Kuka meissä askartelee?

Q-teatteri tutkii taideteoksen syntyä.

teatteri 30.09.2021 18:00
Matti Tuomela
Miko Kivinen ja Elina Knihtilä.
Miko Kivinen ja Elina Knihtilä. © Pate Pesonius

Tyypillinen tilanne Leea Klemolan esityksissä on se, että osa yleisöstä nauraa kaksin kerroin ja osa istuu mykkänä miettimässä, mille toiset nauravat.

Vuonna 2014 Kansallisteatterissa esitetystä Maaseudun tulevaisuudesta osa yleisöstä poistui kesken esityksen. Muistan, kuinka joku haki takkinsa väliajalla ja sanoi, ettei tule enää koskaan teatteriin.

Minulle Klemolan esitysten pidättelemätön energia uppoaa joka kerta, eikä Q-teatterin Minä, askartelija tee poikkeusta. Esitys saattaa olla Klemolan parhaita, ainakin jos teoksen koherenssi ja tarkkuus ovat arvioinnin kriteerejä.

Klemolan ohjaama ja Rosa-Maria Perän kanssa kirjoittama Minä, askartelija on yksinkertaistetusti esitys taiteen tekemisestä. Rähjäisellä verstaalla kuusi henkilöä kokoontuu askartelukurssille, jonka on tarkoitus huipentua kurssijuhlaan ja lopulta katarsikseen. Tapahtumat vertautuvat teatteriesityksen kulkuun ja syntyprosessiin ja hahmojen välinen dynamiikka taiteilijoiden keskinäisiin jännitteisiin.

 

Esityksen nimi houkuttelee tulkitsemaan teosta osittain kollaasina Klemolan omista kokemuksista teatterintekijänä. Kaikilla henkilöillä on kohdattavanaan omat taiteelliset umpikujansa ja demoninsa.

Selvimmin taiteilijuuden paineet tiivistyvät Pirjo Longan esittämässä askartelumaikka Anussa, joka on menestynyt pallokoruillaan, mutta joutuu nyt keksimään pallonsa uudestaan.

Pallo on mitä oivallisin metafora teatterille ja taiteelle yleensä. Se on – kuten esityksessä sanotaan – tosi vanha ja vähän tylsäkin juttu. Siitä on vaikea saada mitään irti väkisin.

Longan kanssa eräänlaisen voimaduon näyttämöllä muodostaa Elina Knihtilä, joka esittää kovapintaista musiikkituottaja Hanaa. Hana edustaa institutionaalista valtaa. Hänellä on pinttynyt käsitys hyvästä taiteesta, jonka muottiin hän koettaa pakottaa omaa ääntään etsivän suojattinsa Alexin (Jonnakaisa Risto).

Minä, askartelija luotaa tarkasti ja hauskasti taiteen tekemiseen liittyviä inhimillisiä tunteita, kuten epävarmuutta, kateutta, yksinäisyyttä ja hybristä.

Niiden taustalla kajastaa kuitenkin syvempi kysymys taiteen alkuperästä: syntyykö taide tekijästään, vai toimiiko taiteilija vain välikappaleena jollekin suuremmalle? Kuka tai mikä taiteilijassa askartelee?

Yksi näkökulma tähän annetaan kohtauksissa, joissa itseään parodisesti esittävä Eero Ritala yrittää sovittaa Amadeus-näytelmää Kuopion kaupunginteatteriin.

Peter Shafferin klassikkonäytelmässä säveltäjä Antonio Salieri pohtii katkerana, miksi Mozartin kaltainen piereskelevä hulttio on valikoitunut hänen sijastaan jumalaisen kauneuden äänitorveksi. Ritalan on maallikon tavoin vaikea ymmärtää, mikä tekee taitavan Salierin musiikista Mozartia huonompaa, kun kerran kummallakin on kaksi kättä ja yksi pää, jolla säveltää.

Klemolan animistinen ajattelu haastaa Shafferin näytelmän lähtökohdat ehdottamalla, ettei taiteen alkuperä ole sen paremmin tekijässä kuin jumalassakaan, vaan kaikessa materiaalissa itsessään.

Taiteilijan tehtävä on herkistyä materiaalille ja veistää siitä esiin se teos, joksi se haluaa tulla. Kun Anun pallokriisi ratkeaa, on kuin vastaus olisi ollut hänen edessään kaiken aikaa.

Niin myös teatteriesitys syntyy materiaalista, jonka sisäisen tahdon kukin työryhmän jäsen pyrkii tahollaan toteuttamaan, ja siinä onnistuminen on aina vähän henkimaailman juttu.

 

Yleviä teemoja ei pidä sekoittaa mihinkään puhtauden tai kliinisyyden kaltaiseen. Minä, askartelijassa ärräpäät lentävät ja viinaa menee koppakaupalla.

Klemola työryhmineen ei käytä skalpellia materiaalinsa veistämiseen, vaan ennemminkin ruosteista ja vähän vinoa käsisahaa. Hienous onkin siinä, miten niin ronskeilla työkaluilla saa aikaan jotain niin herkkää ja älykästä.

Leea Klemola: Minä, askartelija. Q-teatterissa (Tunturikatu 16, Helsinki) 17.12. asti.

Valinnat
romaani

Miki Liukkonen porautuu minuuteen mustalla huumorilla.

Tietokirja

Runot

Muistelmat

levytärpit

Sisältö