Arto Luukkanen: Ensimmäisen maailmansodan haamu kummittelee Syyriassa – toistuuko historia?

Ulkomaat 30.7.2013 07:31

Dosentti Arto Luukkanen kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan ja Syyrian sisällissodan samankaltaisista piirteistä.

”Ensimmäisen maailmansodan syttymisen alku muistuttaa aika lailla nykyistä Syyrian sisällissodan kriisiä”, hän toteaa.

Euroopan poliittisen tilanteen yhtenevyys on Luukkasen mukaan häkellyttävän samanlainen kuin sata vuotta sitten. Tekstissään hän pohtiikin, olisiko historian toistuminen mahdollista.

Lue kirjoitus alta ja osallistu keskusteluun.


Elokuu lähestyy ja historian vuosilukujen hypnotisoima media on jo valmistautumassa vuoden kuluttua tapahtuvaan historian merkkipaaluun: vuoden 2014 elokuuhun. Silloin tulee kuluneeksi sata vuotta ensimmäisestä maailmansodasta ja sen uhreista. Vuosina 1914-1918 raivonnut konflikti tuhosi lähes 16 miljoonaa elämää.

Aikalaisten omien muistelmien mukaan kyseessä oli ”suuri sota” (The Great War). Ympärysvaltojen propagandan mukaan sen piti olla ”sota, jonka piti lopettaa kaikki sodat”. Sodan syttyminen oli shokki monille optimisteille, jotka olivat uskoneet ”inhimillisyyden ja järjen” voittoon.

Nykyiselle Euroopalle ja erityisesti EU:lle kyseisen tapahtuman muisteleminen on hieman kiusallista. Kyse on suuresta epäonnistumisesta. Ensimmäinen maailmansota oli musertava katastrofi, joka syntyi vahingossa ja tuhosi neljässä vuodessa Euroopan sen aikaisen poliittisen johtoaseman.

Ajatus 100 vuotta sitten tapahtuneesta romahduksesta haastaa aprikoimaan sitä, olisiko historian toistuminen mahdollista uudelleen. Poliittisen tilanteen yhtenevyys on häkellyttävän samanlainen.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisen alku muistuttaa aika lailla nykyistä Syyrian sisällissodan kriisiä. Tutkijoiden keskuudessa käytetty ilmaisu WCS – worst case scenario – sisältää samanlaisia elementtejä kuin Balkanin tilanne vuonna 1914 ja Syyrian nykyinen kriisi vuonna 2013.

Seuraavassa esitetty tulevaisuudenskenaario perustuu tähän ”pahimpaan mahdolliseen” vaihtoehtoon maustettuna pohdinnoilla siitä miten tämän kriisin eskaloituminen merkitsisi, jos sitä verrataan 101 vuotta sitten alkaneeseen I maailmansotaan.

Tässä ei lähtökohdallisesti ennustella mitään Harmageddon-vaihtoehtoa, mutta on hyvä huomata, miten vaarallinen tilanne saattaa olla. Historialliset yhtäläisyydet Balkanin ja Syyrian kriisien välillä ovat varsin samankaltaiset.

Huolettomuuden mielialat ja monimutkaisen liittojärjestelmän luhistuminen

Maanosamme oli ennen ensimmäistä maailmansotaa saanut nauttia pitkästä rauhan ja yhtenäisyyden ajasta. Ihmiset olivat jo tottuneet siihen, että suurvaltojen välisiä sotia ei syntyisi ja että kriisit olisivat lyhytaikaisia ja ohimeneviä. Sodan syntyminen ja sen pitkittyminen merkitsikin tätä ennen vallinneen kehitysoptimismin romahtamista. Se, mitä eurooppalainen ihminen nimitti todellisuudeksi, romahti vuonna 1914 kerralla eikä tästä painajaisesta voinut enää herätä.

Itse tarina on kaikille tuttu. Se alkaa Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sofian murhasta 28. kesäkuuta 1914 Sarajevossa, Bosniassa. Terroriteko johti Itävallan aggressiiviseen noottiin Serbialle. Kyse oli uhkapelistä, jossa hajoava imperiumi pyrki ulkopoliittiseen selkävoittoon.

Euroopan politiikan tasapaino alkoi nyt luhistua samalla, kun suurvaltojen liittolaisilleen antamat takuut ja lupaukset laukesivat. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että kyse oli primitiivisestä pelistä, jossa diplomatian taitajat ja epävarmat poliitikot antoivat tilaa sotilaille ja heidän järjettömille vaatimuksilleen.

Näin kuriositeettina mainittakoon, että ensimmäisen maailmansodan syttyminen herätti uudella tavalla kysymyksen siitä kuka oli syyllinen sotaan. Sota oli ollut niin traumaattinen ja karvas koettelemus, että sille oli pakko löytää syyllinen. Monet pasifistit ja etenkin sodan voittajat olivat sitä mieltä, että syypää oli Saksa, joka takasi liittolaisensa aggressiivista politiikkaa ja loukkasi Belgiaa. Parhaana esimerkkinä tästä oli Richard Grellingin kirja J´accuse! Von Einem Deutschen. Myöhemmin Ranskassa perustettiin yhdistys nimeltä Societe d´Etudes Documentaires et Critiques sur la Guerre, joka oli valmis puhdistamaan Saksan maineen sitä vastaan tehdyistä syytöksistä.

Sodan suurin rikos olivat ehkä ns. liittosopimusten automaattiset velvoitteet. Liittosuhteiden verkoston domino oli yksinkertainen: Venäjä aloitti liikekannallepanon Itävallan armottoman nootin johdosta. Nyt tässä vaiheessa Saksan oli pakko tulla makselemaan Itävallan uhon laskuja. Se julisti Venäjälle sodan siksi, että se koki Venäjän sotilaallisen toiminnan uhkaavan sitä.

Sen jälkeen Saksa julisti sodan myös Ranskalle, jonka se tiesi olevan liitossa Venäjän kanssa. Saksan sotasuunnitelmassa (Schlieffenin suunnitelma) oli ensin nopeasti kukistettava Ranska ja vasta sen jälkeen hitaammin mobilisoituva Venäjä. Linnoitetun Saksan ja Ranskan rajan ylittäminen tapahtui kiertämällä: keisarillisen Saksan armeija hyökkäsi pian puolueettomaan Belgiaan ja oikaisi Ranskaan tätä kautta.

Iso-Britannia taas liittyi sotaan Belgian puolueettomuuden rikkomuksen johdosta. Kyse oli peri-brittiläisestä asenteesta: moraali oli joissain asioissa asetettava etusijalle vaikka se maksaisikin kaiken (”might is not right”). Brittiläinen hyötyä etsivä moraali ei kuitenkaan ole periaatteessa näin sinisilmäistä. Kriisi näytti tarjoavan mahdollisuuden voimakkaan kaupallisen kilpailijan musertamiseksi.

Ihmisten mielialoja oli valmisteltu konfliktiin jo pitkään ja Eurooppa näytti olevan enemmän kuin halukas sotaan. Kuten Winston Churchill omissa muistelmissaan totesi sodanjulistuksen illasta: kansanjoukot lauloivat Lontoossa kaduilla innoissaan kansallishymniä. Saksassa taas valtiopäivät myönsivät miltei yksimielisesti samana päivänä tarpeelliset sotamäärärahat.

Sotapsykoosi oli vallannut myös päättäjät ja rauhan puolesta toiminen näytti merkitsevän nöyryytystä. Kuten Iso-Britannian ulkoministeri Sir Edward Grey totesi omissa muistelmissaan:

”– ellemme olisi menneet Ranskan rinnalle ja antaneet Belgialle tukeamme sen jälkeen, kun sen kimppuun on hyökätty, olisimme joutuneet eristetyiksi ja vihatuiksi. Meitä olisi odottanut kurja ja häpeällinen tulevaisuus –”

Loppu on masentavaa historiaa. Vuonna 1914, elokuun 3 päivän iltana sama ulkoministeri katseli työhuoneensa ikkunasta ja totesi ystävälleen:

”Nyt sammuvat valot koko Euroopasta. Meidän elinaikanamme ne eivät syty uudelleen.”

Automaattinen kriisi

Sodan tragedia eteni automaattisesti. Liittosuhteiden vyöry vei maita mukaansa toinen toisensa jälkeen. Surullisinta oli se, ettei kukaan todella olisi halunnut 4 vuoden veristä sotaa; jopa Itävallan hallituksen ”haukat” halusivat vain nopeaa yhteenottoa, joka olisi pelastanut hajoamistilassa olevan Habsburgien imperiumin.

Annettujen lupausten arvovalta sitoi järjellisen politiikanteon. Saksan keisarikunta oli ennen kriisiä antanut Itävalta-Unkarille avoimen shekin: pelkästään siksi, että se katsoi arvovaltansa sitä tarvitsevan. Berliini heräsi vasta jälkeenpäin, kun se näki miten avoimesti Itävalta kehräsi sotaa Serbiaa vastaan. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Keisarillisen Venäjän taas oli pakko tulla Serbian avuksi, sillä se oli jo monta kertaa tätä ennen joutunut väistymään Saksan painostuksen edessä.

Myös tutustuminen tämän draaman henkilöihin herättää lähinnä sääliä. Keisari Nikolai II oli itse henkilökohtaisesti rauhaa rakastava perheenisä, jonka taipumukset viittasivat enintään vesivärimaalaukseen ja pater familias -harrastuksiin.

Venäjän johtavien piirien vallankumouksenpelko kuitenkin vaati Venäjän ulkopolitiikan aktiivisuutta. Panslavistinen uho ja sisäisten vihollisten vainoaminen kääntäisi kansan huomion pois sisäisistä ristiriidoista ja demokratian vaatimuksista. Saksan keisari Wilhelm II taas halusi joka paikassa korostaa maansa sotilaallista mahtavuutta ja joutui sitten lopulta ”katsomaan kortit” – vastoin tahtoaan.

Sodan tulosten kannalta näiden maailmanvaltojen olisi kannattanut välttää sotaa viimeiseen saakka. Ensimmäinen maailmasota oli Euroopassa imperiumien hautausmaa ja pienten kansallisten demokratioiden kehto. Venäjän helmikuun vallankumous vuonna 1917 tuhosi keisarillisen Venäjän ja lopetti Romanovien yli 300-vuotta kestäneen dynastian. Sodan aselepo musersi myös vuonna 1871 syntyneen Saksan keisarikunnan ja Itävallan Habsburgien dynastian. Myös Osmannien Turkki hajosi. Sodan lopputulos merkitsi myös brittiläisen imperiumin hidasta rapautumista ja ennen kaikkea USA:n tuloa maailmanmahdiksi.

Syyrian tilanne: ensimmäisen maailmansodan toisinto?

Samoin kuin aikoinaan Balkanilla, Syyrian sisällissota on luonut pitkittyneen väkivaltaisen tilanteen, jonka on annettu jatkua rauhassa. Itse syyrialaiset on jätetty oman onnensa nojaan eikä kansainvälinen yhteisö tai YK ole kyennyt tuomaan helpotusta asiaan. Bashar al-Assadin hallinto on saanut vastaansa aseellisen kapinan, jota vastaan se käyttää kaikkia mahdollisia väkivallan ja terrorin keinoja.

Kynnys sisällissotaan puuttumiseen on aina korkea. Jos kansainvälinen yhteisö toimisi johdonmukaisesti, olisi sen turvauduttava ns. humanitaarisista syistä tehtyyn interventioon kuten aikoinaan Kosovossa vuonna 1999. Silloin USA ja sen liittolaiset pommittivat nurin Serbian kansanmurhaan turvautuvan hallinnon. Syyria on kuitenkin YK:n turvallisuusneuvoston vakinaisen jäsenen Venäjän tärkeä liittolainen ja siksi Assadin hallinto on voinut turvautua rauhassa väkivaltaan. Sisällissodan paise on siten saanut kypsyä rauhassa.

Näin kävi myös Balkanilla. Itse asiassa voidaan hyvällä syyllä väittää, että ensimmäinen maailmasota syttyi jo vuonna 1908 kun Itävalta-Unkari liitti virallisesti itseensä Bosnian ja Hertsegovinan. Alueet olivat tätä ennen kuuluneet Osmannien imperiumiin. Venäjälle oli tästä liitoksesta vastapainoksi luvattu Dardanellien salmet mutta se jäi saada luvan nuolla näppejään. Sitä nöyryytettiin perusteellisesti.

Voimapolitiikka lietsoo voimapolitiikkaa. Itävallan kaappaus inspiroi pienemmät valtiot väkivaltaiseen toimintaan. Vuonna 1912 Bulgaria, Serbia, Kreikka ja Montenegro hyökkäsivät Osmannien Turkkia vastaan. Vuonna 1913 sodan kohteena oli Bulgaria, jota vastaan Serbia, Kreikka ja Turkki hyökkäsivät.

Dominoteoria ja Putinin henkilökohtainen pelko

Kuten silloin niin nytkin Venäjä kokee, että sen suurvalta- ja geopoliittinen asema on vaakalaudalla. Sen nykyisen hallinnon käsitysten mukaan sitä uhkaa värivallankumousten dominoteoria. Sen näköalat Lähi-idässä ovat yhtä mahdottomat kuin aikoinaan USA:lla Vietnamin sodassa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Venäjä tukee kaikella painollaan diktaattorihallintoja ja leimautuu samalla arabikevään vastustajaksi. Se ikään kuin taistelee turhaan ja hedelmättömästi politiikan vuorovesiä vastaan. Mitä tahansa se tekee, sen liittolaiset ja satelliitit kaatuvat – kuten dominopalikat.

Toisaalta kyse on myös presidentti Putinin henkilökohtaisesta motiivista.

Muammar Gaddafin televisioitu lynkkaaminen kirvoitti kauhistuneen kommentin myös Putinilta. YouTubessa esitetyt videopätkät olivat kauhistuttavia.

Putin on jo kerran henkilökohtaisesti kohdannut vihaisen ja pillastuneen väkijoukon 1990-luvulla kun Itä-Saksa kaatui. Silloinkin kyse oli hengenvaarasta. Hän on itse kertonut myöhemmin olleensa Dresdenissä katselemassa Stasi-rakennuksen valtausta ja kohdannut silmästä silmään vihaisen kansan, joka yritti hyökätä myös neuvostoliittolaisten turvallisuusvirkailijoiden kimppuun.

Putinin suuri trauma johtui siitä helppoudesta, jolla saksalaiset hylkäsivät ”demokraattisen” hallintonsa. Itä-Saksa luhistui kaikesta huolimatta kuin korttitalo ja vihainen kansanjoukko uhkasi myös hänenkin henkeään.

Putinin Venäjän ideologiassa värivallankumousten vääjäämätön vyöry näyttää hengenvaaralliselta. Venäjän nykyisen hallinnon näkökulmasta USA ja länsi masinoivat väsymättä ”oranssin tekniikan” avulla vallanvaihtoja ja napsivat sen geopoliittisia liittolaisia yksi toisensa jälkeen. Myös arabikevät näyttää Kremlistä käsin olevan lännestä manipuloitu kampanja, jossa sen geopoliittiset vastustajat yrittävät pelata Venäjän ulos. Putinin tulkinnan mukaan lännen inspiroimien vallanvaihtojen lopullisena tavoitteena on tietenkin itse Venäjä.

On siten luonnollista ajatella, että Putinin johtaman järjestelmän kohtalonkysymys on se, muhiiko Venäjällä samantyyppisiä poliittisia uhkia? Voiko vakaalta näyttävä nykyinen Venäjän poliittinen järjestelmä kaatua samalla tavalla? Onko tässä se lopullinen dominoteoria? Jatkuuko arabikevät myöhemmin myös Moskovan syksyllä?

”Hoitakaa ajoissa”

Putinilla on tässä edessään kaksi rintamaa: sisäinen ja ulkoinen. Näyttää siltä, että sisäinen tilanne olisi otettu erityiseen tarkkailuun jo viime vuonna. Huhujen mukaan Putin olisi heinäkuun 18. päivänä 2012 tapaamisessaan FSB-kenraalien kanssa vaatinut näitä ”ajoissa hoitamaan kaikki yritykset destabilisoida sosiaalista ja poliittista tilannetta maassa”. Presidentti oli ollut tyytymätön ja siitä tulisi seuraamuksia FSB:n kenraaleille.

Tämä tarkoittaa selkosuomeksi sitä, että kenraalien passiivisuus tässä asiassa johtaisi erottamiseen tai henkilöstön vähentämiseen. Vuoden 2012 elokuun lomien jälkeen FSB käynnistikin tarmokkaat toimet ilmapiirin kylmentämiseksi: tähän liittyi vielä se, että duumassa aloitettiin ns. ”laajennetun” maapetoslainsäädännön käsittely.

Kyseinen laki on merkityksellinen siksi, että se laajentaa maapetoksesta epäiltyjen piirin käytännöllisesti katsoen kaikkiin niihin, joilla on kontakteja ulkomaalaisten kanssa. Se antaa tiedustelupalvelulle myös rajattoman oikeuden tutkia ja tarkkailla näitä henkilöitä ilman mitään rajoituksia. Jokainen, joka on ”konsultoinut tai tehnyt työtä vieraalle valtiolle tai ulkomaiselle ja kansainväliselle organisaatiolle” on nyt tähtäimessä.

Kaikki ovat nyt avointa riistaa: lehtimiehet, riippumattomien kansalaisjärjestöjen jäsenet, yliopistojen tutkijat, liikemiehet, ym. Tuloksena on ollut pelon ilmapiirin vähittäinen palaaminen: mikä tahansa viaton ja täysin ammatillinen yhteys riittää epäiltyjen piiriin sulkemiseen.

Geopoliittinen Moskovan taistelu

Ulkomailla Venäjän linja on yhtä kova: se puolustaa Syyriaa viimeiseen saakka. Ei ole siten ihme, että Venäjän on sanottu johtajansa Vladimir Putinin johdolla ”ristiinnaulinneen” itsensä Syyrian kriisiin. Tämä johtuu tietenkin ensisijaisesti geopoliittisista syistä mutta ennen kaikkea siitä, että Venäjä näkee kriisin uhkaavan sitä itseään ja sen uutta eliittiä.

Omasta asemastaan epävarma hallinto kamppailee kotimaassaan sisäistä oppositiota vastaan ”agenttilaeilla” ja ulkomailla takertumalla kynsin hampain viimeisiin liittolaisiinsa. Venäjän näkemyksen mukaan Libya ja Syyria olivat vakaita kunnes niiden järjestystä horjutettiin ulkopuolelta käsin. Syyrian puolustaminen on siten yhtä tärkeätä kuin kotimaan puolustaminen. Mentaliteetti on sama kuin toisessa maailmansodassa ennen saksalaisten hyökkäystä Moskovaan: ”ei askeltakaan taaksepäin”.

USA:n uskottavuuskriisi

Syyrian kriisi on ongelmallinen myös USA:lle. Nobelin rauhan palkinnon saanut Yhdysvaltain presidentti on ripustanut oman uskottavuutensa siihen kysymykseen käytetäänkö Syyriassa kaasua. Tilanne on sille kiperä, sillä näyttää siltä, että Obaman hallinto ei haluaisi missään nimessä eskaloida kriisiä. Nyt se näyttää sisäpoliittisesti mahdottomalta.

Obama on pyrkinyt tarkasti välttämään tätä automaattista skenaariota ja on halunnut tutkia väitettyjä kaasuhyökkäyksiä erittäin tarkasti. Kun Venäjän uhkakuvana on se, että maa suljetaan kokonaan pois Lähi-idän poliittisesta pelistä, niin USA pelkää joutuvansa pitkälliseen konfliktiin, jonka seurauksena kyseinen alue joutuu radikaali-islamistien valtaan. Jos se lähettäisi alueelle uusia ja moderneja aseita, voisi USA joutua tulevaisuudessa tilanteeseen, jossa se saisi kohdata omat aseensa. Suurvaltoja yhdistää se, että ne eivät halua luoda uutta Afganistania.

Toisaalta suurvallat ovat myös antaneet avoimen shekin omalle alueelliselle liittolaiselleen. USA on aina suhtautunut hyvin lojaalisti Israelin voimankäyttöön kun taas Venäjä myy Syyrian nykyjohdolle mahdollisimman nykyaikaisia aseita. Assadin Syyrialle tilanteen eskaloituminen ulkoiseksi sodaksi näyttäisi olevan aina vaihtoehto selvitä. Turkki taas on muistuttanut eteläistä naapuriaan siitä, että se aikoo turvautua sotilaallisiin vaihtoehtoihin, jos sen kimppuun käydään ja edes provosoidaan. Tämäkin vaihtoehto näyttää olevan Ankaran taholta hyvä mahdollisuus siirtää huomio pois demokraattien mielenosoituksista.

Tilanne kärjistää myös se, että Venäjä toimittaa Syyrialle S-300 ilmatorjuntaohjuksia. Venäjä on myös myunyt tänä vuonna Iranille yli 7 miljardilla dollarilla. Ostoslistalla on ollut TOR-M1 risteilyohjuksia ja muuta kehittynyttä asetekniikkaa. Ohjukset kiistävät Israelin ilmaherruuden ja siksi se on ilmoittanut toimivansa parhaaksi katsomallaan tavalla – toisin sanoen mahdollisella sotilaallisella iskulla. Israel on nähtävästi myös valmistautumassa iskuun Iranin ydinasetehtaita vastaan. Tosimielessä.

Terrorin musta käsi ja Iranin suunnitelmat

Alueella on myös terrorismia ja ulkopuolisia toimijoita: aivan samalla tavalla kuin Balkanilla vuonna 1914. Ensimmäisen maailmansodan alkuun vaikuttanut Balkanin kysymys sekä Serbian ja Itävallan välinen jännitys oli synnyttänyt alueelle useita salaisia terrorijärjestöjä. Eräs näistä oli Suur-Serbiasta haaveileva ”Musta Käsi”. Sen jäsen, ylioppilas Gavrilo Princip murhasi Itävallan arkkiherttuan. Kyseisellä järjestöllä oli yhteyksiä serbialaisiin hallituspiireihin mutta virallisesti sen toiminta oli Serbiassa kielletty.

Terrorismin verkko kiristyy myös Syyriassa. Tilanteen monimutkaistaa se, että terrorijärjestö al-Qaida on osallistunut Syyrian nykyjohdon vastaiseen kapinaan samalla kun täydellisesti Iranin vaikutuksessa toimiva Hizbollah-järjestö on avoimesti alkanut tukea Syyrian nykyjohtoa. Sen taistelijat ovat jo kentällä.

Kyse on Iranin tietoisesta politiikasta. Sisällissodassa tämä yleensä merkitsee tilannetta, jossa toisen osapuolen on osallistuttava samalla tavalla ja ”tasapainotettava tilanne”. Kykeneekö länsi vastaamaan tähän haasteeseen ja mistä se saa omat ”paikalliset” sotilaansa?

Näyttää siltä, että kapinalliset ovat nyt vaikeuksissa. Jos Assadin hallinto pelastuisi, merkitsisi se Teheranin vaikutuksen ja vaikutusvallan uutta nousua tällä alueella.

Lännen kannalta tärkein kysymys on ennen kaikkea se, kuka tulisi pelastamaan Syyrian kapinalliset. USA ei halua tuoda alueelle omia joukkojaan. Samoin Iso-Britannia ja Ranska eivät mielellään sotkeentuisi kriisiin omilla joukoillaan. Ainoa asia mitä voidaan tehdä, on toimittaa uudenlaisia aseita, jotka tepsisivät Assadin hallinnon ilmaherruuteen.

Kriisi odottaa näin todellista eskaloitumista.

Pahin mahdollinen skenaario

Ensimmäinen maailmansota oli aikoinaan luonteeltaan modernia, teollista ja totaalista. Aseteollisuuden keksinnöt olivat kehittyneet siinä määrin, että sotilaallista ratkaisua ei saatu aikaa heti ja näin sodasta tuli myös ns. näännytyssotaa.

Asevelvolliset armeijat kokosivat lippujensa alle yhä suurempia miehistömääriä. Näiden huolto ja aseistaminen vaati suuria ponnistuksia eri maiden kansantalouksilta. Sota, jonka luultiin kestävän viikkoja, kestikin kuukausia ja vuosia. Lopulta voittajaksi tuli se osapuoli, jolla oli suurimmat voimavarat.

Aseteknologian kehitys

Teollinen sodankäynti oli silloin jotakin aivan uutta. Tekninen kehitys mullisti myös sodankäynnin aiheuttamat tuhot. Konekivääri ja makasiinikiväärin kehitys oli luonut sellaisen tulivoiman, että suoran hyökkäyksen mahdollisuus väheni. Tykinputkien ja ammusten kehitys johti taas yhä suurempiin räjähtäviin kranaatteihin, joita sitten käytettiin massiivisesti ennen tykistökeskityksinä ennen varsinaista hyökkäystä. Rautateiden merkitys oli taas siinä, että joukot saatiin keskitetyksi yhä nopeammin taisteluihin. Sota koneellistui.

Yksittäisten taisteluiden sijasta syntyi rintamia, jotka kiemurtelivat maaston poikki tuhansia kilometrejä samalla kun taisteluita alettiin johtaa yhä enemmän rintamien takana olevista esikunnista. Sodasta itsestään tuli alkuvaiheen jälkeen asemasotaa, jossa massiivisten tykistökeskitysten jälkeen edettiin pari sataa metriä kunnes paikalle saapuneet vastapuolen vahvistukset ja konekiväärit estivät hyökkäyksen etenemisen.

Ensimmäinen maailmansota esitteli myös muita uusi teknisiä keksintöjä kuten myrkkykaasut, lentokoneen, panssarivaunun ja sukellusveneen. Miljoonien miehien huoltamiseksi kehiteltiin myös uusia tekniikoita ruuan ja juoman säilömiseksi; näin armeijat eivät olleet enää riippuvaisia vuodenaikojen vaihtelusta. Koneellistumisesta huolimatta armeijat liikkuivat vielä suurimmaksi osaksi hevosten ja omien jalkojensa avulla.

Sodan totaalisuuden merkitys näkyi sotapropagandan tehokkuudessa ja määrässä. Ihmisten motivoiminen pitkälliseen sotaan oli mahdollista vain silloin kun vihollinen ”demonisoitiin” – toisin sanoen nähtiin edustavan kokonaisuudessaan äärimmäistä pahaa. Ensimmäisessä maailmansodassa turvauduttiin myös ensimmäistä kertaa siviiliväestön järjestelmälliseen tuhoamiseen – saksalaiset käyttivät Zeppelin-ilma-aluksia Englannin pommitukseen.

Sodan ikävät vaihtoehdot: ydinaseet

Mahdollinen sota Syyriassa tulisi epäilemättä sisältämään aivan uudenlaisen elementin: taktisten ydinaseiden käytön.

Tämä mahdollisuus liittyy siihen sodan ideologiseen aspektiin. Toisin kuin kylmän sodan aikana sotilaita ei hillitse ajatus molemminpuolisesta tuhosta vaan ideologisesta ”puhdistuksesta”.

Israelin lähtökohta on yksinkertainen: se aikoo puolustaa itseään niin, ettei se joudu kohtaamaan uutta holokaustia. Tämä tarkoittaa sitä, että se ei aio ikinä eikä missään vaihtoehdossa joutua tilanteeseen, jossa sitä uhkaisi täydellinen tuhoutuminen. Sillä on ollut pitkään oma ydinohjelmansa ja ulkoisten arvioiden mukaan se on varastoinut satoja ydinaseita. Sillä on myös tarvittava teknologia niiden toimittamiseen Iraniin.

Selkosuomeksi tämä tarkoittaa sitä, että jos Israel kokee Iranin uhkaavan sen olemassaoloa, se saattaa toimia aktiivisesti ja turvautua strategiseen ensi-iskuun Iranin ydintuotantolaitoksia vastaan. USA:lle tämä tieto annettaisiin vasta viime hetkellä.

Kyseistä iskua olisi myös mahdollisesti tuettava erikoisjoukkojen käytöllä sillä kyseiset hajautetut laitokset on suojeltu raskaalla ilmatorjunnalla ja ne on kaivettu maan alle. Laitosten tuhoaminen tulisi olemaan hyökkääjälle kallis ja verinen operaatio. Suurin ongelma liittyy kuitenkin ydinaseiden ensikäyttöön – miten perustella tätä? Pienten ydinlatausten käyttö esimerkiksi Busherin maan alle kätkettyjä tutkimuslaitoksia vastaan voisi olla kansainvälisesti ”hyväksyttävämpi” vaihtoehto.

Iranin ydinaseiden ensi-isku saattaisi olla mahdollinen ideologisista ja sotilaallisista syistä. Israel on islamilaisen tasavallan ensisijainen vihollinen ja kuten maan ylin johtaja ajatolla Ali Khamenei on todennut: Israel on syöpäpesäke, joka pitää tuhota. Molemmissa tapauksissa seuraisi kostoiskujen kierre. Taktistenkin ydinaseiden käyttö saattaisi aiheuttaa alueella varovaisten arvioiden mukaan miljoonien kuolonuhrit.

Sodan todellisuus voisi toteutua myös konventionaalisin asein. Syyriassa tapahtuvan sodankäynnin eskaloituminen taas voi nostaa esille Hizbollahin tai Hamasin ”rakettisodan” mahdollisuuden Israelin vastaan. Kuten Syyrian presidentti Bashar Assad on todennut, sisällissodan kääntäminen ulkoiseksi sodaksi merkitsisi mahdollisuutta Golanin kukkuloiden takaisinvaltaamiseen.

Kaikissa erilaisissa optioissa näyttää siltä, että suurvallat ovat loppujen lopuksi ne, jotka maksavat nämä avoimet shekit. Israel tietää, että USA on sitoutunut sen olemassaolon turvaamiseen ja Syyria taas tietää, että Venäjä on naulannut koko arvovaltansa sen taakse.

Jos USA taas julistaa Syyrian ylle lentokieltoalueen, joutuvat idän ja lännen suurvallat Korean sodan tapaiseen tilanteeseen, jossa niiden ilma-aseet kamppailevat toistensa kanssa. Venäjän tilanne on sikäli huonompi, että sen logistiset yhteydet ovat pitkät ja että Turkki estää sen aktiivisen toiminnan, mikäli tilanne johtaa pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon.

Entä Suomi?

Suurvaltojen välisen kamppailun, Lähi-idässä käydyn ydinsodan tai alueelliseen kamppailun seurauksena tilanne jännittyisi myös globaalisti. Suomessa tämä merkitsisi todennäköisesti Naton ja Venäjän välistä jännitystilaa tai pahimmillaan rajattua konfliktia. Mahdollisina operaatioalueiden olisivat Lappi ja myös Itämeren alue.

Suomen olisi tässä mahdollisessa lyhytaikaisessa kriisissä kyettävä hoitamaan omaa puolustustaan siten, että tätä liittoutumatonta aluetta ei valita sopivan neutraaliksi ”taistelukentäksi”. Meillä esitetty vaihtoehto (Natoon tai ei) ei siten ole se ainoa poliittinen kysymys, joka tähän liittyy. Liittoutumattomuuteen liittyy riskejä, jotka saattavat pahimmillaan merkitä maamme joutumista sopivaksi rajoitetun sodan operaatioalueeksi.

Kyseinen dilemma on poliittinen ja myös sotilaallinen. Loppujen lopuksi kysymys on siitä, onko meillä siinä vaiheessa uskottavuutta ja tarpeeksi omaa suorituskykyä vakuuttaa mahdolliset riitapukarit siitä, että tänne tunkeutuminen ei maksaisi vaivaa – edes lyhytaikaisesti?

Tämän tehtävän poliittinen puoli vaatisi rauhan aikana uskottavan puolustuksen kulissien säilyttämistä tai edes signaalia siitä, että tässä maassa ollaan kiinnostuttu paikallisen rauhan säilyttämisestä. Kysymys ei liene militarismista vaan reaalipolitiikasta. Suomen kohdalla kyse ei varmastikaan ole puolustustahdosta vaan siitä, että onko meillä materiaalisia mahdollisuuksia vakuuttaa potentiaaliset hyökkäystä harkitsevat tahot.

Valitettavasti on niin, että kriisin tullessa kukaan ei kysy kestävyysvajetta budjetissa tai vähennysten tarpeellisuutta kansantaloudelle. Toisaalta, silloin pahimmissa mahdollisissa vaihtoehdoissa pikku-politikoinnin ja ideologisten ristiretkien laskuja eivät maksakaan enää huolettomasti vähennyksiä tehneet poliitikot vaan suomalaiset tavalliset miehet ja naiset – veronmaksajat ja äänestäjät.

Rauhan mahdollisuus

Ensimmäisen maailmansodan vihollisuudet päättyivät marraskuussa 1918. Rauhanneuvottelut alkoivat vuoden 1919 tammikuussa Pariisissa ja varsinainen rauha Saksan kanssa allekirjoitettiin heinäkuun 28. päivänä Versailles’n linnassa samana vuonna.

Rauhalla oli kaksi linjaa. Toinen oli USA:n presidentti Woodrow Wilsonin idealistinen linja, jossa pyrittiin niin sanottuun oikeudenmukaiseen rauhaan, kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokraattisten yhteiskuntien luomiseen.

Iso-Britannia ja erityisesti Ranska pyrkivät kuitenkin aivan toisenlaiseen ratkaisuun, jossa Saksa muserrettaisiin lopullisesti suurvaltana ja uuden sodan mahdollisuus eliminoitaisiin lopullisesti.

Tavallisten kansalaisten ja sotilaiden keskuudessa sota oli luonut vahvan sodanvastaisen mielialan. Uuden maailman pitäisi olla palkinto niille sotilaille ja työläisille, jotka olivat kestäneet sodan kauhut. Nyt luotaisiin uusi maailma, joka olisi ”fit for heroes to live in” – sopiva maailma sankareille elää.

Versailles’n rauha oli loppujen lopuksi kuitenkin kosto- ja hyvitysrauha, sillä sen määräyksien mukaan Saksa ja sen liittolaiset olivat syyllisiä sotaan. Sotasyylliset oli luovutettava ja asetettava oikeuden eteen. Tätä tärkeämpi oli kuitenkin ajatus siitä, että uuden demokraattisen Saksan oli maksettava vahingonkorvaukset: ”sen sodan johdosta, johon Saksan ja sen liittolaisten hyökkäys oli ne pakottanut”.

Sodan hintaa on vaikea laskea. Sotakustannukset olivat raunioittaneet entisten luotonantajien talouden. Sota maksoi rahallisesti 500-1500 miljardia sen aikaista dollaria. Summa on tähtitieteellinen. Sen ihmisuhrien määrä nousi 16 miljoonaan. Toisaalta sen tuloksena syntyi ensimäistä kertaa aivan uudenlainen kansainvälinen organisaatio – Kansainliitto – joka pyrki takaamaan rauhantilan uudessa maailmassa.

Mielummin ennaltaehkäisyä kuin haavojen parantelua

Syyrian kriisissä kansainvälisellä yhteisöllä ei ole aikaa odottaa sotaa ja sitä seuraavaa rauhankonferenssia vaan kaikki huomio olisi kiinnitettävä sodan ehkäisyyn. Sodan ihmisuhrien hinta olisi epäilemättä varmasti vielä korkeampi kuin ensimmäisessä maailmasodassa.

Genevessä pidettävä Syyrian rauhankokous näyttää olevan todellinen vaihtoehto ja mahdollisuus suurvaltojen välisen yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Suurvalloilla näyttää olevan myös tarpeeksi kriisitietoisuutta Syyrian kriisin suhteen. Ongelmana ovat molempien osapuolten indoktrinäärit, jotka ovat laskeneet sodan kannattavan. Heille kriisin automaattiset liittolaissuhteet ja arvovallan vuoksi tapahtuva sotilaallinen toiminta merkitsisi mahdollisuutta. Aivan kuten ennen ensimmäistä maailmansotaa.