Toisen maailmansodan historioitsija Antony Beevor: ”Sodasta on vaikea kirjoittaa, ellei pysty eläytymään”
”Toinen maailmansota on luonut nykypäivän maailman”, sanoo Helsingissä käynyt Anthony Beevor. Kuva Riikka Hurri.
Antony Beevorin, 65, Toinen maailmansota -kirja (WSOY) alkaa kuvauksella Mongolian rajalla touko-elokuussa 1939 käydystä Halhin-Golin taistelusta, jossa puna-armeija murskasi Mantšuriaa miehittäneet Japanin joukot.
Perinteisesti sodan alkuna pidetään Saksan hyökkäystä Puolaan syyskuun alussa samana vuonna. Se oli Ranskalle ja Isolle-Britannialle viimeinen pisara, joka sai ne julistamaan sodan Saksaa vastaan. Englantilainen Beevor halusi kuitenkin haastaa vanhat käsitykset.
”Halhin-Golin taistelu vaikutti ratkaisevasti siihen, että Japani päätti lopulta olla hyökkäämättä Neuvostoliiton kimppuun”, hän sanoo. ”Halhin-Golin seurauksena Stalin pystyi siirtämään joukkoja pois Kaukoidästä. Se taas oli yksi syy, miksi taistelu Moskovasta päättyi puna-armeijan eduksi.”
Juuri tällaiset yllättävät kytkökset kutkuttivat Beevoria, kun hän päätti tehdä Stalingradin, Normandian ja Berliinin taisteluista kertovien menestyskirjojen jälkeen yleisesityksen koko maailmansodasta.
”Huomasin tietäväni paljon yksittäisistä taisteluista, mutta en täysin ymmärtänyt, miten ne kaikki liittyivät yhteen. Minusta tuntui, että sotatapahtumat eri puolilla maailmaa vaikuttivat toisiinsa enemmän kuin on ajateltu.”
”Historiaa ei voi testata”
Beevorin aikaisempia kirjoja on myyty yli viisi miljoonaa kappaletta. Suosion syyksi on arveltu niiden perinteisestä sotahistoriasta poikkeavaa näkökulmaa. Beevor ei katso historiaa ylhäältä vaan yrittää päästä perille, mitä tapahtumien keskellä eläneet ihmiset aikoinaan kokivat ja ajattelivat.
Britanniassa historiaa ei pidetä tieteenä sanan varsinaisessa merkityksessä. Beevorinkin mielestä se on lähempänä kirjallisuutta.
”Historiaa ei voi testata laboratoriossa eikä sillä tavalla varmistaa, onko jokin asia ehdottomasti totta. Kun ihmiset yrittävät kirjoittaa historiaa tieteellisesti, siitä ei tule kovin luettavaa.”
Beevor opiskeli Sandhurstin sotakorkeakoulussa ja palveli armeijassa upseerina viisi vuotta ennen kuin ryhtyi päätoimiseksi historioitsijaksi. Sotilastausta näkyy kirjoissa.
”En tarkoita, että sotahistorioitsijalla on oltava omaa kokemusta armeijasta”, hän sanoo. ”Sodasta on kuitenkin vaikea kirjoittaa, ellei pysty eläytymään sotilaiden asemaan.”
Pahimpia ovat sosiologit ja kulttuurintutkijat, jotka soveltavat sotiin omia teorioitaan eivätkä yritäkään ymmärtää taistelujen todellisuutta.
”Monet teoriat ovat silkkaa roskaa. Yksi kulttuurihistorioitsija väitti, että miehet taistelevat, koska he saavat siitä seksuaalista tyydytystä. Lopulta kävi ilmi, että useimmat sotilaat eivät olleet ampuneet yhtään laukausta koko taistelun aikana.”
Teoretisoinnissa on vaarana, että historiaa yleistetään liikaa. Beevor muistuttaa, että kaikki saksalaiset eivät olleet pahoja, eivätkä ihmiset muuallakaan toimineet aina tietyn kaavan mukaan. Ranskassa mustan pörssin kauppiaat pelastivat juutalaisia ja vasemmistoälyköt luovuttivat heitä saksalaisille.
”En voisi kuvitella etsiväni arkistoista vain lähteitä, jotka tukevat vanhoja käsityksiäni. Minusta on paljon kiinnostavampaa löytää todisteita, jotka sotivat niitä vastaan.”
Beevorin mielestä ihmisten on myös hyvä tietää, milloin poliitikot väärinkäyttävät historiaa. Useimmiten se tapahtuu rinnastamalla oman ajan kriisit juuri toisen maailmansodan tapahtumiin. Kreikassa Angela Merkelille piirretään viikset ja natsiunivormu, ja meillä pääministeri vertaa oppositiota Terijoen hallitukseen.
Toisesta maailmansodasta on tulossa Beevorilta vielä yksi kirja, joka käsittelee vuotta 1944 saksalaisten näkökulmasta. Sen jälkeen hän ryhtyy kirjoittamaan Napoleonin elämäkertaa.
Ympyrä sulkeutuu. Beevorin mukaan hän kiinnostui alun perin historiasta juuri Napoleonin takia.