Ei ruokaa, ei vapautta
Castrojen valtakausi päättyi ja ensimmäistä kertaa Kuubaa johtaa vallankumouksen jälkeen syntynyt poliitikko. Silti nuorten tyytymättömyys kasvaa.
”Porvarillinen” ja ”harhainen”, tuomitsi Kuuban kommunistinen puolue vallankaappausyrityksen.
Heinäkuun 26. päivä vuonna 1953 ryhmä ortodoksipuolueen nuorisojaoston jäseniä oli hyökännyt Moncadan kasarmille Santiago de Cuban kaupungissa. He halusivat kaataa Kuubaa hallinneen Fulgencio Batistan oikeistodiktatuurin.
Noin 160 nuoren ryhmä oli arvoiltaan anti-imperialistinen ja nationalistinen. Se kannatti luonnonvarojen kansallistamista ja taisteli korruptiota vastaan sekä sosiaalisten oikeuksien puolesta.
”Me emme varasta”, kuului iskulause.
Sotilaallinen strategia kuitenkin ontui ja lopputulos oli sen mukainen. Kuutisenkymmentä hyökkääjää kuoli, eloonjääneistä enemmistö vangittiin.
Vaikutti, että Moncadan isku unohtuisi nopeasti, kuten lukuisat muut saman ajan huterat vallankumousyritykset. Oikeudenkäynnissä hyökkäystä johtanut 26-vuotias parrakas lakimies piti kuitenkin puolustuspuheen, jonka koko Kuuba tuntee yhä.
”Voitte vangita minut. Historia on minut vapauttava”, Fidel Castro julisti.
Seuraavana vuonna Karibianmeren toisella laidalla Jacobo Árbez syöstiin vallasta Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tukemassa ja suunnittelemassa iskussa. Guatemalan sosialistijohtajan päätökset olivat vahingoittaneet hedelmiä myyvän yhdysvaltalaisen suuryrityksen bisneksiä.
Nuori argentiinalainen lääkäri seurasi vallankaappausta Guatemalassa. Opiskeluaikanaan hän oli ajanut moottoripyörällä Etelä-Amerikassa ja järkyttynyt. Maaseutu oli paljastunut köyhyyden ja epätasa-arvon kuihduttamaksi.
Idealisti kiinnostui marxismista, ja Guatemalan kokemus sinetöi orastaneen ajatuksen: aseellinen vallankumous on kansan ainut keino vapautua sorrosta.
Ajatuksen jakoivat maanpakoon lähteneet kuubalaisveljekset, joihin argentiinalainen tutustui Meksikossa. Suunnitelma kehkeytyi.
Vuonna 1956 Fidel Castro, Raúl Castro ja Ernesto ”Che” Guevara rantautuivat Granma-jahdilla Kuubaan noin 80 muun vallankumouksellisen kanssa.
Fidel Castro ei lopulta malttanut jäädä odottamaan historian armahdusta. Sen sijaan hän päätti itse vapauttaa Kuuban. Vallankumous oli alkanut.
Urugualainen runoilija Eduardo Galeano on nimennyt Latinalaisen Amerikan ”avoimien verisuonten maanosaksi”. Luonnostaan rikas ja monimuotoinen maaperä on vuotanut elinvoimansa pohjoiseen jo satojen vuosien ajan.
”Kun he tulivat, heillä oli Raamattu ja meillä maat. He sanoivat meille: ’Sulkekaa silmänne ja rukoilkaa.’ Ja kun avasimme silmämme, maat olivat heidän ja Raamattu meidän”, Galeano kirjoitti.
Latinalaisen Amerikan ajattelijat kytkivät myös marxismin vahvasti antikolonialismiin ja -imperialismiin. Vapautusta ei heidän mielestään tarvinnut vain riistetty työväenluokka vaan kokonainen sorrettu maanosa.
Kun alkuperäinen kommunistinen teoria oli keskittynyt teollisuusmaiden työväenluokkaan, uudella mantereella valokeila siirtyi pian kaupungeista maaseudulle.
Kuuban saaren tehtävänä oli vuosisatojen ajan ollut tuottaa Espanjalle nautintoaineita, kuten tupakkaa ja kahvia, mutta etenkin sokeria. Sokerintuotanto muokkasi sekä maata että väestöä. Rikas maa poltettiin plantaasien tieltä, Afrikasta tuotiin suuri määrä orjia työstämään ruokoviljelmiä.
Kun Kuuba vuonna 1898 saavutti itsenäisyyden, kävi juuri niin kuin saaren suurin kansallissankari, itsenäisyysmielinen runoilija ja filosofi José Martí oli pelännyt: Espanjan sorto vaihtui Yhdysvaltain sortoon.
Paikalliset elivät köyhyydessä, ja pohjoisamerikkalaiset yritykset hallinnoivat plantaaseja, joista osa seisoi tyhjillään silloin, kun tuotanto ei kannattanut. Viihdeturisteja puoleensa vetävä pääkaupunki Havanna sai lempinimen Yhdysvaltojen bordelli.
Kuuban vallankumouksellisten tavoite oli irrottaa saari pohjoisen suurvallan taloudellisen vaikutusvallan alta. Tekemistä ohjasi Fidel Castron ihailema Martín motto: ”Oikeudet otetaan, niitä ei pyydetä.”
Vuonna 1959 vallankumoukselliset kaatoivat Batistan diktatuurin. Sierra Maestran vuorijonon suojissa käyty sissisota talletettiin Kuuban historiankirjoihin myyttisenä sankarikertomuksena.
Voittoa seuranneet viikot ja kuukaudet olivat uudistusten juhlaa. Guevara ja Castro suunnittelivat uudenlaista yhteiskuntaa ja täysin uudenlaista ihmistä, ”hombre nuevoa”.
Köyhille jaettiin maata, työttömille töitä, nälkäisille ruokaa, vähemmistöille ihmisoikeuksia.
Osa tavoitteista on pohjoismaisille hyvinvointivaltioille tuttuja. Kaikille luvattiin ilmainen koulutus ja terveydenhuolto. Castro ja Guevara menivät kuitenkin pidemmälle. Esimerkiksi vuokrakatto asetettiin korkeintaan kymmeneen prosenttiin perheen tuloista. Guevara halusi myös hankkiutua täysin eroon sokeriviljelmistä, sillä ne olivat sorron ruumiillistuma.
Utopia vaikutti voittaneen. Historioitsija Louis Pérezin sanoin: ”Odotukset olivat korkealla, ne täyttyivät ja nousivat sitten yhä korkeammalle.”
Pieni saari ja sen suuret vallankumousjohtajat herättivät toivoa Latinalaisessa Amerikassa ja koko kolmannessa maailmassa.
Vallankumous oli osoittanut, ettei sodankäyntiin tarvita kallista varustusta. Fidel Castro taas oli näyttänyt, että reilun kymmenen miljoonan ihmisen johtaja pystyi uhmaamaan maailman mahtavinta suurvaltaa.
Sissiliikkeitä tuli nopeasti lisää ympäri Latinalaista Amerikkaa, ja Kuuba tuki niitä innokkaasti. Samalla se osallistui myös Afrikan valtioiden itsenäisyystaisteluihin.
Osa hankkeista oli tuhoon tuomittuja. Guevara soti ensin hävityssä Kongon sodassa ja yritti sitten levittää vallankumouksen Boliviaan, jossa hänet tapettiin.
Samalla kun toinen vallankumouksen ikonisista johtajista taisteli uskaliaissa operaatioissa maailmalla, toinen vahvisti rautaista otettaan kotisaarellaan. Siellä Castro seisoi usein oikealla puolella historiaa: vastusti Yhdysvaltain tukemaa rotusortoa ja vaati oikeuksia kolmansille maille.
Fidel Castrosta oli helppo pitää. Hän oli taitava populisti mutta myös innokas korkeakulttuurin ystävä, joka veljeili maanosan merkittävimpien kulttuurihenkilöiden, kuten Nobel-kirjailija Gabriel García Marquezin kanssa.
”Hänellä oli kansaan vetoavia sutkautuksia, kuten Timo Soinilla. Hänen pitkissä puheissaan kuului samalla myös laaja lukeneisuus ja filosofinen pohdiskelu”, professori Jussi Pakkasvirta kuvailee.
Jopa Yhdysvalloilla oli Castrosta melko lämmin kuva vallankumouksen aikana. ”Hänellä on vahvoja ajatuksia vapaudesta, demokratiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, perustuslain uudistamisesta ja vaalien järjestämisestä”, The New York Times luonnehti.
Kaikki muuttui, kun Kuuban vallankumouksen sosialistinen luonne paljastui. Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi.
Kylmän sodan raamit rajoittivat Kuuban loputtomien mahdollisuuksien ajanjaksoa, eivätkä vallankumousjohtajat päässeet toteuttamaan uudistuksiaan rauhassa. Fidel Castrosta tuli yksi länsiblokin ylimmistä vihollisista, ja Yhdysvallat asetti saaren tiukkaan kauppasaartoon.
”Aika ei ollut otollinen suurille reformeille”, Pakkasvirta sanoo.
”Olisi kiinnostava tietää, millainen Kuubasta olisi tullut, jos se olisi saanut kokeilla sosialistista yhteiskuntamalliaan ilman voimakkaan naapurin vihaa. Jos sen olisi annettu kehittyä omanlaisekseen maaksi, kuten Suomi sai tehdä Neuvostoliiton vieressä.”
Pohjoismainen sosiaalidemokratia on malli, josta osa kuubalaisista haaveilee yhä. Yhdysvaltain vieressä tavoite on vaikea.
Yhdysvaltain viha työnsi Kuuban lähemmäs Neuvostoliittoa. Suurvalta tarjosi sille edullisin ehdoin kauppakumppanin, pilkkahintaista öljyä ja tukea sosialistisen järjestelmän rakentamiseen. Kuuba antoi Neuvostoliitolle tukikohdan lähellä sen päävihollista.
”Mutta Kuuba ei koskaan ollut Neuvostoliiton nukkehallitus, vaan omapäinen Fidel Castro muodosti ongelman myös neuvostojohtajille.”
Kun Neuvostoliitto hajosi, kommunistisen suurvallan kaatuminen tulkittiin ”historian lopuksi”.
”Taloudessa nähtiin enää yksi malli, ja myös vasemmisto sitoutui sen noudattamiseen”, yliopistotutkija Eija Ranta sanoo.
Kapitalismi voitti.
Latinalaisen Amerikan maat toteuttivat suuria talouden sopeutusohjelmia Kansainvälisen valuuttarahaston käskyjen mukaan.
Karibianmerellä oli kuitenkin saari, jolla tappiota ei nielty. Maailma oli odottanut, että Neuvostoliiton loppu tarkoittaisi Kuuban loppua, mutta Fidel Castro julisti vallankumouksen perinnön ikuiseksi. Hän piti tiukasti kiinni itsevaltaisuudesta mutta myös koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmästä.
Periaatteet näkyvät yhä: Kuuba on Latinalaisen Amerikan ainut maa, joka ei osallistu kansainväliseen koronarokotusavustusohjelmaan vastaanottajana vaan aikoo hoitaa rokotukset omavaraisesti.
Kuubalaistutkijat ovat kehittäneet useita koronarokoteaihioita, ja maassa on jaettu noin 5,5 miljoonaa rokotetta. Täydet kolme annosta on toistaiseksi saanut alle miljoona ihmistä, alle kymmenesosa väestöstä.
Kaikkeen Fidel Castron idealismi ei pystynyt. Myös hänen oli tehtävä myönnytyksiä, joista suurimmat osuivat talouteen.
Kun Neuvostoliiton tuki loppui, saari ajautui ”erikoisjaksoon”. Koko talousjärjestelmä vaikutti romahtavan ja tuhannet saaren asukkaat pakenivat Yhdysvaltoihin. Kumirenkailta pudonneita ihmisiä hukkui Meksikonlahteen, osa päätyi haiden kitaan.
Pakon edessä Fidel Castro lähti avaamaan taloutta ja laajentamaan yrittäjien oikeuksia. Lopputuloksena on kahden valuutan järjestelmä, jossa vaurautta ja valtaa on sillä, kuka pääsee käsiksi ulkomaiseen rahaan.
Se oli tasa-arvon loppu, mutta ei sosialismin.
”Tulevaisuudessa Kuuban järjestelmä saattaa muuttua yhä lähemmäs Kiinan versiota sosialismista”, Ranta arvioi.
Kiina kiinnostaa koko ajan enemmän myös Latinalaisen Amerikan kapitalistisia maita, sillä se ei sekoita arvokysymyksiä talouspolitiikkaan. Euroopan ja Yhdysvaltain tapa sekaantua kauppakumppaniensa sisäpolitiikkaan tulkitaan entisissä siirtomaissa herkästi imperialismin jatkeeksi.
Vaikka historia loppui, uuden mantereen kaipuu vapauteen säilyi.
Uusi presidentti on pragmaatikko, joka ajaa samaa politiikkaa kuin Raúl Castro.
Latinalaisen Amerikan viimeinen merkittävä marxistinen sissiliike FARC ja Kolumbian hallitus allekirjoittivat rauhansopimuksen 24. marraskuuta 2016. Myöhään seuraavan päivän iltana Fidel Castro kuoli kotonaan Havannassa 90-vuotiaana.
Ennen viimeistä syntymäpäiväänsä Castro oli pitänyt kuolemaa ennakoivan puheen.
”Pian olen kuin kuka tahansa, kaikkien aika koittaa omalla vuorollaan, mutta kuubalaiset kommunistiset ideat säilyvät.”
Ennustus oli enemmän oikeassa kuin Yhdysvallat olisi ikinä halunnut myöntää. Vuosikymmenten ajan naapurin mahtimaa oli yrittänyt hankkiutua eroon Fidel Castrosta kuvitellen, että sosialistinen järjestelmä romahtaisi henkilökultin myötä.
Luovuudessa Yhdysvallat ei säästellyt. Castro yritettiin kaataa näkyvästi Sikojenlahden maihinnousussa ja hoitaa päiviltä vaivihkaa. Salamurha-aikeissa apuna toimivat niin myrkytetyt kuulakärkikynät ja pirtelöt kuin räjähtävät sikaritkin. Keinojen kirjo innoitti Kuuban entisen tiedustelupäällikön kirjoittamaan teoksen ”634 tapaa tappaa Fidel”.
Yhdysvallat piti pitkään ongelmana Kuuban taitavaa tiedustelupalvelua. Lopullinen este oli kuitenkin järjestelmä, joka osoittautui karismaattisia johtajiaan vahvemmaksi.
Fidel Castro antoi vasta vuonna 2011 kommunistipuolueen ohjat veljensä Raúlin käsiin. Keväällä 2021 kommunistisen puolueen johto siirtyi ensimmäistä kertaa pois Castron veljesten käsistä, kun Raúl siirsi vallan Miguel Díaz-Canelille.
Valinnalla haluttiin taata jatkuvuus. Díaz-Canel ajaa samanlaista politiikkaa kuin Raúl Castro. Molempia pidetään pragmaattisina johtajina, mutta kummaltakin puuttuu Fidel Castron karisma.
Vallanvaihdolla on syvä symbolinen arvo. Yli 60 vuotta kestänyt Castron veljesten kausi on päättynyt, ja ensimmäistä kertaa kommunistista puoluetta johtaa vallankumouksen jälkeen syntynyt ihminen.
Vuonna 2019 voimaan astunut perustuslaki vahvistaa sosialistisen yksipuoluejärjestelmän aseman mutta rajaa yksittäisten johtajien hallintokausia.
Vallankumouksen sädekehä ei suojele Díaz-Canelia. Hänen aikaansa luultavasti arvioidaan edeltäjiään tiukemmin käytännön saavutusten perusteella. Tehtävä on vaikea: Díaz-Canelin on pelastettava paitsi romahtanut talous myös nuorten sukupolvien usko sosialistiseen yksipuoluejärjestelmään.
Korona, Trump ja Venezuelan vararikko sysäsivät Kuuban uuteen kriisin.
Isänmaa tai kuolema! Fidel Castro tapasi päättää puheensa näihin voimakkaisiin sanoihin.
Tutkija Heidi Härkösen mukaan moni vallankumouksen kokeneista kuubalaisista onkin yhä valmis taistelemaan vallankumouksen arvojen puolesta.
”Monien kuubalaisten suurin kauhukuva on amerikkalaistyyppinen liberalismi”, Härkönen sanoo. ”Ajatus yhteiskunnasta, jossa kukaan ei välitä, vaan ihmisiä jää makaamaan kuolleina kadulle.”
Toinen kirosana monille on eriarvoisuus, joka on lisääntynyt ensin Neuvostoliiton romahdettua ja sittemmin etenkin Raúl Castron valtaannousun jälkeen.
”Ihmisiä ärsyttää suuresti, jos jollain on enemmän kuin toisella. Vallitsee vahva ajatus siitä, että jos naapuri saa uuden jääkaapin, sellainen kuuluu myös minulle.”
Iäkkäillä kuubalaisilla on yhä vahva henkilökohtainen suhde Fidel Castroon. He jakavat sukupolvikokemuksen vallankumouksen jälkeisestä hyvästä ja runsaasta elämästä.
Nuorille tämä toivon täyteinen Kuuba on täysin vieras.
Heidän saarensa on kipuillut jatkuvissa talousongelmissa ja kylmän sodan jälkeisessä identiteettikriisissä. Barack Obaman ja Raúl Castron yhteistyön aikana Kuuba ehti hetkellisesti vaurastua ja avautua, mutta Donald Trumpin tiukentama kauppasaarto, Venezuelan vararikko ja koronavirus sysäsivät saaren uuteen talouskriisiin.
Vallanvaihto Yhdysvalloissa ei ole muuttanut tilannetta. Vaikka Joe Biden on kääntänyt nopeasti kurssia, hän ei ole kiirehtinyt Kuuba-politiikan lieventämisen kanssa.
Kuubassa moni keskeisistä vallankumouksen tavoitteista on tavallaan toteutunut, mutta nuoret eivät näe tätä voittona. Turvallisuudentunteen hinta on, että joku tarkkailee kaikkia ja kaikkea jatkuvasti. Ilmainen korkeakoulutus taas ei lämmitä, kun lääkärit ja arkkitehdit ansaitsevat vain murto-osan siitä, mitä turistialalla töissä olevat tarjoilijat.
Tyytymättömyys on purkautunut poikkeuksellisiin mielenosoituksiin. Utopian jälkeisen ajan tunnelma tiivistyy hittikappaleeseen, jonka artistit hyökkäävät suoraan Fidel Castron perintöä vastaan:
”Minä en huuda isänmaa tai kuolema, vaan isänmaa ja elämä. Sinä olet 1959, mutta minä olen 2020.”
Kritiikki Kuuban sisällä hallintoa vastaan on kasvanut. Kylmän sodan myötä käsitys ulkopuolisista vihollisista on hämärtynyt. Samalla internet tuo uusia vaikutuskanavia ja lisää rohkeutta.
Yhä useampi uskaltaa ilmaista itseään aiempaa vapaammin, sillä netin kautta muu maailma näkee ainakin jotain siitä, mitä Kuubassa tapahtuu. Julkisuus ei kuitenkaan suojaa kaikkia kuubalaisia. Tavallinen kansalainen voi yhä joutua varoittavana esimerkkinä vankilaan pienestäkin protestista.
Uudistuksia odotetaan, mutta moni toivoo niiden tapahtuvan saaren omilla ehdoilla. Liian nopea muutos voi aiheuttaa sen, että hyöty valuu ulkomaille. Entinen yläluokka vaatii yhä omistusoikeuden palauttamista vanhaan omaisuuteensa, jopa satamiin.
Kuubasta on tullut ongelma vasemmistolle ja vasemmistosta on tullut ongelma Kuuballe, tiivisti sosiaalitieteilijä Boaventura de Sousa Santos vallankumouksen perinnön 2008. Kuuban mallin selvistä valuvioista huolimatta monen oli vaikea päästää irti sosialistisesta utopiasta.
Kuuba on yhä historiansa vanki. Vaikka muualla kylmä sota on päättynyt, Kuubaa tulkitaan yhä mustavalkoisten lasien läpi.
”Jos kritisoit Kuubaa, sinut leimataan kapitalismin puolustajaksi. Kuubaa pitäisi kuitenkin arvioida niin kuin muitakin valtioita. Tunnistaen sekä maan hyvät että huonot puolet”, tutkija Nadia Nava sanoo.
Tasapainoisen kuvan saamista vaikeuttaa avoimen keskustelukulttuurin puute. Kuubassa kenttätyötä tekevä tutkija ei voi kysyä suoria kysymyksiä, sillä niihin vastaaminen on usein ihmisille turvallisuusriski.
Todellisuutta on lähestyttävä mutkien kautta. On kysyttävä arkisia asioita, kuten miksi ruokajonot ovat nykyisin niin pitkät.
Rivien väliin mahtuu suuria merkityksiä. Kun Nava kysyi kuubalaisilta vuonna 2019 syitä maan ongelmiin, vastaus oli monesti sama: ”kauppasaarto”. Sävyt kuitenkin vaihtelivat totisista sarkastisiin.
Tapa vastata kertoo usein enemmän kuin sanat. Kun Díaz-Canel oli valittu presidentiksi, Nava kysyi havannalaisilta, uskoivatko he muutokseen. Vastaus oli ei.
”Mutta ihmiset puhuivat kanssani selvästi avoimemmin kuin muutama vuosi aiemmin.”
Kaikkeen ei silti kannata tulkita suuria merkityksiä. Kuuban kanssa niin on tehty jo pitkään saaren asukkaiden kustannuksella.
”Monesti kysytään, mitä kuubalaiset ajattelevat politiikasta. Mutta yleensä ihmiset eivät ajattele politiikkaa, vaan ihan perusasioita, kuten sitä, kuinka monta tuntia tänään joutuu jonottamaan leipää”, Nada sanoo.
”Muiden utopiat eivät tarjoa ruokaa.”