Vartiainen: Elämä oman markan kanssa ei olisi helpompaa
Kurinalaisuutta tarvitaan sekä eurossa että sen ulkopuolella, kirjoittaa Juhana Vartiainen.
Suomen kansantalous mataa taantumassa jo seitsemättä vuotta.
Taloustilanteen sur-keus on saanut monet etsimään syntipukkeja.
Kansan parissa on yleistynyt käsitys, jonka mukaan meillä menisi ratkaisevasti paremmin, jos emme olisi lähteneet mukaan euroyhteistyöhön. Näkemys sai hiljattain lisäpontta arvostetun ruotsalaisen kansantaloustieteilijän, professori Lars Calmforsin kirjoituksesta Dagens Nyheterissä (27.2.2014).
Calmforsin mukaan Suomen talous kasvaisi nyt nopeammin, jos olisimme säilyttäneet oman markan: teollisuutemme vaikeudet johtaisivat markan hinnoitteluun aiempaa heikommalle tasolle, ja teollisuuden kilpailukyky olisi parempi.
Calmforsin näkemyksessä on palanen totuutta. Suomea on kohdannut ”epäsymmetrinen häiriö”, siinä mielessä että sekä Nokia että metsä-teollisuus ovat kriisissä. Juuri tällaista tilannetta varten oma valuutta voi olla hyödyllinen.
Calmforsin peruste ei kuitenkaan ole koko totuus.
Talouspolitiikan ja palkanmuodostuksen lyhytnäköisyys kostautuu sekä rahaliitossa että sen ulkopuolella. Samat talouspolitiikan laiminlyönnit, joiden seuraukset vaivaavat meitä nyt, olisivat näkyneet, jos olisimme säilyttäneet rahapolitiikan itsenäisyyden.
Calmforsin pääargumentti koskee markan arvoa.
Monet suomalaisetkin uskovat vakaasti, että jos markka olisi tallella, se olisi ilman muuta hinnoiteltu niin alas, että Suomen hintakilpailukyky suhteessa euroalueeseen ja muuhun maailmaan olisi selvästi nykyistä parempi.
Tästä ei voi olla varma.
Kontrafaktuaalisten, toteutumattomien tapahtumaketjujen luonnehdinta on aina spekulatiivista, mutta jos päättäjät ja työmarkkinajärjestöt olisivat oman markan oloissa käyttäytyneet suunnilleen samalla tavalla kuin mitä nyt on nähty, markka ei välttämättä olisi niin heikko eikä rahapolitiikka niin keveää kuin euron kriitikot otaksuvat.
Jos markka olisi tallella, meillä olisi itsenäinen keskuspankki ja inflaatiotavoite.
Suomen Pankki koettaisi pitää inflaation lähellä tavoitetasoa, nostamalla ohjauskorkoa silloin kun inflaatio uhkaa ylittää tavoitteen ja laskemalla kun talous on taantumassa ja hintapaineet vähäisiä.
Tulopoliittinen ”masiinamme” alkoi yskiä vuoden 2007 tienoilla. Työmarkkinajärjestöjen erimielisyys soveliaasta palkkajärjestelmästä purkautui korkeina sopimuskorotuksina, vaikka tuottavuuskasvun hidastuminen oli näköpiirissä.
Lisäksi joidenkin julkisten toimialojen palkat politisoituivat ikävällä tavalla eduskuntavaaleissa 2007, mikä antoi lisäsysäyksen yleiselle palkkainflaatiolle. Kustannusten nousu on Suomessa aina näihin päiviin asti ollut euroalueen korkeimpia.
Jos toimintatapa olisi ollut sama oman markan vallitessa, Suomen Pankki olisi nostanut korkoja nähdessään yksikkötyökustannusten nousevan.
Ja kun muualla Euroopassa ja maailmassa olisi laskettu korkoja finanssikriisin myötä nollan tuntumaan, korkoero suhteessa Suomeen olisi todennäköisesti pitänyt markan arvoa vahvana.
Nyrkkisääntöhän on, että keskuspankin korot ovat sitä alhaisempia, mitä syvempi on taantuma, eli mitä kauemmaksi tuotanto ja työllisyys jäävät normaalitasostaan.
Suomen taantuma ei heikoista kasvuluvuistamme huolimatta ole näin mitattuna poikkeuksellisen syvä, koska myös taloudellinen potentiaalimme on heikentynyt. Työvoima on alkanut vähentyä eikä nykyinen kahdeksan prosentin työttömyys ole kaukana noin kuuden prosentin (oma arvioni) rakenteellisesta tasostaan.
Valuuttakurssi ei mitenkään automaattisesti tasapainota ulkomaankauppaa.
Jos talouden oma yhteenlaskettu säästämisaste alenee, oma valuutta vahvistuu, koska alentunut säästämisaste ei edellytä yhtä suurta nettovientiä (ulkomaankaupan ylijäämää) kuin aiemmin.
Niinpä Ruotsinkin pitkän aikavälin ennusteisiin sisältyy ikääntymisen ja eläkevarojen purkautumisen myötä vahvistuva kruunu, joka panee teollisuuden ahtaalle.
Suomenkin säästämisaste alenee suurten ikäluokkien eläköityessä, ja meillä olisi todennäköisesti ollut edessä samantapainen kehitys, joskin Nokian ja metsäteollisuuden epäonnisuus sitä aikaistivat.
Ja koska emme ole riittävästi varautuneet väestön vanhenemiseen, ei oma markka mitenkään vapauttaisi meitä säästöpäätöksistä ja työurien pidentämisen tarpeesta.
Siksi on väärin ajatella, että elämä oman markan kanssa olisi jotenkin helpompaa.
Vastuullinen talouspolitiikka ei koskaan ole kansansuosioon pyrkivälle päättäjälle tai työmarkkinajohtajalle kivaa, mutta vastuullisuuden muodot vaihtelevat.
Rahaliittojäsenen on vahdittava haukan lailla julkisen talouden kestävyyttä ja sitä, että palkkasopimukset eivät rapauta kilpailukykyä.
Rahapoliittisesti itsenäisen maan on niin ikään vahdittava julkisen talouden tasapainoa. Jos siinä epäonnistutaan, oma valuutta takaa kriisitilanteessa helpomman lainanoton, mutta juuri samasta syystä poliittisten päättäjien on helpompi langeta kasvattamaan julkista velkaa surutta.
Ja palkanmuodostuksen on myös oltava vastuullista, muuten oma keskuspankki rankaisee. Kestävyysvajetta ei keskuspankki voi taltuttaa.
Vastuuttomuudella ei pärjää, oli sitten mukana rahaliitossa tai sen ulkopuolella.