Avaruusasema kuin rähjäinen kimppakämppä – Mir-asema kohtasi avaruuden pahimmat painajaiset

Avaruuskolari, tulipalo – ja yli 20 000 tieteellistä koetta. Mir kiersi maata peräti 15 vuotta.

avaruus
Teksti
Markus Hotakainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Avaruuslentäjän pahimmat painajaiset on helppo luetella: tulipalo ja ilmavuoto. Molemmat ehdittiin kokea Mir-avaruusasemalla, jonka rakentamisen Neuvostoliitto aloitti vuonna 1986 ja Venäjä viimeisteli kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Näiden vastoinkäymisten lisäksi avaruusasemalla eteen tuli tilanne, jota perusteellisessakaan kosmonauttikoulutuksessa tuskin osattiin ennakoida: Mirin avaruuteen lähettänyt valtio lakkasi olemasta.

Kosmonautti Sergei Krikaljoville se merkitsi kotimaan katoamista jalkojen alta kesken avaruuslennon.

Krikaljov laukaistiin Mir-asemalle toukokuussa 1991 yhdessä maanmiehensä Anatoli Artsebarskin ja Ison-Britannian ensimmäisen astronautin Helen Sharmanin kanssa.

Sharman palasi maahan viikon lennon jälkeen. Krikaljov jäi jumiin asemalle seuraamaan, kun yli 350 kilometrin päässä hänen alapuolellaan suuren ja mahtavan Neuvostoliiton lähtölaskenta kiihtyi.

Seuraava Sojuz-huoltolento toi asemalle vain yhden vaihtokosmonautin, joten paluulennolla oli tilaa ainoastaan yhdelle: paikan sai Artsebarski.

Myös hänen paluunsa oli viivästynyt, mutta Artsebarski ehti vielä nipin napin palaamaan Neuvostoliittoon, joka hänet oli kiertoradalle lähettänytkin.

Kun Krikaljov vihdoin maaliskuussa 1992 lähti ”viimeisenä neuvostokansalaisena” paluumatkalle, asemavisiitti oli venähtänyt kymmenen kuukauden mittaiseksi.

Neuvostoliitto oli virallisesti lakannut olemasta 26. joulukuuta 1991. Samalla oli lakkautettu avaruusjärjestö, joka Krikaljovin oli avaruuteen lennättänyt. Baikonurin avaruuskeskus oli juuri itsenäistyneen Kazakstanin alueella.

Yli vuoden Mir-asemalla viettäneen neuvostokosmonautin työnäkymät vaikuttivat vähintäänkin epävarmoilta. Krikaljovin kotikaupungin nimikin oli vaihtunut Leningradista Pietariksi.

Kaikki kuitenkin järjestyi. Venäjä solmi vuokrasopimuksen Baikonurista. Krikaljovin kokemukselle löytyi runsaasti kysyntää, hän nousi kiertoradalle vielä neljä kertaa: kahdesti Yhdysvaltain avaruussukkulalla ja kahdesti tutulla Sojuz-aluksella.

Mirin sijasta määränpää oli Kansainvälinen avaruusasema (International Space Station eli ISS).

Veteraanikosmonautti sai kunnian olla ISS-aseman ensimmäisessä pitkäaikaismiehistössä vuosina 2000–2001.

Kuusi lentoa tehnyt Krikaljov on avaruudessa vietetyn ajan ennätyslistalla tällä hetkellä kolmosena 803 vuorokaudella. Hänen edellään ovat Gennadi Padalka 879 vuorokaudella (viisi lentoa) ja Juri Malenchenko 828 vuorokaudella (kuusi lentoa).

Lopulta Miristä tuli kuin tulikin rauhanomaisen yhteistyön symboli.

Mir-avaruusasemalla Neuvostoliitto jatkoi strategiaa, jonka se oli omaksunut hävittyään kuukilvan Yhdysvalloille: se keskittyi toimintaan Maata kiertävällä radalla.

Miriä edelsi seitsemän Saljut-asemaa, joista kolme – Saljut 2, 3 ja 5 – oli sotilaallisia ja lentokonetykein aseistettuja.

Saljutit olivat kääpiöitä Mirin rinnalla, sen massa oli yli kuusi kertaa suurempi kuin viimeisen Saljut-aseman. Tilaa oli 350 kuutiometriä, suunnilleen saman verran kuin 150-neliöisessä omakotitalossa ja melkein neljä kertaa enemmän kuin Saljut 7 -asemassa.

Avaruusasemassa on maanpäällisiin asumuksiin verrattuna se ero, että painottomuudessa ei ole suuntia ylös eikä alas.

Tietokoneita, tutkimuslaitteita ja muuta välineistöä voidaan kiinnittää ”seinien” lisäksi myös ”lattiaan” ja ”kattoon”. Tilankäytön kannalta ratkaisevia ovatkin kuutiot, eivät maallisten asuntojen neliöt.

Aseman nimi Mir tarkoittaa suomeksi Rauhaa.

Vastavetona neuvostopropagandalle Yhdysvallat alkoi suunnitella asemaa nimeltä Freedom eli Vapaus. Se jäi kuitenkin pelkäksi suunnitelmaksi – tai oikeastaan laajeni myöhemmin ISS-asemaksi, kun mukaan tulivat Venäjä, Kanada, Japani, Brasilia ja Euroopan avaruusjärjestö.

Mir oli ensimmäinen avaruudessa osista koottu asema. Se rakentui seitsemästä paineistetusta moduulista ja useista avoimista, paineistamattomista tutkimusalustoista.

Moduulit laukaistiin avaruuteen Proton-kantoraketeilla, ainoastaan telakointimoduuli vietiin kiertoradalle sukkulan lastiruumassa.

Lopulta Miristä tuli kuin tulikin rauhanomaisen yhteistyön symboli. Yhdysvallat ja Venäjä aloittivat vuonna 1994 yhteiset lennot: avaruussukkulalla lensi kosmonautteja ja Neuvostoliiton avaruusohjelman vanhan työjuhdan, Sojuz-aluksen, kyytiin taas pääsi astronautteja.

Seuraavana vuonna avaruussukkula telakoitui ensimmäisen kerran Mir-asemaan ja neljän vuoden aikana asemalle tehtiin kaikkiaan 11 sukkulalentoa.

Lähes viidenkymmenen yhdysvaltalaisen lisäksi asemalla vieraili kymmenen muun maan kansalaisia.

Astronautti Shannon Lucid kuntoilee avaruusasema Mirin juoksumatolla.
Astronautti Shannon Lucid kuntoilee Mirin juoksumatolla. © NASA/JSC

 

Osa Mir-aseman moduuleista oli omistettu tieteelliselle tutkimukselle. Kvant-1 oli lastattu ultravioletti- ja röntgenteleskoopeilla ja -ilmaisimilla avaruuden kohteiden havainnointia varten, Kristall-moduulissa taas oli materiaali- ja biotekniseen tutkimukseen käytettäviä laitteita.

Prirodan instrumentit tarkkailivat alla vilistäviä maita ja meriä eri aallonpituuksilla. Kaikkiaan asemalla tehtiin 15 vuoden aikana yli 20 000 tieteellistä koetta.

Mir-aseman arki muodostui työstä, kuntoilusta, ruokailuista, vapaa-ajasta ja nukkumisesta. Painottomuus heikentää lihaksia, joten astro- ja kosmonauttien oli poljettava kuntopyörällä ja hölkättävä juoksumatolla kaksi tuntia päivässä.

Pitkäaikaismiehistön jäsenillä oli omat, suunnilleen puhelinkopin kokoiset hytit, muut nukkuivat ”seiniin” kiinnitetyissä makuupusseissa.

Avaruusvessoja asemalla oli kaksi ja suihkussakin oli mahdollista käydä – mikä vajaan vuoden kestäneillä Mir-lennoilla oli epäilemättä tervetullut ominaisuus.

Vaikka avaruuslennot tuntuivat 1980-luvulla alkaneiden sukkulalentojen myötä muuttuneen rutiiniksi, ne olivat ja ovat yhä edelleen riskialtista, jopa hengenvaarallista puuhaa.

Mirin onnettomuuksien vuosi oli 1997. Asemalla alkoi olla jo ikää, sillä sen ensimmäiset moduulit oli laukaistu avaruuteen yli kymmenen vuotta aiemmin. Eikä neuvostotekniikka ollut välttämättä uutenakaan aivan viimeistä huutoa.

Monet aseman laitteista olisivat kaivanneet korjausta, joissakin oli liki jatkuvasti jotain pikkuvikaa. Isoimmat ongelmat eivät kuitenkaan johtuneet tekniikan ikääntymisestä, vaan huonosta onnesta.

Lämpötilan äkillinen nousu kasvattaa painetta, joka ei pääse purkautumaan mihinkään.

Ensin asemalla syttyi tulipalo. Paljon pahempaa ei avaruudessa voisi sattua.

Avaruusaluksessa tai -asemalla tila on suljettu ja yleensä vielä varsin pieni, joten paloa ei pääse pakoon. Ulos ei voi paeta tai ainakaan se ei onnistu helposti eikä nopeasti.

Lämpötilan äkillinen nousu kasvattaa painetta, joka ei pääse purkautumaan mihinkään. Sama pätee kuumuuteen ja palossa vapautuneisiin myrkyllisiin kaasuihin.

Kun tammikuussa 1967 vasta laukaisualustalla olleessa Apollo 1 -aluksessa syttyi tulipalo, kolme astronauttia menehtyi 15 sekunnissa.

Mirin miehistöllä oli kuitenkin onnea: palo ei levinnyt asemalla räjähdysmäisesti. Ja toki Mir oli tilana isompi kuin Apollo-aluksen ahdas komentomoduuli.

Tulipalo sai alkunsa, kun miehistö vaihtoi hengityshappea tuottavaan järjestelmään uusia perkloraattisäiliöitä. Aseman perushappi saatiin hajottamalla vettä vedyksi ja hapeksi elektrolyysin avulla, mutta se riitti ainoastaan kolmen hengen miehistölle.

Helmikuussa 1997 Mir-asemalla oli yhteensä kuusi astro- ja kosmonauttia, joten lisähappea tarvittiin.

Säiliöiden vaihtaminen oli rutiinitoimenpide, sillä niitä kului yksi vuorokautta ja miehistön jäsentä kohti.

Tekninen vika tai myöhempien tutkimusten mukaan mahdollisesti väärään paikkaan joutunut suojahansikkaan palanen sai yhden säiliön leimahtamaan liekkeihin. Paloa ruokki kiivaasti vapautunut happi.

 

Tuolloin Mir-asemalla ollut astronautti Jerry Linenger kertoo muistelmateoksessaan Off the Planet, kuinka tilanne oli vielä uhkaavampi kuin alkuun näytti.

”Kipunoiden seassa näin sulaa vahaa muistuttavaa ainetta roiskuvan palon lähellä olevaan seinään. Se ei kuitenkaan ollut sulaa vahaa, vaan sulaa metallia. Liekit olivat niin kuumat, että ne sulattivat metallia.”

Hätätilanteissa miehistö saattoi käyttää asemaan telakoituja Sojuz-aluksia ”pelastusveneinä” joko väliaikaiseen evakuointiin tai pikaiseen maahanpaluuseen. Palo kuitenkin esti pääsyn toiseen alukseen, joten kuudesta miehistön jäsenestä vain puolet olisi päässyt turvaan.

Asema alkoi täyttyä savusta, ja miehistöllä oli vaikeuksia saada happinaamareita ensin kasvoilleen ja sitten toimimaan. Yritykset tukahduttaa paloa sekä vaahtosammuttimilla että vedellä eivät onnistuneet.

Lopulta säiliö sammui itsekseen noin vartin liekehdittyään.

Palon kestosta on liikkunut vaihtoehtoisia totuuksia, sillä venäläiset ilmoittivat sen roihunneen vain 90 sekuntia. Itse asiassa samanlainen säiliö oli syttynyt palamaan kerran aiemminkin vuonna 1989, mutta silloin kosmonautit saivat nopealla toiminnallaan palon sammumaan heti alkuunsa.

Tuolloin ounasteltiin jo tulevaa yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa, joten tapauksesta vaiettiin.

Kolari avaruudessa. Progress-huoltoalus murjoi avaruusasema Mirin aurinkopaneeleita vuonna 1997.
Kolari avaruudessa. Progress-huoltoalus murjoi Mirin aurinkopaneeleita vuonna 1997. © STS-86:n miehistö/NASA

 

Seuraavaksi tapahtui kolari, joka aiheutti Mirillä avaruuslentämisen toiseksi pahimman hätätilanteen.

Kosmonautti Vasili Tsibliev oli kesäkuussa testaamassa uutta Progress-rahtialusten telakointijärjestelmää, jonka oli tarkoitus korvata vanha ja vikojen vaivaama systeemi.

Varmuuden vuoksi koeajo tehtiin ”käytetyllä” Progress-aluksella, joka oli tuonut asemalle tarviketäydennyksiä ja oli jo lastattu jätekuormalla. Alus ja jätteet palaisivat tuhkaksi, kun Progress syöksyy ilmakehään.

Sitä ennen rahtialus sai suorittaa vielä yhden tehtävän. Tsibliev irrotti Progressin kauko-ohjauksella telakointiportista, peruutti aluksen jonkin matkan päähän asemasta ja telakoi sen uudelleen. Tai se ainakin oli suunnitelma.

Progress lähestyi asemaa liian suurella nopeudella. Tsibliev yritti jarruttaa vauhtia rakettimoottoreiden avulla: mitään ei tapahtunut. Moottorit eivät toimineet.

Avaruudessa on hyvä havainnollistaa Newtonin ensimmäistä lakia: Kappale jatkaa liikettään vakionopeudella, ellei siihen vaikuta mikään ulkoinen voima. Progress noudatti lakia tunnollisesti ja törmäsi päistikkaa asemaan.

Kun kulkuneuvo on kooltaan linja-auton luokkaa, kolarointi saa aikaan pahaa jälkeä, tapahtuipa se sitten maantiellä tai Maata kiertävällä radalla.

Progress ohitti telakointiportin, mutta ruhjoi yhden isoista aurinkopaneeleista ja kolhaisi Spektr-laboratoriomoduulia.

 

Aseman sisällä tilanteen vakavuus selvisi saman tien: kolinaa seurannut suhina ja korvien poksuminen kertoivat ilmanpaineen laskevan nopeasti.

Jossakin oli vuoto, ja aseman kullankallis hengitysilma oli karkaamassa kylmään avaruuteen.

Moduuleista rakentuneen aseman osastot oli suunniteltu niin, että ne oli mahdollista eristää toisistaan. Kymmenen vuoden aikana moduulien välille oli kuitenkin vedetty kiemurtelemaan monenlaista putkea, letkua ja johtoa.

Spektr-moduulin luukkua ei saatu kiinni.

Tsiblievin ja kahden muun miehistön jäsenen, Aleksandr Lazutkinin ja Mike Foalen, oli ensin katkottava johdot ja kiskottava putket pois oviaukosta, vasta sitten vuotava moduuli saatiin eristettyä.

Pian luukun sulkemisen jälkeen mittarit näyttivät Spektrin ilmanpaineen laskeneen nollaan. Siellä vallitsi nyt painottomuuden lisäksi avaruuden tyhjiö.

Laboratoriomoduulissa oli suuri osa Nasan tutkimuslaitteista, mutta pahaksi onneksi myös Foalen nukkumapaikka ja henkilökohtaiset tavarat vaihtovaatteita myöten.

Astronautin vaihtovaatteita suuremmaksi ongelmaksi paljastui pian se, että avaruusasemalta uhkasi loppua sähkö.

Spektr-moduulin neljä aurinkopaneelia olivat tuottaneet puolet aseman sähköstä. Vaikka kolarissa oli vaurioitunut vain yksi paneeli, moduulin sulkemiseksi oli ollut pakko katkaista virransaanti kolmesta muustakin.

Asemalla alkoikin olla todellinen pula sähköstä. Miehistö joutui sammuttamaan kaikki ylimääräiset laitteet ja eristämään Spektrin lisäksi kaksi muutakin moduulia.

Aseman asentoa hallittiin sähkökäyttöisillä gyroskoopeilla. Kun ne eivät olleet toiminnassa, aurinkopaneeleita ei saatu suunnattua kohti Aurinkoa ja aseman akut alkoivat hiipua.

Miehistö joutui kääntelemään asemaa sen ohjausmoottoreilla, jotta akkuja saatiin ladattua.

 

Lopulta kolhut korjattiin ja aseman sähkötalous turvattiin, mutta Venäjän ja Yhdysvaltain yhteistyö oli päättyä näihin onnettomuuksiin. Nasassa alettiin olla todella huolissaan avaruusasemalle lähetettävien astronauttien turvallisuudesta.

Yhteislentoja päätettiin silti jatkaa ja Mir-asemalla vieraili vielä 16 amerikkalaisastronauttia.

Lopulta Mir oli hylättävä, sillä asema oli käymässä yhä rähjäisemmäksi. Jopa jätehuolto oli retuperällä ja moduuleissa leijui kaikenlaista roinaa.

Foalen mukaan asema oli kuin opiskelijoiden kimppakämppä ”mutta aavistuksen organisoidumpi ja paremmin hoidettu”.

Mir-asemaa ei kannattanut enää kunnostaa, koska ISS oli jo rakenteilla.

Sergei Zaljotin ja Aleksandr Kaleri sammuttivat viimeisen kerran valot kesäkuussa 2000. Loppuvaiheissa kaavailtiin aseman myymistä kaupalliselle toimijalle, viimeinen miehistö ei ollutkaan enää Venäjän valtion vaan MirCorp-yrityksen lähettämä.

Asemalla suunniteltiin tehtäväksi yksityisesti rahoitettua tutkimusta ja sinne oli tarkoitus lennättää myös avaruusturisteja. Moisesta haihattelusta kuitenkin luovuttiin turvallisuussyistä.

Tyhjilleen jäänyt asema ohjattiin kiertoradalta Maan ilmakehään maaliskuussa 2001.

Mir tuhoutui Tyynenmeren eteläosien yläpuolella. Tulisesta syöksystä selvinneet, karrelle palaneet palat avaruushistoriaa ovat meren pohjassa Uuden-Seelannin ja Tulimaan välillä.