Hetki valloittajan puutarhassa: näin Mandelasta tuli johtaja
Torstaina 95-vuotiaana kuollut vapaustaistelija ja rauhannobelisti Nelson Mandela oli ainutlaatuisen karismaattinen mies, kirjoittaa Hannu Pesonen.
”Tämä on todeksi tullut unelma, ja koko Etelä-Afrikka on voittaja. Emme ole täällä palvelijoina kuuntelemassa isäntäämme vaan ensi kertaa tasaveroisina neuvottelukumppaneina”.
Nelson Mandelan sanat putoilivat punnittuina. Hiukan käheä mutta voimakas ääni kantoi ne palmujen ja liekkipuiden latvusten kahinan yli. Toukokuun 4. päivä 1990 oli Kapkaupungissa tuulinen, ilmassa kirpeä aavistus eteläisen pallonpuoliskon syksystä.
Pöytävuoren juurella sijaitsevan mahtipontisen Groote Schuurin kartanon puutarhaan laskeutui hiljaisuus. Vastikään vapautettu poliittinen elinkautisvanki Mandela nousi käytännössä Etelä-Afrikan johtajaksi. Samalla hetkellä Etelä-Afrikkaa vuosikymmeniä pihdeissään pitänyt rotuerottelujärjestelmä, apartheid, menetti lopullisesti asemansa.
Mandelan vieressä myhäili hänet 27 vankeusvuoden jälkeen vapauttanut Etelä-Afrikan presidentti Frederik de Klerk. Tunnelma puutarhassa oli häkeltynyt, epäuskoinen, jopa hurmioitunut. Miehet olivat juuri päättäneet kolme päivää kestäneet tiiviit neuvottelut. Niissä valkoinen rotuerotteluhallitus ja vapautusliike ANC olivat vääntäneet kättä Etelä-Afrikan tulevaisuudesta – ensi kertaa tasaveroisina kumppaneina sen jälkeen kun apartheidin rakentaja, de Klerkin edustama kansallispuolue nousi valtaan vuonna 1948.
Me paikalle päässeet toimittajat kuuntelimme melkeinpä mykistyneinä, miten Mandela ja de Klerk vuorotellen vahvistivat, että ANC ja hallitus käynnistävät välittömästi valmistelut Etelä-Afrikan siirtymiseksi kaikille roduille tasaveroiseen kansanvaltaan. Kaikki poliittiset vangit vapautetaan, turvallisuusjoukoille laajat valtuudet antanut poikkeustila kumotaan, samoin tiedotusvälineiden tiukka sensuuri.
Tunnetuimman mustan kansalaisoikeustaistelijan vapauttamisesta ja ”maanpetoksellisen terroristijärjestön” laillistamisesta ei ollut kolmea kuukauttakaan. Ja nyt ANC ja Mandela siis vahvistivat toimivansa käytännössä yhteistyössä hallituksen kanssa Etelä-Afrikan kaikkien aikojen suurimman yhteiskunnallisen muutoksen toteuttamiseksi. Sen puolesta maailma oli kampanjoinut, protestoinut ja boikotoinut vuosikymmeniä. Tällaista uutishetkeä saa kokea urallaan harvoin.
Ja kuitenkin hetki puutarhassa oli melkein intiimi. Seisoin vajaan parinkymmenen metrin päässä kaksikosta. Mandela mittaili meitä yksi kerrallaan kirkkailla, terävillä silmillään. Kasvoilla viipyi hänelle ominainen sisäänpäin vetäytynyt, silmänurkkia siristelevä puolihymy, johon vuosikymmenien ajan olivat saaneet tutustua lähinnä hänen vartijansa.
Mandelasta huokui puutarhan perille asti ainutlaatuista arvokkuutta ja karismaa. Luulen, että jokainen paikalla ollut tunnisti sen, hänen katkerimpia vastustajiaankin myöten. Se oli samaa voimaa, rautaista itsehillintää ja peräänantamattomuutta, jotka saivat hänen vangitsijansakin vähitellen arvostamaan häntä, yksi toisensa jälkeen.
Vanha mustavalkokuva vahvistaa muistot. Juuri uudistusten ilmoitushetkellä laukaisemassani otoksessa de Klerk seisoo Mandelan rinnalla – päänmitan lyhyempänä sekä henkisesti että fyysisesti. Virallisesti hän on Etelä-Afrikan johtaja ja rauhanhankkeen vetäjä, Mandela hänen vapauttamansa vanki. Mutta miesten kehonkieli tuolloin puutarhassa ja yhä tänään kuvassa ei jätä epäselväksi, kuka oli tilanteen todellinen herra.
Oli vain oikein ja kohtuullista, että Mandelan suuri poliittinen pelinavaus uuden Etelä-Afrikan synnyttämiseksi tapahtui puutarhassa, jonka oli perustanut Afrikan ehkä häikäilemättömin ja ainakin suurisuuntaisin siirtomaavalloittaja Cecil Rhodes. Grote Schuurin kartano oli yksi Etelä-Afrikan valkoisen rodun yksinvallan vertauskuvista. Hollannin Itä-Intian kauppakomppania perusti maatilan mailleen vuonna 1657, vain viisi vuotta sen jälkeen kun ensimmäinen hollantilaissiirtokunta oli pureutunut Afikan eteläkärkeen.
Grote Schuurissa asuivat kaikki Etelä-Afrikan valkoiset valtionpäämiehet sen jälkeen, kun Rhodes vuonna 1902 luovutti kartanon jälkisäädöksessään heidän virka-asunnokseen. Grote Schuurissa päätettiin apartheidin aloittamisesta, sitä vahvistavista poikkeustiloista ja niiden väkivaltaisesesta toteuttamisesta, Mandelan ja muiden mustien johtajien vangitsemisesta. Ja nyt kumottiin nuo päätökset.
Vaikka de Klerk tuona iltapäivänä ja myöhemminkin jäi Mandelan varjoon, hän osoitti suurta historian ja tilanteen tajua muutenkin kuin kokouspaikan valinnalla. Valtaa pitänyt kansallispuolue oli edellisvuonna nostanut hänet presidentiksi kärttyisän, patavanhoillisen ja jyrkästi rotuerottelusta kiinni pitäneen P.W.Bothan tilalle.
Valkoisten enemmistö piti häntä värittömänä konservatiivina, joka Bothaa taitavampana diplomaattina pystyisi ”uudistamaan” apartheidia ulkomaailmalle salonkikelpoisemmaksi. Koska de Klerk oli yli kymmenen ministerivuotensa korostanut voimakkaasti rotujen erillistä koulutusta ja asumista, hänen uudistusaikeensa nähtiin ovelana yrityksenä puristaa Etelä-Afrikan viisimiljoonaiselle valkoiselle väestönosalle mahdollisimman edullinen ja pitkäaikainen sopimus vallan näennäisestä jakamisesta, ei sen menettämisestä.
Mutta samaan tapaan kuin Mihail Gorbatshov Neuvostoliitossa, de Klerk järkytti valitsijansa perin pohjin ensin vapauttamalla Mandelan ilman ennakkoehtoja ja laillistamalla kaikki kielletyt poliittiset järjestöt, sitten aloittamalla vallanjakoneuvottelut apartheidin purkamiseksi. Kun ikuisiksi kuvitellut Berliinin muuri ja Neuvostoliitto luhistuivat, hän tunnisti ainutkertaisen mahdollisuuden, jonka maailman myllerrys Etelä-Afrikalle avasi ja uskalsi tarttua siihen. Niin tunnisti ja uskalsi Mandelakin. Molemmat olivat itse asiassa omiensa joukossa tuolloin varsin yksin. Mutta he nuijivat uudistukset läpi yhdessä niin nopeasti ettei vastustajille ja epäilijöille jäänyt aikaa jarruttaa niitä.
Grote Schuurin päivinä tilanne Etelä-Afrikassa oli äärimmäisen tulenarka. Valkoinen äärioikeisto piti de Klerkiä maanpetturina ja syyti murhauhkauksia. Mustien toinen merkittävä vapautusliike, ANC:ta jyrkempi PAC kihisi kiukusta ja vaati Mandelaa tilille myönnytyksistä valkoisille. Etelä-Afrikan suurinta mustaa kansanryhmää zuluja johtanut Mangosuthu Buthelezi oli jäänyt sivuraiteelle hänkin. Syvästi kateellinen Buthelezi nostatti zulujen Inkatha-järjestön soturit terrorikampanjaan ANC:n kannattajia vastaan. Veriset välienselvittelyt roihusivat mustien asuinalueilla ympäri maata.
Uhkaavan kaaoksen ilmapiirissä ANC ja hallitus eivät voineet enää tulla toimeen ilman toisiaan. Halusivatpa ne tai eivät, ne ajautuivat tuona iltapäivänä Mandelan ja de Klerkin johdattamina hetkessä äärilaidoilta Etelä-Afrikan poliittiseen keskustaan, tasapainottaviksi voimiksi uutta rauhansopimusta katkerasti vastustavien valkoisen äärioikeiston ja mustan äärivasemmiston välille.
Kapkaupunki tarjosi noina päivinä monia absurdeja näytelmiä, kun entiset veriviholliset hieroivat tuttavuutta. Samat pahamaineiset Bossin eli turvallisuuspalvelun erikoismiehet, jotka muutama kuukausi aiemmin olivat jahdanneet ANC:n johtavia ”terroristeja” elävinä tai mieluummin kuolleina, vartioivat nyt tunnollisesti heidän turvallisuuttaan. Sen he tekivät yhdessä ANC:n aseellisen siiven Umkhonto wa Sizwen soturien kanssa – jotka taas olivat yrittäneet saada heitä hengiltä parhaansa mukaan.
Outo hirtehishuumorin sävyttämä veljeily huvitti selvästi molempia. Omissa korvissani ja silmissäni noiden päivien lähes järjenvastainen tunnelma tiivistyi kohtaukseen kapkaupunkilaisen loistohotellin aulassa, joka vielä muutama vuosi aiemmin oli tiukasti vain valkoisille varattua aluetta. ”Anteeksi Sir, mutta voisitteko ystävällisesti tulla tätä kautta”, turvallisuuspoliisi kysyi ANC:n aseellisen siiven aktivistilta. Ja kumarsi kohteliaasti.
Se kyllä olisi saanut Mandelankin myhäilyn levenemään korvista korviin.
Kirjoittaja työskenteli useiden pohjoismaisten ja keskieurooppalaisten lehtien Afrikan-kirjeenvaihtajana 1987-1990.