SK ebolaklinikalla Sierra Leonessa: Yhtään virhettä ei saa tehdä

Keneman sairaalassa onnelliset loput ovat harvinaisia. Mutta mahdollisia.
Afrikka 5.12.2014 05:05
Norjalainen sairaanhoitaja hoivaa kuukauden ikäistä tyttövauvaa, jonka äidillä on ebola. © Jari Lindholm

KENEMA, SIERRA LEONE Ambulanssit saapuvat varoittamatta. Kukaan ei tiedä mitä sisällä on.

Ensimmäinen Toyota kipuaa mäen sulkupuomille. Hälytysvalot puhkovat sinertyvää iltaa.

Sairaanhoitaja pukee lateksikäsineet ja kävelee vastaan. ”Hyvää päivää, mitä teillä on meille?”

Kuljettaja raottaa ikkunaa. Hiki kimaltelee otsalla, matka on ollut pitkä. ”Kolme varmistettua. Yksi vauva.”

Hoitaja ottaa lähetteet ja tiputtaa ne salpapusseihin. Porttivahti pumppaa käsiruiskun käyntiin. Kaikki odottavat kärsivällisesti, kun puhdistava kloori ropisee pussien molemmille puolille.

”Hetkinen.” Lääkäri tihrustaa muovin läpi. ”Yhdessä lukee ’Varmistettava’.”

Hoitaja naurahtaa väsyneesti. ”He ovat olleet samassa autossa kuusi tuntia. Eivätköhän he ole kaikki jo varmoja tapauksia.”

 

Ambulanssi puuskuttaa viimeiset metrit soratietä ja peruuttaa telttasairaalan sivuportille.

Vastaanottotiimi kävelee auton takaovelle, ensimmäisenä ruiskumies klooripyttyineen. Suojavarustus ulottuu päästä varpaisiin: haalari, huppu, maski, suojalasit, kumisaappaat, kahdet käsineet ja niiden päällä kyynärpäihin ulottuvat kumihanskat.

”Spreijatkaa kunnolla”, sveitsiläinen infektiovalvoja komentaa aidan takaa.

Ruiskumies aloittaa ovenkahvasta. Suutin sihahtaa ja kloori roiskahtaa muoville. Ylhäältä alas, sitten auton kyljet. Virheisiin ei ole varaa. Virusta voi olla missä tahansa.

”Potilaat haluavat vettä”, kuljettaja huikkaa valvojalle.

”Vasta sisällä.”

Ruiskumies sulkee hanan. Edellisen ambulanssin tuoma ruumis nostetaan soralta ja kannetaan pois. Sitten takaovet avataan.

Potilaat ovat heikossa kunnossa. Ensimmäiseksi ulos autetaan kaksi miestä, joiden voimat loppuvat saman tien. Miehet lysähtävät maahan, ja vastaanottotiimi keskittyy viimeiseen tulijaan. Naisella on yläruumis paljaana ja vastasyntyneen näköinen vauva tiukasti sylissä.

”Selittäkää hänelle, että joudumme ottamaan lapsen”, infektiovalvoja sanoo.

Vauva nostetaan äidin sylistä. Nainen tuijottaa typertyneenä. Ruiskumies suuntaa suuttimen ambulanssiin ja avaa hanan. Kloorisuihkun kohinaan sekoittuu vauvan nälkäinen kitinä.

 

Sora rouskuu kumisaappaiden alla, kun valvoja kävelee portilta takaisin toimistoteltalle.

Reitti on tuttu: oikealla lääkevarasto, vasemmalla potilasteltat kahden matalan muoviaidan takana. Suoraan edessä peltikattoinen koju, josta henkilökunta saa vuoroon tullessaan työvaatteet. Siitä vasemmalle on sairaalan pääaukio.

Valvoja avaa kloorihanan ja huuhtoo kätensä kyynärpäitä myöten. Hanoja on kaikkialla. Kloori on elämä – se haisee kitkerälle mutta tappaa viruksen sekunnissa.

”Vauva itkee”, valvoja sanoo norjalaiselle hoitajalle. ”Jonkun pitäisi mennä tyynnyttelemään sitä.”

Hoitaja lähtee pukemaan suoja-asua.

Valvoja ottaa tussin ja lisää uudet tulokkaat taululle kuolleiden viereen. Sairaalan potilasmäärä kasvaa 39:ään.

”Onko lapsi testattu?” ruotsalainen lääkäri kysyy.

”Kyllä, se on negatiivinen.”

Kukaan ei sano mitään, mutta kaikki ymmärtävät mitä tieto tarkoittaa: koska äidillä on ebola, myös rintamaitoa juonut lapsi saa taudin, vaikka olisikin nyt terve. Eikä yksikuisella ole mahdollisuuksia selvitä hengissä.

”Okei”, lääkäri sanoo. ”Laitetaan todennäköisiin.”

 

Tukahduttavan päivän jälkeen pukeutumisteltta on lohdullisen viileä.

Rituaali on lihasmuistissa, hoitaja on suorittanut sen satoja kertoja: Haalari päälle. Käsineet käteen. Vetoketju kiinni. Maski naamalle. Huppu päähän. Esiliina. Toiset käsineet. Kolmannet käsineet. Suojalasit silmille (muista huurtumisenesto).

Avustaja tarkistaa kokonaisuuden. Paljasta ihoa ei saa näkyä millimetriäkään.

Teltan takaa ulos. Oviaukossa on kloorivati, jalat siihen. Aita auki – askel sisään – aita kiinni.

Kyltissä lukee ”Korkean riskin alue”.

Oikealla ovat epäillyt, edessä todennäköiset, vasemmalla varmistetut.

Hoitaja suunnistaa kohti sivuporttia, missä seuraava ambulanssi on peruutuspiippauksesta päätellen purkamassa lastiaan.

Aita auki – askel sisään – aita kiinni.

Maski painaa nenänvartta, mutta koskea ei saa. Missä tahansa voi olla tippa verta, ulostetta tai oksennusta. Yhdessä pisarassa on sata miljoonaa viruspartikkelia.

Varmistettujen alue.

Pari potilasta istuu ulkona muovituoleilla. He ovat paranemaan päin. Kuolevat makaavat sisällä. Sinne ei hoitaja nyt ehdi.

Ensimmäinen hikipisara tippuu suojalasin sisäreunasta poskelle.

Aita auki – askel sisään – aita kiinni.

Vauva on paarisängyllä ruumishuoneen vieressä. Kurkistus vaipan alle: tyttö. Hoitaja nostaa lapsen varovasti syliin. Itku on nuhaista ininää.

”Onko tuttipullo valmis?” hoitaja kysyy aidan toisella puolella odottavalta kollegalta.

”Tässä.”

Kollega asettaa pullon muovipöydälle, joka on kiilattu kahden aidan väliin. Pöytä on yksisuuntainen: sen kautta voi siirtää tavaroita korkean riskin alueelle, ei koskaan toiseen suuntaan.

Hoitaja ottaa pullon. Kollega huuhtoo pöydän ämpärillisellä klooria.

Vauva alkaa lutkuttaa.

 

Aita auki – askel sisään – aita kiinni. Oviaukossa on kloorivati, jalat siihen. Sitten alkaa riisuminen: Poista käsineet. Pese kädet. Poista suojalasit. Pese kädet. Esiliina. Kädet. Huppu. Kädet.

Yhtään virhettä ei saa tehdä.

 

Yö on hiljainen. Kaskaat sirittävät, vuorilla leiskuu ukonilma. Kolme potilasta kuolee.

 

Kaupungin nimi on Kenema. Parisataatuhatta asukasta, timanttikauppoja, kellotorni, jalkapalloseura nimeltä Kamboi Eagles.

Virus tuli Guineasta keväällä. Pian sairaita oli satoja. Kaupunginsairaalassa tehtiin töitä vuorotta. Neljäkymmentä hoitajaa ja lääkäriä sai tartunnan ja kuoli. Torit autioituivat, ruumiita makasi kaduilla. Hallitus julisti alueen karanteeniin.

Elokuussa saapui Punainen Risti. Se halusi rakentaa uuden sairaalan. Paikaksi valittiin maapala kaupungin ulkopuolelta, viidakon kupeesta. Sinne johtaa kiinalaisten rakentama tie, joka jäi kesken, kun työmiehet pakenivat ebolaa.

Punaiseen maahan tasoitettiin pohja. Kuormurit kantoivat soraa. Vesi johdettiin läheisestä joesta. Kaatosateiden pauhatessa vedettiin klooriputket, rakennettiin suojat ja pystytettiin teltat. Rotevat maasturit toivat asiantuntijoita, joiden vaalea iho kärysi auringossa.

Kahteentoista telttaan varattiin vuoteet 60 potilaalle. Henkilökuntaa tuli läheltä ja kaukaa: 150 paikallista ja 20 ulkomaalaista – lääkäreitä, sairaanhoitajia ja teknikkoja Espanjasta, Norjasta, Saksasta, Australiasta, Britanniasta, Suomestakin.

Ebola vyöryi yli Keneman.

Sairaalassa tehtiin terveydenhoidon historiaa. Koskaan aiemmin ei pelätyn virustaudin käyttäytymistä ollut seurattu näin läheltä. Joka päivä opittiin jotain uutta: että nesteytys auttaa, että hikka ja vuoto ikenistä ovat huonoja merkkejä, että lapset saattavat leikkiä tyytyväisinä iltapäivällä ja kuolla äkkiä illalla. Ja että ebolakuolema ei useinkaan ole dramaattisen verinen, vaan potilas vain hiipuu hiljaa pois.

Opittiin myös, että ebola ei ota kaikkia. Joka päivä joku potilaista käveli ”onnellisten suihkuun” klooripesulle ja takaisin elämäänsä.

Hitaasti epidemia laantui kaupungissa. Mutta muualla maassa pahin oli vasta edessä.

Kun potilaat aiemmin olivat tulleet sairaalaan lähiympäristön kylistä, nyt heitä virtasi lännestä Freetownin ja Port Lokon slummeista, elävät ja kuolleet samoissa tulikuumissa ambulansseissa, terveet lapset virusta valuvien vanhempien sylissä.

 

Haudankaivajat aloittavat varhain: hakku, lapio ja kolme lihaksikasta miestä.

Hautausmaa on sairaalan pohjoiskulmassa metsän siimeksessä. Ruumishuoneelta johtaa muhkurainen polku, joka on sateen jäljiltä mutainen. Hautoja on 115 – yhtä monta kuin sairaalassa parantuneita.

Seitsemältä on vielä raikasta. Hakut nousevat kuulaaseen ilmaan.

Kaukana pääkaupungissa kalmisto näyttää rakennustyömaalta satoine avoimine hautoineen. Täällä asiat ovat paremmin. Hautakummut ovat siistejä, nimet metallikylteissä. Paikka ei pelota omaisiakaan.

Yusuf Tarawaly, Freetown. 28 vuotta. Kuoli 3/10/2014.

Mohamed Jalloh, Pujehun. 3 vuotta. Kuoli 29/9/2014.

Hakut kilahtelevat graniittiin. Hikikarpalot helmeilevät iholla, aurinko lämmittää jo. Mutta kuopan pitää olla 1,7 metriä syvä, sitä ennen ei huilata.

Kun kaikki on valmista, ruumisryhmä tuo vainajan.

Neljä suojapukumiestä kantaa paareja. Viimeisenä kulkee ruiskumies klooraamassa jokaisen kävellyn metrin. Vaikka ruumispussi on tiivis, virusta saattaa tihkua ulos.

Haudalla musta pussi nostetaan paareilta ja sullotaan kuoppaan. Haudankaivaja lausuu rukouksen. Ruumisryhmä palaa hakemaan seuraavan uhrin.

 

Aamuvuoro. Toimistoteltan tussitaululle päivitetään potilasluku: 42.

Hoitajat kokoavat tarvikkeet valmiiksi kierrosta varten. Hoito on yksinkertaista, ebolaan ei ole lääkettä. Vettä, Fantaa ja suolakeksejä. Metoklopramidia pahoinvointiin, Tramadolia kipuihin. Kaikille glukoosi-elektrolyyttiliuosta, sillä nestetasapaino on säilytettävä.

Sisään menijät siirtyvät pukeutumisteltan kautta todennäköisten alueelle. Yksi menee hoitamaan vauvaa, loput harppovat eteenpäin.

C6-teltan uudet varmistetut makaavat pihalla: kolmevuotias Abdullah, kahdeksanvuotias Josephine ja 11-vuotias Fatmata. Ei tietoa vanhemmista.

Lapset ovat huonossa kunnossa. Abdullah on käpertynyt kyljelleen ruokomatolle, kärpäset surisevat kaatuneella Fanta-tölkillä. Tytöt jaksavat vain vaivoin ryömiä ämpärille oksentamaan.

Hoitajat nostavat Abdullahin istumaan. Poika vinkaisee hiljaa, kun kuumemittari työnnetään hänen kainaloonsa. Lääkäri silittää hänen päätään. Suojapuku tekee eleestä oudon, kuin robotti osoittaisi hellyyttä.

Alueen toisella puolella, C1-teltan ulkopuolella, odottavat paarisängyissä sisarukset Doris ja Fatu.

Doris on 11 ja sitkeä, pahimmat kivut ovat jo hellittäneet. Mutta seitsemänvuotias Fatu on laiha ja eloton.

Hoitajat kääntävät tytön kyljelleen. Toinen riisuu ripulisen vaipan, toinen puhdistaa nivuset. Tytön pää retkahtaa sivulle. Katse on lasittunut.

”Pyyhkikää kunnolla”, sanoo aidan takana seisova lääkäri. ”Hänellä on ihottumaa.”

Hoitaja auttaa Fatun istumaan. Tytön pää ei pysy pystyssä, niskaa on tuettava kuin vastasyntyneellä.

”Yritä saada hänet juomaan edes vähän”, lääkäri sanoo voipuneena.

 

Niin kuluvat vuorot: puku päälle, puku pois, kädet klooriin, hetken lepo, takaisin sisälle.

Joskus ajatus harhailee ja katse vaeltaa taivaalle vastauksia etsien. Miksi niin monet kuolevat ja toiset eivät? Teinkö kaiken oikein? Hosuinko suotta, häiritsikö oma epämukavuuteeni keskittymistä?

Vaihda tippa. Pyyhi oksennus. Silitä päätä. Ja sama alusta.

Potilaat kärsivät täällä hiljaa. Se on ulkomaalaiselle outoa, pelottavaakin. Ei itkua, ei huutoa, ei käsirysyä kuoleman kanssa. Kun voimat loppuvat, ote vain kirpoaa. Toiset pitävät kiinni stoalaisella sitkeydellä ja pääsevät takaisin valoon. Vai onneako se vain on?

Uskoa ei saa menettää. Hoidolla on merkitystä. Yhtenä päivänä katsot, kun lapsi kuolee äitinsä syliin; toisena saattelet parantuneen suihkuun ja tankkaat hänen hämmentynyttä hymyään pahan päivän varalle.

Ilman minua hän olisi kuollut.

Ajatus tuntuu pateettiselta.

Aamuisin paikallinen henkilökunta pitää hartaushetken. He tanssivat ja laulavat ja taputtavat käsiään aidan vieressä, ja joskus potilaat yhtyvät lauluun, sairaimmat suutaan aukoen, toipuneet syvällä, kauniilla äänellä:

”Kun elämän myrsky raivoaa,

seiso rinnallani.

Kun maailma heittelee,

seiso rinnallani.

Kuin laiva mainingeilla,

Sinä joka ilmaa ja vettä hallitset,

seiso rinnallani.”

 

Iltapäivällä pohjoisesta nousee musta pilvi. Sadekausi on ohi, mutta vielä on toivoa pienestä kuurosta. Kevytkin ripaus viilentäisi.

Tihkua kestää kymmenen minuuttia. Sitten pilvi repeää ja aurinko puskee esiin. Pian potilasteltat kylpevät paahteessa ja kärpäset palaavat aterialle.

 

Nuoren naisen nimi on Lucee. Hoitaja muistaa vielä päivän, jolloin hän tuli sairaalaan. Kukkamekko, käsilaukku ja reipas askel. Kuin kuka tahansa 25-vuotias viikonloppumatkalla.

Lucee on Freetownista, Koyan kylästä. Siellä kolmekymmentä ihmistä asuu samassa 20 neliön huoneessa. Kun yksi sairastuu, muut hoivaavat. Täydellinen kattaus ebolalle.

Hoitaja on Suomesta. Hänen nimensä on Tuula. Hän on ollut täällä neljä viikkoa. Tämä on hänen viimeinen työvuoronsa.

Hän on pitänyt huolta Luceesta kaksi päivää. Juottanut nestettä, antanut antibiootit, mitannut kuumeen. Tervehtinyt ohi kävellessään.

Aluksi kaikki näytti menevän hyvin. Pahoinvoinnista huolimatta Lucee oli pirteä. Mutta ebola on salakavala – juuri kun kuvittelee sen kulkeneen ohi, se pyörähtää kannoillaan ja iskee armotta.

Tuula astuu kloorivatiin, avaa portin ja kävelee Luceen luokse lyhyin, tehokkain askelin, jotka hän on oppinut liikkuessaan vuoro toisensa jälkeen jäykissä suojavarusteissa.

”Hello, kuinka voit?”

Kysymykseen on tässä maassa tapana vastata iloisesti ”Hyvin, entä itse?”, vaikkei kovin hyvin voisikaan. Mutta Lucee makaa hiljaa kyljellään. Tuula tunnustelee hänen vatsaansa. Se on kivikova.

”Onko jano?”

Tuula polvistuu paarisängyn viereen ja ottaa Luceeta kädestä. Lateksikäsineiden läpi tuntuu heikko puristus. Katse hakeutuu hoitajaan, etsii silmät suojalasien takaa, yrittää viestiä. Kyllä, kova jano.

Tuula ujuttaa vedellä täytetyn ruiskun varovasti Luceen huulille, mutta pää käännähtää sivuun. Sattuu liikaa. Suupielestä valuu verinoro. Ikenet ovat alkaneet vuotaa.

Tuula kastelee hanan alla vuodesuojan, pyyhkii veren pois ja taputtelee Luceen kuumaa otsaa. Suomessa vuodesuojia kutsutaan kroonikkovaipoiksi. Se on Tuulan mielestä kauhea nimitys.

”Shhh, kohta helpottaa.”

Luceen otsassa on haava, jossa pörrää kärpäsiä. Tuula taittelee sen päälle sideharson. Vuoto jatkuu, veri ei enää hyydy.

Aidan takana seisova kollega asettaa muovipöydälle morfiiniruiskun. Tuula poimii sen varmoin käsin, nostaa Luceeta niskan takaa ja vie ruiskun hänen huulilleen. Nainen irvistää kivusta, nielemään ei enää pysty.

Tuula nousee seisomaan ja vaihtaa infuusionestepussin tippatelineeseen, joka on ripustettu peltikatoksen tukiparrusta.

 

Illalla Tuula ja ruotsalainen lääkäri kantavat Luceen takaisin sisään. Samassa teltassa nukkuvat uudet lapset Abdullah, Josephine ja Fatmata. Tuula vaihtaa Abdullahille vaipan. Poika juo ahnaasti Fantaa ja oksentaa kaiken heti päälleen.

 

Yövuoro ei enää saa Luceeta hereille. Kuolinajaksi merkitään 03.00. Mutta se on pelkkä arvaus.

 

Kahdeksanvuotias Josephine kuoli 24. marraskuuta, kolmevuotias Abdullah kaksi päivää myöhemmin. Sisarukset Doris ja Fatu toipuivat. Äitinsä kanssa tulleelle vauvalle nousi kuume 26. marraskuuta. Kaikki toivoivat, että se olisi malariaa.

 

Potilaiden ja hoitajan nimet on muutettu.