Saksa repeytyy taas itään ja länteen – ”Maanpetturit! Maanpetturit!”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Berliinistä etelään johtava moottoritie on ruuhkainen. Suomalaisiin nopeusrajoituksiin tottunut valitsee mieluiten keskikaistan, sillä rekat junnaavat oikealla ja kiireisimmät audit ja bemarit pyyhältävät vasemmalta ohi parinsadan kilometrin tuntivauhtia.

Itä- ja Länsi-Saksan yhdistyessä 25 vuotta sitten Berliinistä köröteltiin Leipzigiin ja Dresdeniin natsien 1930-luvulla rakennuttamaa autobaanaa pitkin. Kyyti oli epätasaista, moottoritie oli tehty suurista betonilaatoista ja saumakohtiin muodostui töyssyjä. Tietä kutsuttiin leikkisästi maailman pisimmiksi portaiksi.

Nyt itäisen Saksan maantiet ovat priimakunnossa. Entisen DDR:n alueen kehitystä on tuettu vuosittain lähes sadalla miljardilla eurolla sen jälkeen, kun Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Pelkästään infrastruktuuriin on investoitu yli 300 miljardia euroa.

Kysymys oli liittokansleri Helmut Kohlin hallituksen tietoisesta politiikasta. Hän puhui syksyllä 1989 ”kukkivista kunnaista” ja lupasi itäsaksalaisille, että entinen sosialistimaa nostettaisiin nopeasti samalle tasolle Länsi-Saksan kanssa.

Lupaus ei toteutunut läheskään toivotulla vauhdilla. DDR liitettiin uusina osavaltioina Saksan liittotasavaltaan, mutta sen vanhakantainen teollisuus ei pärjännyt markkinataloudessa. Tuhansia kannattamattomia yrityksiä lopetettiin, ja työttömyys itäisissä osavaltioissa kohosi nopeasti pariinkymmeneen prosenttiin.

Keskiaikaisten kupolien siluetit kohoavat taivaalle, kun lähestymme Saksin osavaltion pääkaupunkia Dresdeniä. Kaupunki pommitettiin toisen maailmansodan loppuvaiheissa rauniokasaksi, mutta nyt barokkikeskusta on entisessä loistossaan.

Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan Dresdeniä pidetään koko Saksan kauneimpana kaupunkina. Gottfried Semperin maailmankuulua oopperataloa alettiin kunnostaa jo DDR:n loppuvuosina. Sadattuhannet ihmiset käyvät vuosittain ihailemassa Zwingerin taideaarteita, mutta suosituin turistikohde on 1700-luvulta peräisin oleva Neitsyt Marian kirkko eli Frauenkirche.

Johan Sebastian Bach toimi kapellimestarina, kun Frauenkirche vihittiin alun perin käyttöön vuonna 1736. Kirkko luhistui täysin liittoutuneiden pommituksissa helmikuussa 1945, ja se rakennettiin uudestaan vasta Saksojen yhdistyttyä.

Frauenkirche oli 2000-luvun vaihteessa koko Euroopan suurin historiallinen jälleenrakennushanke. Kesäkuussa 2004 jopa 60 000 ihmistä juhli Neumarktin aukiolla harjannostajaisia, kun uusi kupoli nostettiin taivaalle lähes sadan metrin korkeuteen.

Kirkko vihittiin uudelleen käyttöön lokakuussa 2005. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, sen juurelle on kokoontunut yli viisituhatta ihmistä, synkemmissä merkeissä. Muukalaisvastainen Pegida-liike on kutsunut syyskuisena maanantai-iltana koolle mielenosoituksen Saksan ”islamisoitumista” vastaan.

Pegida-liikkeen perustaja Lutz Bachmann kiipeää uskonpuhdistaja Martti Lutherin patsaan juureen pystytetylle lavalle ja tarttuu mikrofoniin. Ensin hän haukkuu liittokansleri Angela Merkelin, sitten kaikki Saksan perinteiset puolueet.

Puhe keskeytyy toistuvasti raivokkaisiin välihuutoihin.

”Maanpetturit! Maanpetturit!”

”Lehdistö valehtelee!”

”Merkelin on erottava!”

Suurin osa Pegidan kannattajista on eläkeläisiä. Mutta paikalla on myös nuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa.

”Maahanmuutto on lopetettava heti”, sanoo eläkkeellä oleva asentaja Joachim Eitner, joka seuraa tapahtumia aukion keskellä vaimonsa kanssa.

Eitnerit osallistuvat Pegidan mielenosoituksiin joka maanantai. He ovat huolissaan, maahanmuutto uhkaa heidän mielestään Saksan ja koko Euroopan tulevaisuutta.

”DDR oli diktatuuri, elimme 40 vuotta kuin venäläiset”, Eitner sanoo. ”Mutta nyt tilanne on vielä pahempi. Tänne pyrkivät islamistit ovat vaarallisia, he ovat eläviä pommeja.”

 

Pakolaiskriisi on ollut Saksassa tämän syksyn tärkein puheenaihe. Suhtautuminen turvapaikanhakijoihin on jakanut maan kahtia samalla tavoin kuin Suomessa.

Baijerin pääkaupungissa Münchenissä ihmiset kokoontuvat päärautatieasemalle toivottamaan pakolaisia tervetulleiksi, ja jalkapallon suurseura Bayern München lahjoittaa miljoona euroa heidän kotouttamiseensa.

Samaan aikaan yhä useammat epäilevät, että satojentuhansien pakolaisten työllistäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Kritiikki Merkelin hallitusta vastaan yltyy varsinkin itäisessä Saksassa. Äärioikeiston kannatus kasvaa, polttopullot lentävät vastaanottokeskusten ikkunoista.

Lähes puolet Saksan rasistisista iskuista tehtiin viime vuonna entisen DDR:n alueella, jossa asuu runsaat 15 prosenttia maan väestöstä. Tänä vuonna viidesosa kaikista iskuista on tehty nimenomaan Saksin osavaltiossa, vaikka alueen neljästä miljoonasta asukkaasta vain 0,1 prosenttia on muslimeja.

Berliinin Freie Universitätin politiikan tutkimuksen professori Klaus Schroeder pitää tilannetta häpeällisenä. Hän muistuttaa, että DDR:ään muodostui jo 1980-luvulla skinheadien uusnatsiliike, joka vahvistui Berliinin muurin murtumisen jälkeen, kun taloudellinen tilanne kurjistui ja työttömyys kasvoi.

”Itäsaksalaiset eivät ole tottuneet ulkomaalaisiin ja vieraisiin kulttuureihin”, hän sanoo. ”DDR:ssä ei ollut juurikaan ulkomaalaisia, eivätkä itäsaksalaiset saaneet matkustella vapaasti.”

 

Viisikymppinen avopari, Grit Heinrich ja Ralf Klotz, asuu viihtyisässä omakotitalossa Radebeulissa, Dresdenin pohjoispuolella. He kuuluvat itäisen Saksan hyvin toimeentulevaan keskiluokkaan. Heinrich on koulutukseltaan maisema-arkkitehti, Klotz työskentelee ympäristöosaston päällikkönä tienrakennuslaitoksessa. He korostavat, ettei dresdeniläisten enemmistö kannata Pegidaa.

Heinrich ihmettelee muukalaisvastaisten aggressiivisuutta, sillä asiat ovat kehittyneet myönteiseen suuntaan. Työttömyys on puolittunut kymmenessä vuodessa, palkat alkavat olla lähes samaa tasoa kuin lännessä, rakennukset on kunnostettu ja keskustasta löytyy tyylikkäitä ravintoloita ja baareja.

”Toisaalta Dresden on ollut aina konservatiivinen provinssikaupunki”, hän sanoo. ”Berliini ja Leipzig olivat jo 1980-luvulla selvästi suvaitsevampia ja kansainvälisempiä kaupunkeja.”

Klotz ymmärtää mielenosoittajia puolisoaan paremmin. Hän on itsekin huolissaan pyhää sotaa käyvän islamistisen Isis-järjestön noususta ja korostaa, etteivät läheskään kaikki Pegidan kannattajat ole äärioikeistolaisia uusnatseja. Joukossa on paljon tavallisia ihmisiä, jotka ovat ymmällään ja peloissaan.

Myös hän arvelee, että muukalaispelko johtuu paljolti tietämättömyydestä. Dresdeniä kutsuttiin DDR:ssä ”pahaa aavistamattomien laaksoksi”, sillä kaupunki sijaitsee Elben laaksossa alavalla alueella, jossa Länsi-Saksan televisio ei näkynyt kuten muualla Itä-Saksassa.

”Sitä paitsi Dresdenissä on paljon ihmisiä, jotka joutuvat työskentelemään minimipalkalla. He eivät voi ymmärtää, miksi ulkomaalaisille jaetaan sosiaaliavustuksia, kun meillä on omiakin köyhiä.”

Pegida on järjestänyt mielenosoituksia myös Leipzigissa, mutta se on saanut viime viikkoina liikkeelle vain muutamia satoja ihmisiä. Turvapaikanhakijoiden puolesta järjestetyt mielenosoitukset ovat olleet selvästi suurempia. Tuhannet kaupunkilaiset ovat lahjoittaneet myös rahaa ja vaatteita kaupunkiin majoitettujen pakolaisten auttamiseksi.

”Ihmisillä on valtava tarve auttaa. Ne, jotka huutelevat kaduilla, ovat vain pieni vähemmistö”, sanoo Leipzigin Philippus-kirkolla vaatekeräysprojektia johtava Wolfgang Menz.

Leipzigissa on totuttu mielenosoituksiin, sillä DDR:n vallankumouksen suunta ratkaistiin täällä syksyllä 1989.

Itä-Berliinissä taiteilijoiden ja muun sivistyneistön perustama protestiliike haaveili tuolloin demokraattisesta ja itsenäisestä DDR:stä. Vaatimukset liittymisestä Saksan liittotasavaltaan saivat vauhtia vasta siinä vaiheessa, kun Leipzigin työläiset liittyivät mielenosoituksiin. Samalla liikkeen ”Me olemme kansa!” -tunnuslause muuttui Saksan yhdistymistä vaativaksi ”Me olemme yksi kansa!” -iskulauseeksi.

Vallankumouksen ehdoton keskuspaikka oli Nikolainkirkko kaupungin vanhassa keskustassa. Kommunistihallinnon vastustajat kokoontuivat tänne joka maanantai rukoushetkiin, ja sen jälkeen marssittiin läheiselle Karl Marxin aukiolle. Mukana oli paljon muitakin kuin uskovaisia, sillä kirkko tarjosi demokratialiikkeelle suhteellisen turvallisen kokoontumispaikan.

Aukion nimi on sittemmin palautettu Augustusplatziksi. Kuljemme sen reunalla demokratialiikkeen aktivisteihin kuuluneen Frank Scarbatan kanssa. Hän oli täällä myös maanantaina 9. lokakuuta 1989, kun Leipzigissa elettiin ratkaisun hetkiä.

Karl Marxin aukiolle oli kokoontunut silloin 70 000 mielenosoittajaa kynttilät käsissään. Mellakkapoliisit ja armeijan erikoisjoukot piirittivät aluetta, ja virastotalojen katoille oli sijoitettu tarkka-ampujia.

Tilanne oli erittäin jännittynyt. Vastaavanlainen mielenosoitus oli päättynyt vain neljä kuukautta aikaisemmin verilöylyyn Pekingissä Tiananmenin aukiolla.

”Me olimme paniikissa”, Scarbata sanoo. ”Pelkäsimme pahinta, sillä armeijan joukot olivat tuolla puiden takana.”

Hyökkäyskäskyä ei kuitenkaan kuulunut. Myös neuvostosotilaat pysyivät kasarmeissaan. DDR:n puoluejohdossa turvallisuuskysymyksistä vastannut ja myöhemmin puoluejohtajaksi noussut Egon Krenz on antanut ymmärtää, että nimenomaan hän olisi estänyt verilöylyn. Tosiasiassa kiitos kuuluu Leipzigin Gewandhaus-orkesterin arvostetulle kapellimestarille Kurt Masurille, joka esitti vakavan vetoomuksen väkivaltaa vastaan.

Frank Scarbata on ammatiltaan kelloseppä. Hän muutti 1990-luvun vaihteessa Berliiniin ja asui myöhemmin pari vuotta Mallorcalla. Hän palasi kuitenkin takaisin Leipzigiin ja perusti kellokorjaamon parin kilometrin päähän vanhasta keskustasta. Bisnes sujuu hyvin, sillä alalla ei juurikaan ole kilpailua.

Scarbatan mielestä Saksan jälleenyhdistyminen on onnistunut hyvin vaikean alkuvaiheen jälkeen.

”Leipzig on hieno kaupunki, täällä on hyvä elää”, hän sanoo.

”Olen matkustellut paljon myös Länsi-Saksassa ja asunut vuoden verran Mainzissa. Olosuhteet eivät eroa siellä merkittävästi täkäläisistä.”

Kiertelemme ydinkeskustaa, joka on pantu kuntoon isolla rahalla. Historiallinen kulttuurikaupunki oli 1980-luvun lopulla likainen ja rähjäinen, mutta nyt renessanssityylinen raatihuone ja sitä ympäröivät arvorakennukset on saneerattu. Maailmankuulun Tuomaskirkon takana sijaitsevan Commerzbankin konttorin julkisivukoristeet on kullattu, mikä vaikuttaa suorastaan pöyhkeältä.

Silti monet asiat nyky-Saksassa ärsyttävät Scarbataa. Yhteiskunnan kehitys ei ole vastannut syksyn 1989 haaveita, sillä rahalla on aivan liian suuri merkitys ihmisten arkielämässä. Hän arvostelee voimakkaasti myös Pegida-liikettä.

”En ymmärrä heitä alkuunkaan”, hän sanoo. ”He syövät turkkilaista ruokaa, käyvät lomalla Turkissa ja ajavat japanilaisilla autoilla. Silti he vihaavat ulkomaalaisia.”

Scarbata myöntää, että Leipzig on myönteinen poikkeus itäisessä Saksassa. Kaupunki kasvaa 10 000 asukkaan vuosivauhtia samaan aikaan kun muu Itä-Saksa kärsii väestökadosta. Entisen DDR:n alueen väkiluku on supistunut yhdistymisen jälkeen yli kahdella miljoonalla, kun ihmiset ovat hakeutuneet työn perässä länteen tai ulkomaille.

Länsi-Saksan teollisuus on investoinut voimakkaasti itään ja esimerkiksi BMW:llä ja Volkswagenilla on suuria autotehtaita sekä Leipizigissa että Dresdenissä. Silti itäisen Saksan työttömyys on lähes kaksinkertainen länteen verrattuna. Elintasoeron ei uskota tasaantuvan lähivuosinakaan, sillä itäisen Saksan väestö vanhenee kovaa vauhtia.

Muuttoliike käy kuitenkin myös toiseen suuntaan. Läntisestä Saksasta on muuttanut itään 25 vuodessa noin 400 000 ihmistä, lähinnä työn perässä. Kaikkein voimakkaimmin väestösuhteet ovat sekoittuneet pääkaupungissa Berliinissä.

Psykiatri Ute Watermann muutti Berliiniin 2000-luvun alussa Leerin pikkukaupungista, joka sijaitsee Luoteis-Saksassa lähellä Hollannin rajaa. Hän asuu itäberliiniläisen miehensä ja kahden tyttärensä kanssa Karlshorstin kaupunginosassa. Alueella oli aikoinaan neuvostojoukkojen tärkein tukikohta DDR:ssä, mutta nyt kylmän sodan muistona on jäljellä vain saksalais-venäläinen museo.

Watermann sanoo törmänneensä Karlshorstissa itselleen täysin vieraaseen mentaliteettiin. Alueella asuu paljon entisiä upseereita ja viranomaisia sekä muita entisen DDR:n valtapuolueen jäseniä, joiden kokemukset ja käsitykset poikkeavat voimakkaasti hänen omistaan.

”Täällä ei tunneta solidaarisuutta vähäosaisia kohtaan”, hän sanoo. ”Esimerkiksi koulun retkille ei oteta mukaan lapsia, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa. Lännessä tällaiset ongelmat hoidetaan yhteisvoimin.”

Watermannin mielestä kansalaisyhteiskunta on varsin kehittymätön muuallakin Itä-Saksassa. Lännessä on totuttu ajamaan yhteisiä asioita yhdistysten ja kansalaisjärjestöjen kautta, mutta Karlshorstissa ei ole muita riippumattomia instituutioita kuin kirkko.

”Täällä ei uskota, että yksittäinen ihminen voisi ylipäätään vaikuttaa asioihin”, Watermann sanoo. ”Se johtuu siitä, että Itä-Saksassa ei ole demokraattista perinnettä, ja valtio on hoitanut kaiken.”

 

Ryhmä afganistanilaisia turvapaikanhakijoita kävelee pitkin Karl Marxin katua Eisenhüttenstadtissa lähellä Puolan rajaa. He ovat juuri rekisteröityneet ja saaneet viranomaisilta lähetteen Bielefeldtiin läntiseen Saksaan. Heidän perässään kulkee Serbiasta tullut perhe, joka todennäköisesti käännytetään takaisin ensimmäisellä junalla.

27 000 asukkaan Eisenhüttenstadtiin on tullut muutamassa viikossa tuhansia pakolaisia. Pormestari Dagmar Püschel on etsinyt heille kuumeisesti sijoituspaikkoja, mutta suurin osa on jouduttu ohjaamaan telttamajoitukseen kaupungin laidalle.

Syyskuun alkupuolella tilanne oli johtaa väkivaltaiseen yhteenottoon, kun 80 uusnatsia osoitti keskustassa mieltään turvapaikanhakijoita vastaan. Toisella puolella katua oli 150 kaupunkilaista, jotka toivottivat pakolaiset tervetulleeksi.

”Kaupunkilaiset ymmärtävät pakolaisten hädän, mutta monet pelkäävät, mitä tästä seuraa”, Püschel sanoo kaupungintalon neuvotteluhuoneessa.

Hän arvostelee liittokansleri Merkelin hallitusta pakolaiskriisin huonosta hoidosta. Merkel lupasi elokuussa ottaa vastaan kaikki Syyriasta tulevat turvapaikanhakijat, mutta pian sen jälkeen rajatarkastukset aloitettiin uudelleen.

”Meidät on jätetty yksin tämän ongelman kanssa, me emme ole saaneet sisäministeriöstä mitään apua tai ohjeita”, Püschel sanoo. ”Tämä on erittäin vastuutonta politiikkaa.”

Eisenhüttenstadt oli aikoinaan DDR:n kovinta ydintä. Hallitseva kommunistipuolue SED päätti 1950, että mahdollisimman kauas Länsi-Saksasta perustetaan kokonaan uusi terästehdaskaupunki, joka ristittiin Stalinstadtiksi neuvostojohtaja Josif Stalinin mukaan.

Stalinstadt oli Venäjän Magnitogorskin ja Puolan Nowa Hutan tyylinen sosialistisen työn mallikaupunki. Rakentamisessa suosittiin aluksi stalinistista uusklassismia, mutta 1960-luvulla siirryttiin kustannussyistä elementtirakentamiseen kuten muuallakin DDR:ssä. Kaupungin nimi muutettiin puoluepäätöksellä Eisenhüttenstadtiksi (Rautaruukkikaupunki) sen jälkeen kun Stalin oli joutunut huonoon valoon.

Saksojen yhdistyessä rakennukset olivat päässeet rahan puutteen vuoksi ränsistymään, mutta nyt koko keskusta on saneerattu eräänlaiseksi DDR:n ulkomuseoksi. Osa laitakaupungin vuokrakasarmeista on purettu. Püschelin mukaan niille ei enää ollut tarvetta, sillä Eisenhüttenstadtin asukasluku on pudonnut 1990-luvun taitteen huippuvuosista lähes puoleen. ”Varsinkin nuoret ovat lähteneet muualle työnhakuun”, hän sanoo. ”Sen vuoksi kaupunkilaisten keski-ikä on kohonnut 49 vuoteen.”

Eisenhüttenstadt pelastui 1990-luvussa konkurssilta, kun terästehtaalle löytyi uusi belgialainen omistaja. Nykyisin tehdas on osa monikansallista Arcelor-Mittal-teräsjättiä, joka työllistää 2 700 kaupunkilaista. DDR:n romahtaessa 1989 kombinaatissa oli vielä yli 12 000 työntekijää.

Dagmar Püschel edustaa DDR:n kommunistipuolueen raunioille perustettua Die Linkeä, joka vastaa suomalaista vasemmistoliittoa. Puolue hallitsee kaupunginvaltuustoa yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa.

Myös Püschel katsoo Saksan yhdistymisen onnistuneen hyvin, vaikka elintaso itäisessä Saksassa on edelleen selvästi matalampi kuin lännessä.

”Nuoret eivät tee enää oikeastaan mitään eroa idän ja lännen välillä”, hän sanoo.

”Sitä paitsi läntisessä Saksassakin on useita ongelmapaikkakuntia, joilta muutetaan pois työttömyyden vuoksi.”