oli hänellekin yksi uran kohokohta, sillä Ranskan presidentin saama vastaanotto oli jopa venäläisellä mittapuulla harvinaisen näyttävä.

Tervetulojuhlassa lähettilään silmiin pistivät ensimmäiseksi hovin naisten korut. Sellaista määrää jalokiviä hän ei ollut nähnyt juuri missään yhtä aikaa. Pitkään tummaan takkiin pukeutunut presidentti näytti pukuloiston keskellä yksinkertaisesti väärään paikkaan eksyneeltä.

Illallisella Paléologue istui keisarinnaa vastapäätä. Aleksandra Feodorovna kärsi migreenistä ja inhosi edustustilaisuuksia, mutta oli siitä huolimatta ehdottomasti halunnut tulla presidentin pöytädaamiksi.

Aluksi kaikki sujuikin hyvin, Poincaré ja Aleksandra keskustelivat vilkkaasti, ja tsaarittaren nähtiin jopa hymyilevän. Illan mittaan hymy kuitenkin haihtui. Aleksandran kasvot muuttuivat kireiksi. Paléologue huomasi hänen purevan jatkuvasti huuliaan. Naisparka oli hysterian partaalla, lähettiläs merkitsi jälkikäteen päiväkirjaansa.

Saksan ja Venäjän välien kiristyminen oli keisarinnalle erityisen kova paikka, sillä hän oli syntyjään saksalainen, Hessen-Darmstadtin prinsessa. Kun Saksasta tuli Venäjän vihollinen, venäläisten suhtautuminen myös Aleksandraan muuttui vihamieliseksi. Hurjimmissa huhuissa hän oli alamaisilleen jo saksalainen vakooja.

Poincaré oli majoitettu Pietarhovin palatsiin, mutta Paléologue palasi yhden aikaan yöllä junalla kaupunkiin. Siellä hän sai kuulla, että kaikki kaupungin suurimmat tehtaat olivat menneet iltapäivällä lakkoon, ja sen yhteydessä kaduilla oli ollut useita yhteenottoja työläisten ja poliisien välillä. Syntipukit olivat tietenkin jo selvillä. Koko sekamelska oli pantu saksalaisten agenttien piikkiin.

 

Poincaré viipyi Venäjällä maanantaista torstaihin. Lähtöpäivänä 23. heinäkuuta hän illasti vielä Nikolain kanssa. Oli aika vetää vierailun poliittiset saavutukset yhteen, panna ne paperille ja sopia tiedottamisesta.

Toinen alkuruoka oli juuri tarjoiltu, kun tarjoilija toi Paléologuelle viestin pää- ja ulkoministeri René Vivianilta. Ohjeet oli kirjoitettu ruokalistan kääntöpuolelle. ”Valmistele lehdistölle kommunikea. Nopeasti.”

Lähettiläs luonnosteli oman ruokalistansa taakse ympäripyöreän lausunnon. Avainvirke oli lopussa. Sen mukaan Ranskan ja Venäjän hallituksilla oli ”täysin yhteneväiset käsitykset Euroopan voimatasapainon säilyttämisestä, eritoten Balkanin niemimaalla”.

Viviani ei ollut tyytyväinen. Hänen mukaansa jo tämä ylimalkainen teksti kytki Ranskan liian tiukasti Venäjän Balkanin-politiikkaan. Paléologue selitti kuitenkin, ettei presidentin vierailusta voitu julkaista virallista tiedotetta, jossa ei mitenkään mainittu Serbian ja Itävallan konfliktia. Mahdollisesti se vain saisi lukijat epäilemään, ettei heille haluttu kertoa kaikkea.

Pääministeri ymmärsi yskän. Paléologue laati saman tien uuden version, jonka mukaan Venäjää ja Ranskaa huoletti myös rauhan horjuminen. Paranneltu luonnos luetettiin seuraavaksi presidentillä ja keisarilla, jotka hyväksyivät sen sellaisenaan. Kun valtionpäämiesten puumerkki oli saatu, lähettiläs toimitti tekstin ranskalaiselle uutistoimistolle.

 

Samana iltana kun Poincaré hyvästeli Nikolai II:n Pietarissa, Itävallan lähettiläs, paroni Giesl, pyysi Belgradissa audienssia ulkoministeriöön. Hänellä oli mukanaan hallituksensa Serbialle osoittama uhkavaatimus. Sen mukaan Serbian piti muun muassa tukahduttaa kaikki Itävaltaa vastaan suunnattu propaganda, erottaa siihen syyllistyneet upseerit ja virkamiehet, estää aseiden salakuljetus ja pidättää pari nimeltä mainittua arkkiherttuaparin murhiin sekaantunutta.

Vastaus piti antaa Gieslille kahden vuorokauden kuluessa. Ellei se tyydyttäisi Itävaltaa, keisarikunta kotiuttaisi Belgradista koko lähetystönsä.

Itävalta oli viivyttänyt uhkavaatimuksen jättämistä, ettei Poincaré ehtisi kuulla siitä vielä Pietarissa. Wienissä laskettiin – ja aivan oikein – että Balkanin slaavien suojelijana esiintynyt Venäjä ryhtyisi heti vastatoimiin.

Kolme vakavaa herraa sulkeutui Ranskan Pietarin-lähetystöön. Ulkoministeri Sazonov, Paléologue ja hänen brittiläinen kollegansa Sir George Buchanan ymmärsivät kaikki, että nyt oli tosi kysymyksessä. Paléologue arveli, että sota saattoi syttyä minä hetkenä tahansa.

Buchanan oli hankalassa välikädessä. Hän itse ymmärsi hyvin Venäjän ja Ranskan huolen. Toisaalta hän tiesi hyvin, että kotona Lontoossa kaikki eivät olleet yhtä ymmärtäväisiä. Puheet Britannian yleisen mielipiteen haluttomuudesta sekaantua muun Euroopan kiistoihin kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Sazonov vertasi brittien jahkailua vapaaehtoiseen itsemurhaan.

Lopulta Sir George lupasi vedota omaan ulkoministeriinsä, että ”germaaninen” uhka otettaisiin vakavammin. Siinä vaiheessa ulkoministerikin hiukan rauhoittui.

 

Serbian vastauksesta huokui, ettei maa halunnut sotaa. Belgradin hallitus oli valmis taipumaan käytännössä kaikkiin Itävallan vaatimuksiin. Vastauksessa esitettiin niihin vain muutama varauma kuin sen todistamiseksi, ettei maa ollut sentään menettänyt vielä aivan kaikkea sananvaltaa omiin asioihinsa.

Itävaltalaisille koko uhkavaatimus oli kuitenkin ollut pelkkä muodollisuus. Giesl ilmotti serbialaisille saman tien, ettei vastaus tyydyttänyt. Lähetystö tyhjennettiin alle tunnissa, ja sen väki palasi Wieniin.

Itävallan seuraava siirto ei yllättänyt enää ketään. Kolme päivää myöhemmin, 28. heinäkuuta, se julisti Serbialle sodan.

Sodanjulistuksella ei ollut välitöntä merkitystä, sillä Itävalta-Unkarin armeija oli kaikkea muuta kuin taisteluvalmis. Käytännössä sen mobilisoimiseen kului vielä useita viikkoja. Diplomaatit olivat kuitenkin jo valmiiksi asemissa. Tuloksena oli ketjureaktio, jota yksikään maa ei kyennyt enää hallitsemaan.

Alkoi kummallinen suurvaltapoliittinen kilpajuoksu, jossa Euroopan johtajat yrittivät lukea kaikenlaisista merkeistä toistensa ajatuksia. Johtopäätöksiä tehtiin milloin toiveajattelun varassa, milloin huonoin mahdollinen vaihtoehto mielessä. Väärinymmärrysten vaara oli suuri ja vain kasvoi ajan mittaan.

Ilma oli sakeana mitä monimutkaisimpia spekulaatioita. Ranskassa uskottiin, että Saksa uskoi, että Ranska ei loppujen lopuksi uskaltaisi panna sille kovaa kovaa vastaan.

Saksassa tehtiin laskelmia, jotka perustuivat olettamukseen, että Britannia saataisiin pidettyä sodan ulkopuolella. Pietarissa pelättiin, että jos Itävalta ja sen takana Saksa saisivat vahvemman aseman Balkanilla, ne pystyisivät valvomaan Turkin salmia, joiden kautta kulki pääosa Venäjän ulkomaankaupasta.

Melkein viimeiseen asti eläteltiin toivoa, että jokin yllättävä välitysyritys onnistuisi sittenkin purkamaan kriisin ilman sotaa. Britit puuhasivat vielä heinäkuun lopussa Lontooseen konferenssia, jossa asiat olisi pantu suurvaltojen johdolla järjestykseen. Aika loppui kuitenkin kesken.

Valtavien asevelvollisuusarmeijoiden liikuttelu oli hidasta, minkä takia esikunnissa jouduttiin tekemään valmisteluja myös varmuuden vuoksi. Kenraalit kävivät, niin kuin heillä usein on tapana, edellistä sotaa. Se sai heidät uskomaan, että hyökkäys oli edelleenkin paras puolustus. Monet ajattelivat, että oli parempi iskeä ensin itse kuin jäädä odottamaan vastapuolen iskua.

Sazonov tuli tapaamaan Nikolaita 30. heinäkuuta juuri kun keisari oli lukemassa Berliinistä tullutta sähkettä. Siinä Vilhelm II ilmoitti, ettei hänellä ollut enää mahdollisuutta sovitella Venäjän ja Itävallan kiistoja.

Ulkoministeri luki sähkeen useampaan kertaan, mietti hetken, ja sanoi sitten Nikolaille: ”Tässä tilanteessa Teidän Majesteettinne ei mielestäni voi lykätä yleistä liikekannallepanoa enää yhtään.”

Keisari valahti aivan kalpeaksi. Armeijan mobilisoiminen tarkoitti käytännössä tuhansien ja taas tuhansien miesten lähettämistä varmaan kuolemaan, hän protestoi.

Mutta Sazonov ei antanut periksi. Hän selitti yhä uudestaan, että jos Venäjä ei mobilisoisi, se vain lisäisi armeijassa sekaannusta ja hämmentäisi liittolaisia. Ainoa hyötyjä olisi Saksa.

Lopulta Nikolai antoi periksi, pyysi ulkoministeriä soittamaan pääesikuntaan ja välittämään liikekannallepanokäskyn.

Pääesikunnan päällikkö Nikolai Januškevitš ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hän ilmoitti Sazonoville, että käskyn saamisen jälkeen häntä oli turha tavoitella vähään aikaan. Kenraali painui maan alle niin, ettei kukaan enää pystynyt peruuttamaan mobilisaatiota.

Venäjä suoritti yleisen liikekannallepanon 30. heinäkuuta. Saksa vastasi siihen julistamalla Venäjälle sodan kaksi päivää myöhemmin. Siitä kahden päivän päästä – 3. elokuuta – se ilmoitti olevansa sodassa myös Ranskan kanssa.

 

Lopulta oli auki enää yksi iso kysymys: Pysyisikö Britannia puolueettomana, vai tulisiko siitä Venäjän ja Ranskan liittolainen?

Venäjän ja Saksan kiistat eivät kiinnostaneet brittejä niin paljon, että he olisivat lähteneet pelkästään niiden vuoksi sotaan. Pelkkä Saksan ja Venäjän välinen konflikti oli kuitenkin epätodennäköinen. Todellisuudessa Berliinissä oli jo parikymmentä vuotta valmistauduttu hyökkäämään aluksi lännessä Ranskaan ja saamaan se pois pelistä ennen kuin Venäjällä joukot olisivat taisteluvalmiudessa. Näin saksalaiset uskoivat välttävänsä täysimittaisen kahden rintaman sodan, jossa heidän asemansa olisi ollut tukala.

Suora hyökkäys Ranskaan oli kuitenkin vaikea. Ranskan vastainen raja oli niin vahvasti linnoitettu, että Saksan tavoittelema nopea ratkaisu oli siellä käytännössä mahdoton.

Houkuttelevampi vaihtoehto oli koukkaus Belgian kautta ranskalaisten selustaan. Siinä oli oikeastaan vain yksi ongelma. Tasan 75 vuotta aikaisemmin, vuonna 1839, Lontoossa oli solmittu sopimus, jossa Britannia oli taannut Belgian itsenäisyyden ja puolueettomuuden.

Mutta tulisivatko britit sittenkään belgialaisten avuksi? Saksalaiset tiesivät, että Englannissa poliitikoilla oli riittämiin huolia omastakin takaa. Eniten päänvaivaa tuottivat irlantilaiset itsehallintoa koskeneine vaatimuksineen. Irlannin tilanne pakotti H.H. Asquithin johtaman hallituksen ottamaan huomioon, että sotilaita voitiin tarvita myös kotona.

Asquithin hallituksessa oli suuria erimielisyyksiä ulkopolitiikasta. Churchill puhkui sotaintoa ja yritti parhaansa mukaan tartuttaa sen muihinkin. Toinen laita pelotteli lähtevänsä hallituksesta, jos meriministeri vetäisi Britannian sotaan.

Ristiriidat kärjistyivät äärimmilleen 31. heinäkuuta. Iltapäivällä ulkoministeri Edward Grey oli pyytänyt sekä Ranskalta että Saksalta vakuutusta, ettei kumpikaan loukkaisi Belgian puolueettomuutta. Ranska oli antanut lupauksen saman tien. Saksalaiset eivät sen sijaan olleet vastanneet mitään.

Kun Berliinistä ei tullut vastausta, Greyn mitta tuli täyteen. Ulkoministeri ilmoitti, että jos Britannia jättäisi tässä tilanteessa Ranskan yksin, hän harkitsisi eroa.

Uhkaus kaikui kuuroille korville. Valtiovarainministeri David Lloyd George oli edelleen jyrkästi sitä mieltä, että Britannian kannatti pysyä puolueettomana. Pääministeri H.H. Asquith, joka oli yksityisesti vihjannut olevansa Greyn kanssa samaa mieltä, ei uskaltanut antaa tälle avoimesti tukeaan.

Seuraavana aamuna hallitus äänesti. Paikalla olleista 18 ministeristä kaksi kolmasosaa oli Ranskan tukemista vastaan. Lloyd George veti kaikkein jyrkintä linjaa. Hän esitti epäilyjä jopa Belgian tukemisen viisaudesta.

Churchill oli raivoissaan. Hänen silmissään Britannian suhde sotaan oli paljon enemmän kuin pelkkä voimapoliittinen kysymys. Hän yritti vielä vedota Lloyd Georgeen lupaamalla tukea tälle tärkeitä sosiaalipoliittisia uudistuksia, jos vain valtiovarainministeri tulisi ulkopolitiikassa Churchillin linjoille.

Churchillin mielestä pelissä oli, ei enempää eikä vähempää, Britannian kunnia. Se ei sallinut Lontoon jättää edes Ranskaa, saati Belgiaa, yksin.

 

Elokuun 1. päivä oli lauantai. Illalla Churchill oli pelaamassa bridgeä pienessä herraseurassa, kun lähetti toi tiedon Saksan Venäjälle jättämästä sodanjulistuksesta.

Viesti oli lukitussa laatikossa. Churchill luki lapun ensin itse ja näytti sen sitten muille paikalla olleille. Nämä yrittivät parhaansa mukaan tulkita hänen ajatuksiaan, mutta hän ei ilmeelläkään paljastanut, mitä hän ajatteli uutisesta.

Churchill marssi siltä seisomalta Asquithin luo Downing Streetille. Hänellä oli mielessä valmis suunnitelma: laivasto liikekannalle, reserviläiset aseisiin, telakat sotilaskäyttöön ja sotalaivat suojelemaan kauppareittejä.

Asquith muisti hyvin, mitä hallituksen aamuisessa kokouksessa oli päätetty. Yhtäkkiä hänessä ei kuitenkaan ollut miestä muistuttamaan Churchillille, missä tämän vallan rajat kulkivat. Hän vain istui hiljaa eikä tehnyt mitään meriministerin pysäyttämiseksi.

Yhdeltä yöllä Churchill istui pöydän ääreen, tarttui kynään ja kirjoitti vaimolleen Clementinelle: ”Maailma on tullut hulluksi. Meidän pitää huolehtia itsestämme ja ystävistämme.”

Saksa vaati 2. elokuuta armeijalleen esteetöntä kulkua Belgian läpi Ranskaan. Kahta päivää myöhemmin sen joukot tunkeutuivat Belgiaan. Sodanjulistukset seurasivat toisiaan: Britannia ja Serbia Saksalle, Itävalta-Unkari Venäjälle, Ranska ja Britannia Itävalta-Unkarille, ja niin edelleen.

Elokuun 5. päivän vastainen yö oli lämmin. Avoimesta ikkunasta Churchill kuuli, kuinka Buckinghamin palatsin edustalle kokoontunut väkijoukko lauloi God Save the Kingiä. Sellainen oli tunnelma kaikkialla Euroopassa: Ajateltiin, että sodasta tulisi lyhyt ja omalle maalle voitokas.

Kaikki eivät kuitenkaan yhtyneet riemuun. Yhdysvaltojen Lontoon-lähettiläs Walter Page meni seuraavana päivänä tapaamaan saksalaista virkaveljeään prinssi Lichnowskyä. Vaikka kello oli kolme iltapäivällä, lähettiläs oli vielä pyjamassa. Pagen mielestä hän vaikutti olevan muutenkin pois tolaltaan. Lichnowsky oli viimeiseen asti uskonut, että sota olisi ollut vältettävissä, ja hän piti lopputulosta henkilökohtaisena epäonnistumisena.

Illan mittaan lähetystö täyttyi Englannissa olleista saksalaisista, jotka pelkäsivät, että vihollismaan kansalaisina heidät pian vangittaisiin. Lontoossa toimineiden saksalaispankkien johtajat ihmettelivät, mitä heidän piti tehdä, kun pankit oli suljettu. Naiset pyysivät auttamaan miehiään, jotka oli pidätetty vakoojina, vaikka vaimot eivät tienneet heidän syyllistyneen mihinkään.

Page oli vuokrannut vapaa-ajan asunnoksi pienen talon Lontoon liepeiltä Surreystä. Siellä oli hyvä pysähtyä miettimään, mitä tämä kaikki merkitsi.

”Yhdysvallat on ainoa suurvalta, joka on nyt ulkopuolinen”, hän kirjoitti muistioonsa. ”Meillä voi olla vielä suuri rooli sodan lopettamisessa. Siitä on meille todennäköisesti poliittista hyötyä ja aivan varmasti taloudellista hyötyä.”

 

Tärkeimmät lähteet: Niall Ferguson, Julma sota; Sean McMeekin, July 1914. Countdown to War; James W. Gerard, My Four Years in Germany; Konrad H. Jarausch, The Illusion of Limited War – Chancellor Bethmann Hollweg’s Calculated Risk; Maurice Paléologue: An Ambassadors’ Memoirs; William Manchester, The Last Lion – Winston Spencer Churchill 1874–1932.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 2526/2014.