Kuka siellä puhuu?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Puoli tuntia aikaa, mitäs tässä pitikään… Ovat muistojemme lehdet kuolleet, ne mennessään vie tuulonen… Eikä, ei taas. Keskity, ääliö.

Pään sisällä on harvoin hiljaista.

Sattumanvaraiset mielikuvat katkaisevat tietoisen ajatustyön. On häivähdyksiä, joista ei ihan saa kiinni. Kuvia, korvamatoja. Toistuvia lauseenpätkiä menneisyydestä, katkelmia kuullusta tai luetusta, mielikuvia tulevasta.

Moni kuulee mielessään äänen, joka kuvailee, komentaa, ennakoi, moittii tai lohduttaa.

Viime vuosisadalla teoreetikko, psykologi Lev Vygotski esitti, että ”yksityinen puhe” opitaan jo varhaislapsuudessa muita jäljittelemällä. Ensin se on omia puuhia säestävää ääneen juttelua mutta sisäistyy kasvaessa hiljaiseksi itsepuheluksi, ajattelun kieleksi.

Sittemmin tutkijat ovat pitäneet sisäistä puhetta olennaisen tärkeänä ajattelulle, minuuden hahmottamiselle ja itsetuntemukselle. Se osallistuu toiminnan ohjaukseen, tavoitteen asetteluun, suunnitteluun ja ongelmanratkaisuun. Lukiessa tai laskiessa tulee toistettua sanoja ja numeroita mielessä.

Toisaalta sisäinen puhe auttaa ymmärtämään omia ja toisten tunteita, mielentiloja ja aikeita. Se ei ole vain monologia: mielessä voi käydä läpi keskusteluja tai miettiä, mitä kukin sanoisi kuvitteellisessa tilanteessa.

Mutta kaikki eivät koe ajatuksiaan samoin.

 

Stop! Mitä mielessäsi tapahtui äsken? Oliko siellä sanoja, lauseita, kuvia? Kenties selkeä ajatus, tunne tai aikomus?

Nevadan yliopiston psykologian professori Russell Hurlburt on haastanut käsityksen siitä, että pään sisällä kävisi jatkuva papatus.

Hurlburt työryhmineen halusi kiinni arkiseen tajunnanvirtaan. Kun koehenkilöt kuulivat piippauksen, heidän piti heti raportoida, mitä heidän päässään juuri tapahtui. Menetelmällä kootuista sisäisen kokemuksen näytteistä noin joka neljäs sisälsi puhetta.

Jotkut kuvasivat mielensä sisältöä kuvina tai sanattomina aikeina, tunteina tai tuntemuksina. Moni jotenkin vain tiesi asioita sen tarkemmin määrittelemättä.

Yksilölliset erot olivat valtavia: jotkut eivät kokeneet sisäistä puhetta juuri lainkaan, jotkut taas lähes koko ajan.

Koemmeko jokapäiväisen olemassaolomme todella näin eri tavoin?

Vaikea sanoa. Se kun ei välttämättä edes Hurlburtin menetelmällä selviä.

Vaikka mielen hetkellinen sisältö napattaisiin talteen tuoreeltaan, jo sen tietoinen ajatteleminen ja siitä kertominen muovaa kokemusta. Sisäisiä kokemuksia on ylipäätään vaikea itsekään tarkkaan tavoittaa.

”Vaikka ihmiset raportoisivat kokemuksistaan eri tavalla, ei voida tietää, oliko kokemus todella erilainen”, sanoo filosofian ja psykologian tohtori, tutkijatohtori Jussi Jylkkä Åbo Akademista.

Jylkkä ei välttämättä usko, että jakautuisimme lähtökohtaisesti vaikkapa visuaalisesti tai verbaalisesti ajatteleviin. ”Henkilöiden välilläkin voi olla eroja, mutta todennäköisesti eniten vaikuttaa se, mitä ajattelee.”

Aivokuvantamisella on osoitettu, että tietyn tekemisen ajatteleminen aktivoi samoja aivoalueita kuin itse tekeminen.

Jos ajattelee remonttia, havahtuvat todennäköisesti kuvalliseen ja avaruudelliseen hahmotukseen liittyvät aivoalueet. Jos taas ajattelee tulevaa kirjoitustyötä tai esitelmää, mieli operoi todennäköisemmin sanoilla.

Visuaalisilla mielikuvilla saattaa keskimäärin olla yliote. Harvardin yliopiston tutkijat ovat havainneet, että verbaalista ajattelutehtävää suorittaneiden mieleen tunkeutuu voimakkaammin myös kuvia kuin päinvastoin.

 

Kieltä on usein pidetty yhtenä merkkinä ihmisen ainutlaatuisuudesta  – jopa ehtona sille, että voisi ylipäätään ajatella ja olla itsestään tietoinen. Eläimet eivät näin ollen voisi muodostaa ulkoisista ärsykkeistä riippumattomia mielikuvia, koska niillä ei ole asioille sanoja.

Niin ei näytä olevan.

Varsin monimutkainenkaan ajattelu ei välttämättä vaadi kieltä, Jylkkä sanoo. Keskeisempiä ovat käsitteet.

”Kieli rakentuu käsitteiden päälle, mutta käsitteet itse ovat kieliriippumattomia. Eläimilläkin on käsitteet. Vaikkapa kissalla on käsite sille, mitä on ruokapurkin avaaminen, vaikkei se osaisi kielellistää sitä.”

Monet eläimet, kuten rotat tai varislinnut, kykenevät hyvinkin vaativaan päättelyyn. Nekin osaavat ajatella asioita, jotka eivät ole tässä ja nyt. Eikä ihmisilläkään puheen menettäminen vie kaikkia älyllisiä kykyjä.

 

Sain idean. Muistin äsken jotain hauskaa. Ajattelen rakastettuani.

Arkiajattelussa tuntuu selvältä, mitä nämä lauseet tarkoittavat. Useimmat kaiketi myös kokevat, että nuo mietteet syntyvät päässä, aivoissa. Puhutaan tajunnanvirrasta: ajatukset ikään kuin soljuvat taukoamatta tietoisuutemme lävitse, tulevat ja menevät.

Mutta mikä on ajatus ja miten se syntyy?

Neurotieteellisestä näkökulmasta se ei ole aivan selvää.

Tutkijat ovat turvautuneet abstraktia aihetta kuvatakseen kieli- ja mielikuviin. Aivot ovat milloin tietokone tai teatteri, milloin lokerikko tai kartta, johon havainnot ja ajatukset järjestyvät omiin koordinaatteihinsa.

Tai ehkä ajatukset ovatkin matoja, kuten tuoreessa australialaistutkimuksessa.

Queen’s Universityn tutkijat erottivat elokuvaa katselevien aivotoiminnasta jaksoja tai pätkiä, jolloin mieli näytti askaroivan tietyn rajatun kohteen parissa. Päivän aikana mielessä luikerteli keskimäärin 6 000 matoa.

Nykyaikaiset kuvantamismenetelmät osoittavat, millä alueilla aivot kulloinkin käyttävät paljon energiaa tai mitkä hermoverkot ovat yhteydessä toisiinsa.

Vaikka älyllinen ponnistus liittyisi tietyn aivoalueen aktiivisuuteen, yhteys ei silti vielä selitä, miten ajatustyö todella tapahtuu. Vielä vähemmän aivokuvat tavoittavat siitä, mitä on olla ajatteleva, kokeva olento.

Jylkän mukaan neurotiede voi mallintaa ja kuvata kokemuksia, mutta kuvan ja kuvatun väliin jää aina kuilu.

 

Tietoisuus on yhä yksi tieteen suurista mysteereistä.

Luonnontieteiden ja teologian leikkauskohtiin erikoistunut yhdysvaltalainen Templeton-säätiö rahoittaa erikoista projektia, jonka tavoitteena on päästä lähemmäs yhteistä näkemystä. Se asettaa eri koeasetelmissa testiin tärkeimmät tietoisuusteoriat.

Puntarissa ovat esimerkiksi kaksi suurinta: globaali työtila -teoria ja integroidun informaation teoria.

Ensimmäisessä aivojen eräänlainen keskustietokone kerää ja järjestää ulkoa saatua tietoa ja esittää sitä valikoiden muille osille.

Tämä idea on perinteisempi, Jylkkä sanoo.

”Siinä tietoisuus on ikään kuin parrasvalo. Valo osuu yhteen asiaan kerrallaan, vaikka myös näyttämön pimeissä nurkissa tapahtuu samaan aikaan kaikenlaista muuta.”

Aivoissa on siis käynnissä valtavasti prosesseja, joista suuri osa on niin automatisoituneita, ettei niitä huomaa. Tietoinen huomio kiinnittyy yhteen asiaan kerrallaan.

Modernimpi integroidun informaation teoria katsoo, että tietoisuus nousee hermoverkkojen yhteyksistä, ulkoisista ärsykkeistä viis. Tietoisuus ei ole erikseen koneessa pyörivä ohjelmisto vaan perustava osa kaikkea.

Mutta molemmat ovat vain teorioita, Jylkkä korostaa. Hänestä tietoisuudelle on lopulta vain yksi ainut ei-mielivaltainen määritelmä. Hyvin yksinkertainen sellainen.

”Tietoisuus on ’tämä’”, hän sanoo.

Tämä tässä, kunkin subjektiivinen olemassaolon kokemus.

Tietoisuus on osa samaa todellisuutta kuin kaikki muukin. Tiedämme sen, koska olemme se. Suoraa pääsyä toisen kokemusmaailmaan ei kuitenkaan ole.

”Puhtaasti luonnontieteellisin menetelmin ei voi edes päätellä, että muilla olisi tietoisuutta.”

 

It’s only the beginning. I can hear the birds.

Kävelen pysäkiltä kotiin, kun lauseet ilmaantuvat päähäni, kuin kiihkeästi kuiskattuina. Mitä ihmettä? En muista kuulleeni lauseita, eikä tunnu siltä, että olisin ne nyt keksinyt. Mistä tätä tavaraa oikein tulee?

Suurin osa olemisestamme ja kokemisestamme tapahtuu tietoisen ajattelun ulkopuolella. Jotkut puhuvat alitajunnasta, toiset tiedostamattomasta tai ei-tietoisesta.

Näyttämövertaus voi auttaa.

Joskus jokin aiemmin mielen hämärissä nurkissa väijynyt pulpahtaa kirkkaana parrasvaloon. Jotain on loksahdellut paikalleen, satunnaishäly saanut muodon. Sen huomioarvo kasvaa, ja sen havahtuu ymmärtämään ajatukseksi, mutta pohjatyö jää piiloon.

Oliko siitä jollain tasolla tietoinen ennen kuin kiinnitti siihen huomiota – ja oliko se kielellistä jo syvemmissä prosessin vaiheissa?

Sitä ei voi tietää.

Ehkä koko erottelu visuaaliseen ja kielelliseen ei enää päde tietoisen tajunnan ulkopuolella, Jylkkä huomauttaa.

Kun emme tee varsinaista aktiivista ajatustyötä, mieli harhailee vapaasti. Silloin aivoissa aktivoituu niin sanottu vakio- tai lepotilaverkosto.

Koronan takia moni joutuu viettämään paljon aikaa omissa oloissaan. Kanadalaisen McGill-yliopiston tutkimuksen mukaan eristys voi näkyä aivoissa: lepotilaverkoston yhteydet ovat tavallista voimakkaammat. Yksin jäädessään ihminen turvautuu sisäiseen maailmaansa, muistoihin ja kuvitteluun.

Lepotilan aikainen kelailu pyörii usein oman elämän ympärillä. Se voi olla myönteistä haaveilua tai pakonomaista murehtimista. Kela on pitkälti automaattinen. Lepotilaverkosto hiljenee lähinnä tietynlaisessa meditaatiossa tai psykedeelien vaikutuksesta, jolloin saattaa kokea minän katoavan.

Lepotila muistuttaa REM-unta, jossa vilkkaimmat unet nähdään. Molemmille tyypillisiä ovat luovat, vapaat mielleyhtymät. Ja molemmissa materiaalin ymmärtää tulevan omasta päästä, mutta silti se voi yllättää.

Oma ja toisten puhe, oikeasti kuullut ja vain mielessä lausutut asiat ovat aivojen kannalta sama asia. Normaalisti aivojen oma ennakointimekanismi vain auttaa erottamaan ne toisistaan. Siten emme haaskaa energiaa turhaan reagointiin. Idea on vähän sama kuin siinä, että itseään ei voi kutittaa.

Esimerkiksi skitsofreniaan liittyvän äänien kuulemisen on arveltu johtuvan virheestä tässä mekanismissa: psykoosissa ihminen ei hahmota pään sisäistä puhetta omakseen, vaan tulkitsee sen tulevan ulkopuolelta.

 

Laiskamato! Etkö sinä taaskaan osaa? Olet ruma ja tyhmä.

Vaikka terve ihminen ymmärtää sisäisen äänen omakseen, joskus se tuntuu vieraalta kiusanhengeltä, joka sättii ja komentaa. Ilkeän tai kriittisen äänen voi usein jäljittää menneisiin ikäviin kokemuksiin.

”Se, mitä mieli tuo tarjolle, on koko oppimishistoriamme summa”, sanoo psykologi, kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäinen.

Sisäisen äänen sävy tulee siitä, mitä olemme kuulleet, miten meille on puhuttu, miten olemme oppineet itsellemme puhumaan.

Toistuvat ajatukset ja ajatusketjut ovat hyvin automatisoituneita. Pietikäinen kuvaa niitä kuin ledilamppujen verkostoksi. Tietty ärsyke – vaikka muinaisen koulukiusaajan nimen kuuleminen – laukaisee lampun, joka taas syttyessään laukaisee toisen.

Ei-tietoista sisäistä puhetta onkin hyvin vaikea kontrolloida, Pietikäinen sanoo.

Oikeastaan hän puhuu ”automaattisesta kielellisestä käyttäytymisestä”. Termi on peräisin suhdekehysteoriasta, joka on Pietikäisen edustaman hyväksymis- ja omistautumisterapian (HOT) taustalla.

Jos australialaistutkijoiden erottelemia ajatusmatoja oli 6 000, Pietikäinen puhuu peräti 60 000 ajatuksesta päivässä. Ja suurelle osalle niistä emme siis mahda mitään.

”Ajatuksilla on meihin suuri valta, koska pelkkä automaattiseksi opittu ajatus riittää laukaisemaan myös todellisen tunteen. Siksi ajatukset koukuttavat ja ohjaavat tekemistämme. Meillä on paljon vähemmän kontrollia ajattelevaan mieleemme kuin uskoisimme tai haluaisimme.”

 

Tavallaan meissä on kaksi osaa: ajatuksia tuottava ja ajatukset kokeva osa. Ja ajatuksia tuottava mieli on kaksiteräinen miekka, Pietikäinen sanoo. Se on toisaalta luovuuden ja innovaatioiden, toisaalta suuren psykologisen kärsimyksen lähde.

On oivalluksia, joihin tietoinen ajatustyö ei pysty. Ne pulpahtavat esiin mielen saadessa harhailla vapaasti. Mielellä on myös paha taipumus juuttua pyörittämään kielteisiä asioita. Syyt ovat evolutiivisia: mieli yrittää suojella meitä vaaroilta.

Kognitiivisessa terapiassa on pitkään ajateltu, että kun sisäistä puhetta muutetaan myönteisemmäksi, olo helpottuu. Tosiasiassa terapian toimivuus ei perustu kontrolliin, Pietikäinen sanoo. Olennaista on, että ajatukset ylipäätään tunnistetaan ajatuksiksi ja niitä tarkastellaan tietoisesti.

”Silloin suhde ajatuksiin muuttuu joustavammaksi. Niihin saa etäisyyttä.”

Kokeva mieli voi oppia suhtautumaan ajatuksiin sallivasti, jopa lempeästi. Jahas, huomaan, että minulla on taas tällainen ajatus.

 

Älä vain ajattele sitä, neuvotaan usein huolien piinaamaa murehtijaa.

Kukaan ei osaa sanoa, miten se onnistuu. Yritys tukahduttaa ikäviä mielikuvia saa ne tutkitusti vain vahvistumaan.

Keho reagoi ärsykkeisiin, ja mieli tuottaa sanoja, kuvia ja toimintayllykkeitä jatkuvalla syötöllä. Tietoinen harkinta tulee aina hetken jäljessä. Ihminen voi silti ohjata toimintaansa. Ratkaista, seuraako mielijohteitaan tai uskooko sisäisen äänensä moitteet.

Pietikäisellä onkin toisenlainen ohje: älä ota ajatuksiasi liian vakavasti.