Ohjaaja Mikko Roiha: Suomalaista teatteria vaivaa laiha klikkaushumanismi

Berliiniläistynyt ohjaaja toivoo salaa, että suomalaiselta kulttuurilta leikattaisiin kunnolla rahaa.
© Marjo Tynkkynen

Hänen silmänsä ovat turvoksissa ja hänen olemuksessaan on valvotun yön jättämää raskautta.

”Ensi-illan alla pelko ja innostus vuorottelevat” Mikko Roiha selittää aamukankeuttaan. ”Eihän sitä vielä tiedä, mitä on synnyttämässä.”

Seisomme berliiniläisen teatteri Brotfabrikin rappusilla. Märkä tihku imeytyy vaatteisiin ja levittäytyy harsona asfaltille. On harjoitustauko. Roiha valmistaa esitystä entisen leipätehtaan yläkerrassa sata vuotta sitten syntyneen ranskalaiskirjailijan Marguerite Durasin (1914–1996) novellikokoelman Tuska pohjalta.

Näytelmä kertoo Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta natsimiehityksen aikana.

Ohjaaja tumppaa savukkeen, joka voisi olla hänen viimeisensä. Hän yrittää lopettaa tupakoinnin.

Mikko Roihan ohjaustöitä on pidetty joskus uskonnollisina. On sanottu, että niissä on Jumala läsnä.

Toisille näytelmät ovat olleet todisteita hänen ateismistaan.

Molemmat tulkinnat saattavat olla yhtä oikein tai yhtä väärin.

”Jos se, mitä mä nimitän moraaliksi ja yksilön valinnaksi, on jollekin Jumala, hyvä niin. Parasta on, kun molemmat kehuu omilla argumenteillaan.”

 

Roihan painavat askelet tömähtelevät sokkeloisen teatteritalon jyrkissä rappusissa. Yläkerran harjoitushuoneen nurkka on kuin helsinkiläisen Teatteri Jurkan intiimi näyttämö. Tai Joensuun kaupunginteatterin pieni näyttämö.

Näytelmän, Vastarinnan, ensi-ilta on tammikuussa Berliinissä. Berliini, ”teatterin Mekka”, on Roihan kotikaupunki jo seitsemättä vuotta. Sieltä esitys siirtyy Stuttgartin kautta Jurkkaan, Suomen ensi-ilta on tammikuun viimeisenä päivänä. Syksyllä vuorossa on Joensuu.

Roiha tekee enää vain yhteistyönäytelmiä. Syyhyn palaamme myöhemmin.

”Ja esityksiä on oltava vähintään sata.”

 

’Sisältä kuuma, pinnalta kylmä”, Anna-Leena Sipilä, yksi näytelmän kolmesta Durasista toistelee itsekseen.

”Mä olen tunnenäyttelijä. Mikon kehotus pitää tunteet sisällä vaatii treenaamista”, hän sanoo.

Roiha selittää: ”Kun tunnetta ei panna näkyviin, se syntyy katsojassa.”

Tänään harjoituksissa edetään lopusta alkuun.

Myös Tanjalotta Räikkä esittää Durasia, joka syöksyy oksentamaan. Hän on juuri saanut kerrotuksi keskitysleiriltä palanneelle puolisolleen Robert Antelmelle, novellin ja näytelmän Robert L:lle, että tämän sisko on kuollut, tapettu.

Seuraavaksi hän kertoisi jättävänsä miehen.

Kun Roiha luki Tuskan ensi kerran nuorena koulupoikana, hänenkin oli käytävä oksentamassa.

Nyt hän ohjaa teosta ymmärtääkseen, miksi Duras kirjoitti novellit.

 

Kun Duras löysi kokoelmansa niminovelliksi päätyneen Tuskan vuosikymmeniä myöhemmin, sodan traumatisoima kirjailija ei muistanut kirjoittaneensa sitä.

Käsiala paljasti hänet.

Novelli kertoo, miltä tuntuu hoitaa ihmistä, joka on elävä ruumis. Katsoja tulee tietämään myös, miltä tuntuu kiduttaa ilmiantaja henkihieveriin tai vietellä sotapoliisi, jotta hänet voitaisiin tappaa.

Miltä tuntuu tehdä pahaa puolustaakseen hyvää, sivistystä ja humaanin ihmisen periaatteita.

Kokoelma ilmestyi vuonna 1985. Robert Antelmen, kirjailijan ja filosofin, entisen vastarintaliikkeen aktivistin oli mahdoton hyväksyä sitä, että Duras näyttää hänet kirjassaan täydellisessä avuttomuuden tilassa. Entisten rakastavaisten välirikko oli lopullinen.

 

Tupakkatauko. Keskustelemme lämpimiksemme Jumalasta ja Päivi Räsäsestä tai Räsäskästä, kuten Roiha häntä tuttavallisesti nimittää.

”Ainoo, mistä mä nostan Räsäskälle hattua on se, että TV2:n vuoden takaisessa homoillan jälkeisessä hässäkässä se ei syönyt sanojaan eikä pyydellyt anteeksi vaan pysyi täysin linjassaan.”

Myös Roiha esiintyi ohjelmassa.

Mutta kun Räsänen myöhemmin sanoi, että homoseksuaalisuus on kipu, Roiha pilkkasi tätä Facebookissa.

”Kysyin, missä kohtaa sen kivun pitää tuntua. Räsänen vastasi, että kaikki ei tunne kipua.”

”Mä miellän Jumalan itseni kautta, ihmisen kuvana. Jumala ei ole mulle mikään kevyt kello viiden kakku, vaikka olenkin ihan pakana, tulen vasemmistoperheestä. Mulle uskonto, kirkko ja Jumala ovat kulttuuria, ei niinkään henkilökohtaisia kokemuksia.”

 

Tietenkin Vastarinnan tekeminen liittyy saksalaisten loputtomaan haluun läpikäydä natsimenneisyyttään.

”Duraskin ajatteli, että ainoa mahdollinen vastaus natsien rikokseen on tehdä siitä kaikkien rikos, jakaa se.”

Kulttuurinen ilmapiiri on koventunut taas kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa. Kulttuurista on leikattu kaikkialla paitsi Berliinissä. Täällä kulttuuri on matkailuvaltti. Kaupunki on tehnyt viisaita ratkaisuja ja satsannut kulttuuriin sekä sosiaalisiin projekteihin.

”Berliini on köyhä mutta seksikäs”, kaupungin pormestari Klaus Wowereit tiivisti.

”Kun muu Eurooppa kieriskelee lamassa, Berliini porskuttaa. Turismi kasvaa koko ajan. Teatteriesityksiä tullaan katsomaan kaikkialta maailmasta. Ja esityksiä tulee tänne kaikkialta maailmasta.”

Entisessä Itä-Berliinissä Prenzlauer Alleen pohjoispäässä sijaitseva Brotfabrik toimii samalla periaatteella, ”mutta huomattavasti pienemmällä budjetilla”, kuin helsinkiläiset Korjaamo, Takomo ja Aleksanterin teatteri ja Espoossa kaupunginteatteri. Sillä ei ole omia näyttelijöitä eikä omaa tuotantoa, se on vierailuteatteri.

Berliinissä on kymmeniä Brotfabrikin kaltaisia vierailuteattereita. Vapaita ryhmiä on satoja, ne tekevät esityksensä kiertäviksi. Näytelmät harjoitellaan harjoitushuoneissa, jolloin näyttämöt vapautuvat muuhun käyttöön. Brotfabrikissa esitetään päiväsaikaan nukketeatteria. Talossa toimii myös elokuvateatteri, galleria ja teatterin oma ravintola.

”Myös Helsingissä on teatteripurskahdus, mutta täällä se on potenssiin kaksisataa. Jos Oulu olisi saksalainen pikkukaupunki, siellä toimisi vähintään viisi vapaata teatteriryhmää”, Roiha toteaa.

Sama teksti saattaa saada useita samanaikaisia, mutta erilaisia tulkintoja kaupungin eri teattereissa.

Berliiniläisyleisö ei närkästy rohkeistakaan tulkinnoista.

”Jopa valtionteattereilta odotetaan ronskeja, sisukset kääntäviä esityksiä. Deutsches Theaterin Oresteiassa lensi veri. Myös kakkaaminen on lisääntynyt. Seuraavana päivänä samat ihmiset menevät Maksim Gorki -teatteriin katsomaan saman näytelmän klassikkotulkintaa.”

Yleisö ei hae suomalaisten tavoin samastumiskohteita näytelmistä, vaan tuoreita näkökulmia ja klassikoiden kohdalla uusia mahdollisia kytkentöjä nykyaikaan.

Erilaiset tavat tehdä teatteria elävät rinnatusten. Nuoret eivät tuhahtele vanhempiensa nuoruuden aikaisille teatteri-ihanteille.

Roihakin löysi Berliinistä oman lapsuutensa, brechtiläisen teatterin.

Teatteri oli tuolloin vasemmiston lempilapsi, ja Roihat kävivät ahkerasti teatterissa. Kotona Mikolla oli pieni ja suuri näyttämö. Suurella puolella oli kansaan menevämpi ohjelma.

”Pienellä esitin eksistentiaalista ohjelmistoa.”

Nyt hänen mieleensä palasivat Helsingin kaupunginteatterin kahden-, kolmenkymmenen vuoden takaiset esitykset. Tuon ajan suuret ohjaajanimet, Kalle ja Ritva Holmberg, Ralf Långbacka, Kaisa Korhonen, Jouko Turkka olivat hakeneet vaikutteensa Berliinistä.

”Suomessa kaikki loppuu lyhyeen, teatteriesitykset ja teatterikäsitykset, kohut ja keskustelut. Kun yksi alkaa käyttää videoita tai tehdä musiikkiteatteria, kaikki tekevät sitä kohta. Täällä brechtiläinen teatteriperinnekin elää edelleen vahvana, uuden rinnalla. Teatteri on kerroksellista.”

 

Viime keväänä Roiha nimitettiin Tampereen teatterikesän johtotroikkaan Kaarina Hazardin ja Mikko Kannisen kanssa. Syksyyn mennessä hän oli nähnyt 124 esitystä.

”Liikaa, selkä alkoi paukkua.”

Berliinissä jopa Suomen Kansallisteatterin ohjelmisto laskettaisiin hänen mukaansa bulevarditeattereihin.

”Inhimillisistä, ajankohtaisista aiheista tehtyjä ihmissuhdenäytelmiä. Huoli- ja hoivateatteria. Suomalainen teatteri on koko ajan hirveen huolissaan kaikesta, mielenterveyspotilaiden tilasta, sairaanhoidon tilasta, syrjäseutujen tilanteesta, kaikesta, koko yhteiskunnasta.”

Roihalle se näyttäytyy pinnallistumisena, ”laihana klikkaushumanismina”. Ainakin jos sitä vertaa Durasin aikaan, jolloin humanismin nimissä tapettiin ja kuoltiin.

”Nykyisin kaikesta on tullut liian helppoa.”

Berliinissä bulevarditeatterit saavat korkeintaan kaupungin elinkeinoavustusta.

”Valtiolliset teatterit, Volksbûhne, Berliner Ensemble, Maksim Gorki -teatteri ja Deutsches Theater ja Schaubühne ovat veronmaksajien rahoittamia, ne saavat kulttuuritukea, ja siksi niiden ei missään nimessä oleteta tekevän kepeitä esityksiä vaan kunnianhimoista, jopa vaikeaa ohjelmistoa. Uusia kirjailijoita, nykydramaturgiaa, klassikoita, antiikin kirjallisuutta.”

”Koska kulttuurilaitokset mielletään sivistyksen ylläpitäjiksi.”

Myös opiskelijoilla ja työttömillä on mahdollisuus käydä katsomassa Berliinin suurten teatterien esityksiä. Katsomon etuosassa permannolla lippu maksaa jopa 50 euroa, mutta halpenee mitä taemmas mennään. Takimmaiselta parvelta saa paikan muutamalla eurolla.

”Tällöin kaikki halukkaat pääsevät teatteriin, varallisuudesta riippumatta. Suomessa taas on demokratian perinne, kaikki liput maksavat saman verran, ja teatterista on tullut keskiluokan huvia.”

 

’Tää on paradoksi, mutta mun salainen toive on, että suomalaiselta kulttuurilta leikattais rahaa kunnolla pois, koska ne ei ole käyttäneet kekseliäisyyttään teatterin uudistamiseksi”, Roiha sanoo.

Vapaat ryhmät käyttävät rahansa tilojen vuokriin eikä rahaa jää tekemiseen. Tilanne on sama laitosteattereissa, rahat hupenevat rakenteisiin.

”Kun kunnat romahtavat, romahtaa teatterikin”, Roiha ennustaa.

Hänen mukaansa laitosteatterit ovat jo ”saattohoitovaiheessa”.

”Varmistellaan sen sijaan, että ajateltais, että nyt loppuu leipä, entäs jos tehtäisiinkin uusia rohkeita linjanvetoja.”

Pelko estää lähtemästä uudistamaan teatteria.

”Pelätään, että katsojamäärät tippuvat, pelätään, että valtio ja kunnat vetävät pois viimeisenkin rahoituksen. Suomalaiset ovat kekseliäitä, mutta teatterista se kyky on kadonnut. Kaikki tekevät samaa, omaa ajattelua ei ole.”

Samat näytelmät pyörivät jopa naapurikaupunkien ohjelmistossa. Työtaakka on kova, ja ihmiset väsyvät. Katsomot eivät kuitenkaan täyty.

”Ratkaisua haetaan massoihin menevistä musikaaleista, vaikka ne vasta kalliita ovat”, Roiha tietää kahden vuoden kokemuksella Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana. ”Toki katsojaluvut nousevat.”

”Mutta kun asioita aletaan ajatella uudella tavalla, rahaa saattaakin äkkiä olla ihan riittävästi.”

Roihan yksi ratkaisu ongelmaan ovat teatterien yhteistuotannot, eli mitä hän on tehnyt jo seitsemän vuotta.

Hänen edelliset ohjauksensa, Kenttä ja Vincent River saivat Berliinin lisäksi viisi ensi-iltaa Suomessa. Samoin Vastarinta, kun mukaan lasketaan Kajaanin Runoviikot ensi kesänä.

Jaetun tuotantomallin etu on siinä, että kulut jakaantuvat mukana olevien teatterien kesken. Kun esitykset kiertävät, myös näytelmän elinkaari jatkuu. Näyttelijät pääsevät tekemään töitä uusien kollegoiden ja ohjaajien kanssa, ja kehittyvät ammatillisesti. Teatterit uusiutuvat taiteellisesti.

”Mutta yhä edelleen saan tehdä töitä saadakseni suomalaisteattereita pakkaamaan laukkunsa ja tulemaan Berliiniin harjoittelemaan.”

Jotain on kuitenkin muuttumassa, sillä aika moni Roihan suunnittelemista projekteista näyttäisi toteutuvan. Seuraavassa näytelmässä on mukana yksi ruotsalainen, kolme suomenruotsalaista ja kaksi suomalaista teatteria.

 

Harjoitukset jatkuvat Brotfabrikissa. Roiha poistaa tekstistä viimeisetkin kirjallisina pitämänsä lauseet.

”Liha on viisaampi kuin filosofinen lause. Kehon kautta”, hän opastaa näyttelijöitä.

Laura Rämä, näytelmän Thérése, kuulustelee ilmiantajaa. Myös Théréseä on pidetty Durasin omakuvana.

”Juuri siksi, ettei häntä kannata tappaa, sen voisi vaikka tehdäkin”, Rämä paukuttaa tekstiä nuoren naisen äänellään.

Roiha kiittää: ”Kun pudotat tunteen pois äänestä, teksti alkaa heti tuntua jossakin.”

Ehkä teatterin ei pidäkään mennä eteenpäin vaan taaksepäin, hän pohtii, riisua pois kaikki turha.

Hän muistelee Wim Wendersintyylikirjaa, jossa huippusuunnittelija Yohji Yamamoto esittelee innostuneesti uusia pukumallejaan. Kun häneltä kysytään eikö hän pelkää, että hänen ideansa varastetaan, hän toteaa, että ideoita keksii kuka tahansa. Mutta kukaan ei viimeistele asua niin kuin minä.

”Viimeistely on ratkaiseva myös teatterissa.”

 

Harjoitukset päättyvät. Näyttelijät lähtevät. Roiha jää vielä pähkäilemään lavastusta. Viedäkö Suomeen 150 kiloa lattialautaa vai ostaako sieltä. Hän lavastaa itse näytelmänsä.

”En halua kiduttaa lavastajia hengiltä ’yhteistyön’ nimissä. Tarkoittaa, että olen näyttämökuvan suhteen aika despootti.”

Räsäskä palaa seuraamme.

”Päivi Räsänen ja hänen edustamansa kristillisdemokraatit ilmoittavat, että Jumala on yhdenlainen, mitä se ei missään nimessä ole”, Roiha aloittaa.

”Samalla tavalla perussuomalaiset ylläpitävät Suomesta kuvaa yhtenäisenä kulttuurina.”

Roihalle ajatus yhtenäiskulttuurista on yksi Suomen isoimpia kulttuurisia vaaratekijöitä.

”Viisimiljoonainen kansa on mahdollista ohjeistaa yhdellä periaatteella. Saksalaisilla on siitä järkyttävä kokemus.”

Suomessa jos missä on heimoja, Roiha toteaa. Savolaisilla ja pohjalaisilla on erilaiset mentaliteetit, maku ja arvotkin.

”Meidän pitäisi äkkiä tajuta, että me olemme erilaisia. Myös teatterissa.”

Pelko hiipi hänen mieleensä, kun hän kuuli Kajaanin kaupunginhallituksen taannoisesta päätöksestä poistaa teatterin edustus sen johtokunnasta ja nimetä tilalle kunnallispoliitikkoja.

”On hyvinkin mahdollista, että Kajaaniin syntyy parin vuoden sisällä ensimmäinen perussuomalainen teatteri.”

Näin se tapahtuisi:

”Kun Kajaanissa seuraavan kerran valitaan teatterinjohtajaa, hakijoilta kysytään, tunnetko siniristilipun sydämessäsi. Aina jostain kaapista tulee taiteilija, joka sanoo, että erittäinkin, olen aina ollut sitä mieltä, että hirveetä, kun täällä on maahanmuuttajia. Tämä tapahtuu Itä-Suomessa, mutta pikkuhiljaa se leviää. Lopulta vuorossa on Kansallisteatteri.”

Roihan utopia naurattaa, mutta kun hän kertoi siitä saksalaiselle kollegalleen, tämä totesi, että niin se alkoi Saksassakin. Ihmiset käänsivät takkinsa. Kovat kommunistit marssivat puoluetoimistoon ja pyysivät anteeksi. He saivat anteeksi – natsi-Saksa tarvitsi taiteilijoita.

Unkarilainen teatterikriitikko totesi, että niin se alkoi myös Unkarissa.

”Tämä tuhoutuu ihan puhtaaseen huolimattomuuteen. Yksikään teatteri-ihminen ei reagoinut Kajaanin tapaukseen. Tää on aatteetonta aikaa.”

Roiha otti asiassa yhteyttä kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen avustajaan. Hän esitti, että valtio edellyttäisi teatterilta 30 prosentin suuruisen tukensa mukaista edustusta teatterin hallituksessa.

”Kunnallispoliittinen peli on saatava poikki ennen kuin poliitikot alkavat taas käyttää teatteria käsikassaranaan.”

 

On jo ilta. Kävelemme illallistamaan Roihan kotikulmille Prenzlauer Bergiin. Pilvet ryystävät asfalttia, mutta enää ei sada. Hänen kotinsa on viiden minuutin päässä kaupungin viidestä suurimmasta teatterista.

Alue on Berliinin saksalaisinta.

”Ja Euroopan fertiileintä. Kaikki naiset on täällä koko ajan maha pystyssä.”

Selviää, että jos Roiha ei istu teatterissa, hän kutoo sukkia, valmistaa suomalaisia perinneruokia, ”lohturuokaa”, tai on uimassa.

Ensin Roiha ajatteli, että hänestä tulee näyttelijä ja hän opiskeli sellaiseksi.

”Ei siitä mitään tullut, en halunnut tulla nähdyksi suoraan.”

Valmistuttuaan TaiKista ohjaaja-käsikirjoittajaksi hän kiersi kymmenen vuoden ajan ohjaamassa eri puolella Suomea.

”Halusin mennä Suomen läpi ja nähdä, mistä maa on rakennettu.”

Helsinkiin palaamisen jälkeen hän ”löysi” itsensä Berliinistä.

”Täällä on yhtä vapaata kuin Suomen maakunnissa. Berliinissä on maaseudun rytmi ja pikkukaupungin tunnelma. Helsingissä vasta opetellaan olemaan yhdessä.”

Hän palaa ensimmäiseen ohjaukseensa laitosteatterissa, Kajaanissa. Äkkiä Roiha tajusi pitävänsä enemmän laitamista kuin pääkallonpaikoista. Oivallus tuli hänen seuratessaan Leena Suomun näyttelijäntyötä.

”Tajusin, että hän ei ollut ollut hetkeäkään lainavalossa, vaan hehkui omalla valollaan. On paljon rankempaa olla huippuammattilainen jossain Kajaanissa, missä ei voi varastaa energiaa keneltäkään.”

Sen jälkeen Roiha on kartellut pääkallopaikkoja.

”Menen edelleen mielelläni sinne, minne valo ei osu.”

Brotfabrik-teatterikin on Berliinin teatterihierarkiassa vasta nousussa.

”Kiinnostavin kulttuuri syntyy aina laitamilla.”