Tämä ei nyt ole ookoo

Taidekoulujen keski-ikäiset valkoiset hetero-oletetut opettajat yrittävät luovia opiskelijoiden traumojen ja soveliaisuusvaatimusten keskellä. Ovatko opettajien käsitykset taiteesta ja sen tekemisestä auttamattoman vanhanaikaisia?

© Viivi Prokofjev

Mikko Viljanen ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän oli opettanut samaa kurssia Helsingin Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa melkein kymmenen vuotta eikä ollut koskaan kuullut vastaavaa.

Kollegoiden kanssa oli kyllä ollut puhetta, vaikka ei Viljanen usein kahvipöydissä istunut. Hän oli jättänyt dramaturgian lehtorin tehtävän kuusi vuotta aiemmin ja veti nyt vain yhden kurssin kandiopiskelijoille kerran vuodessa.

Kollegat olivat kertoneet anekdootteja, jotka olivat kuulostaneet hurjilta ja vierailta. Nämä yksittäistapaukset heijastelivat jonkinlaista uudenlaista suhtautumistapaa.

Syksyn 2020 kurssi käsitteli näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin sovellutuksia esittävässä taiteessa. Viljanen oli näyttänyt kolme elokuvaa, jotka olivat hänestä hyviä esimerkkejä brechtiläisestä vieraannuttamisesta.

Jean-Luc Godardin Viikonloppu 1960-luvulta ei ollut herättänyt juurikaan keskustelua. Tuntui, että katsomiskokemuksia oli vaikeaa nyhtää. Samoin kävi toisen aikalaiselokuvan, Rainer Werner Fassbinderin Katzelmacherin kanssa.

Kurssin viimeisen päivän viimeisellä tunnilla Viljanen näytti Todd Solondzin elokuvan Palindromes vuodelta 2004.

Sen jälkeen opiskelijat halusivat puhua.

He olivat ahdistuneita, niin he Viljasen mukaan sanoivat. Vihamielisen oloisia. He kysyivät, miksi heitä ei ollut varoitettu ahdistavista kohtauksista. Miksi koulussa näytettiin teoksia, joissa oli naisiin kohdistuvaa väkivaltaa?

Viljanen oli yllättänyt. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että pitäisi antaa sisältövaroituksia. Kurssilaisethan olivat aikuisia ja opiskelivat taidekorkeakoulussa.

Hän yritti kysellä. Oliko Viikonlopussa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa?

Ei, mutta kuulemma se oli tavallaan ilmassa.

Mistä hänen olisi pitänyt osata arvata, mitä kukin kokee ahdistavana? Eihän hän ollut tavannut yhtäkään kurssilaisista aiemmin. Miksei kukaan maininnut Katzelmacherin loppukohtausta, kaikkein väkivaltaisinta, jossa miesporukka hakkaa toisen miehen tohjoksi? Eikö se ollut ahdistava?

Oli vaikeaa tulkita, oliko koko luokka samaa mieltä – ryhmäopetustilanteissa äänekkäimmät muotoilevat mielipiteet – mutta ainakaan kukaan ei sanonut vastaan.

Viljanen yritti kuunnella, antaa kertoa. Ei hän pyrkinyt sokeeraamaan, sellaisella ei hänestä saavuteta mitään kiinnostavaa, mutta nämä elokuvat olivat aivan normaalissa levityksessä, eivät kiellettyjä edes alle 15-vuotiailta.

Viljanen sanoo, että ikärajan mainitseminen koettiin vähättelemisenä.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, hän olisi halunnut keskustella siitä, mitä seuraisi, jos ryhmän vaatimukset otettaisiin sellaisenaan opetusohjelmaan. Kuka valikoisi soveliaat teokset ja mihin koko asialla pyrittäisiin?

Hän muistaa sanoneensa, että olisi voinut kontekstoida elokuvia, kertoa mitä oli tulossa, mutta hänen tulokulmansa oli toinen. Hän ei halunnut syöttää etukäteen tulkintaohjetta. Tapahtumien ja teemojen huolellinen purkaminen on hyvin vaikeaa ja siksi osa oppimisprosessia.

”Ilmeisesti meillä oli täysin erilaiset odotukset siitä, miltä pohjalta teoksia voidaan tulkita”, Viljanen sanoo.

Mutta ehkä se oli yksittäistapaus.

© Viivi Prokofjev

Adressi lähetettiin oppilaitoksiin kesäkuussa.

1 306 entistä ja nykyistä taidealan opiskelijaa vaati korkeakouluja ottamaan antirasistiset strategiat osaksi opetussuunnitelmaa. Tiedostamaan eurosentrismin ja opetuksen lävistävän valkoisuuden. Kirjoitettiin mikroaggressioista ja representaatioista.

Mukana oli lista huomioon otettavista asioista kursseja suunniteltaessa: kolonialismi ja dekolonialismi, sukupuolisensitiivisyys, turvallinen tila, intersektionaalinen feminismi, suomalaisuuden käsitteen laajentaminen. Välineiden, kuten kasvomaskien, soveltuvuus muille kuin keskikokoisille valkoisille miehille.

Samantyyppisiä vaatimuksia oli esitetty ennenkin. Vuotta aiemmin Taideyliopiston opiskelijat toimittivat Kuvataideakatemian henkilökunnalle allekirjoittamattoman ”inklusiivisuusagendan”, jossa oli 26 kohdan ohjelista tarvittavista toimista.

Siinä edellytettiin turvallisia tiloja – ja niiden sääntöjen printtaamista luokkahuoneisiin – , pakollista sensitiivisyyskoulutusta ja liittolaiskoulutusta opettajille sekä ohjattua keskustelua opiskelijoiden kokemusten ja tunteiden ilmaisemisesta.

Tampereen yliopiston teatterityön professori Pauliina Hulkko on saanut myös brittiläisiltä tutkijakollegoilta niin sanotun call to actionin, kutsun toimintaan. Siinä valkoiset tekijät tahtovat kiinnittää huomion kysymyksiin valkoisten etuoikeuksista.

Lokakuussa Hulkon entiset opiskelijat lähettivät jälleen uuden vetoomuksen. Siinä oli 26 kysymystä, joihin teatterityön tutkinto-ohjelmaa ohjeistettiin julkaisemaan vastaukset marraskuun loppuun mennessä.

Kuinka etninen moninaisuus on otettu huomioon rekrytoinnissa? Millä lailla organisaatio osallistuu aktiivisesti valkoisen historian ja länsimaisen kaanonin purkamiseen? Millaisia henkilöhahmoja ja kertomuksia organisaatio tuottaa? Pyydetäänkö julkisesti anteeksi virheitä, joita on saatettu tehdä? Ollaanko valmiita muokkaamaan toimintaa kritiikin pohjalta?

Opettajana Hulkko oli kerran ollut tilanteessa, jossa aiheet olivat tulleet esille. Hän ohjasi vuonna 2019 version Hair-musikaalista, oppilaitosyhteistyön, jossa oli mukana hänen omia opiskelijoitaan, ammattikorkeakouluopiskelijoita ja musiikkialan opiskelijoita Tampereen konservatoriosta.

Alkuperäisteos oli vuodelta 1968, ja siinä oli paljon kohtia, jotka eivät sopineet nykypäivään eivätkä Suomeen. Hulkko oli poistanut käsikirjoituksesta sellaisia kappaleita kuin Olen musta ja Afrikan rummut. Myöhemmin hän pohti, oliko se valkopesua. Toisaalta kaikki esityksen tekijät olivat valkoisia.

Kun opiskelijat lukivat ensimmäistä kertaa musikaalin tekstiä näyttämöllä, ensimmäinen keskeytti Mutakuono-nimisen kappaleen kohdalla. Toinenkin. Kun kolmas ryhtyi lukemaan sanoja, toinen opiskelija keskeytti ja sanoi Hulkon muistikuvien mukaan ”tämä ei nyt ole ookoo”. Yksi totesi tunnelman olevan ahdistava. Muutama alkoi itkeä.

”Jouduin aika housut alas, en oikein tiennyt miten toimia”, Hulkko sanoo.

”Se tuli niin äkkiä. He olivat sitä mieltä, että sitä sanaa ei voi sanoa näyttämöllä.”

Hulkko toivoi, että opiskelijat yrittäisivät silti. Näyttelijäopiskelijoiden pitää pystyä puhumaan tekstiä, jota pitävät moraalisesti vääränä. Ei voi tietää, mitä sanat tarkoittavat näyttämöllä ennen kuin ne lausutaan: sana ei ole yhtä kuin sen semanttinen sisältö, eikä se ole itsessään yksiselitteisesti teko.

”Minun sukupolveni on käynyt läpi postmodernin keskustelun myllyn, jossa halusimme täyttä vapautta ilmaista ja nimenomaan vapautta ilmaista sitä, että ulkoinen todellisuus ei määritä meitä ja me voimme suhtautua siihen haluamallamme tavalla”, Hulkko sanoo.

”Tämä suhde on muutoksessa.”

Keskustelua esityksen sisällöistä käytiin ensi-iltaan saakka. Mutakuono-kappale poistettiin.

Erityisesti Shakespearen kanssa on ongelmia. Opiskelijat sanovat, että on väkivaltaa joutua yksin lukemaan teoksia.

Brecht-kurssin viimeisen tunnin jälkeen Mikko Viljanen soitti seuraajalleen, dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen lehtorille Tuomas Timoselle.

Oliko hän tehnyt jotain väärin? Annettiinko teatterikorkeakoulussa nykyään sisältövaroituksia? Ajateltiinko koulussa tosiaan, että jos ikäviä asioita ei esitetä fiktiossa, ne poistuvat todellisuudesta?

Timoselle opiskelijoiden reaktio oli tullut tutuksi edeltävien kahden kolmen vuoden aikana. Kurssipalautteista, yksilötapaamisista. Vaikeasti määriteltävästä yleisestä ilmapiiristä ja sen aiheuttamasta joukkopaineesta.

Timonen on osaltaan vastuussa dramaturgian ja näytelmäkirjallisuuden historian lukulistasta. Viime vuodet se on sisältänyt noin kahdeksankymmentä näytelmää, jotka opiskelijoiden on pitänyt suorittaa esimerkiksi lukupäiväkirjana.

Erityisesti Shakespearen kanssa on ollut ongelmia. Romeon ja Julian ja Hamletin.

”Opiskelijat ovat tuoneet ilmi, että on väkivaltainen kokemus laittaa heidät yksin kotiin lukemaan teoksia, jotka edustavat raiskauskulttuuria. Että se on opetuksen rakenteellista väkivaltaa opiskelijaa kohtaan”, Timonen sanoo.

”Alun perin keskustelu tuli täysin puun takaa. Se kuulosti niin siltä, että mitä eroa on kirkon kirjarovioilla ja sillä, että me alamme siivota historiasta kirjoja pois.”

Opiskelijoita kuitenkin kuunnellaan. Nyt on mietittävä tarkkaan, mitä voi luetuttaa. Onko lukulista liian miehinen, liian valkoinen? Kollegoiden kanssa on mietitty, mistä kotimaisten klassikoiden listalle löytyisi ei-valkoisia kirjoittajia. Ennen teosanalyyseissä pyrittiin eroon tekijästä, nyt ensisijainen merkki on tekijä itse, sukupuoli ja ihonväri.

”Se on jännä ilmiö, kun samaan aikaan kenenkään ulkonäöstä ei ymmärtääkseni saisi vetää johtopäätöksiä sukupuolesta tai identiteetistä.”

Kaanonia voi tietysti muuttaa, päivitystyö on tavallista ja välttämätöntä, mutta millä perusteella sitä tehdään?

Uteliaisuus ja unohdettujen näytelmäkirjailijoiden etsiminen ja nostaminen ovat tietysti hyviä asioita, mikään lista ei ole täydellinen. Mutta siitä ei näyttäisi olevan kyse, Timonen sanoo. Hänestä opetuksen suunnittelua ja kehittämistä ohjaa nyt ensi sijassa varovaisuus ja pelko julkisesta kohusta ja metelistä.

Sellaisesta kuin Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolitus sai aikaan alkusyksystä. Ohjaaja oli puhunut mediassa transsukupuolisista hahmoista ja valinnut rooleihin kaksi miestä. Transaktivistit ja liittolaisiksi itseään kutsuvat kritisoivat päätöstä vahingolliseksi ja representaatiota vääräksi. Transnainen ei ole vuonna 2020 yhtä kuin mies mekossa, edes teatterin lavalla.

Kansallisteatteri hätääntyi, perui ensi-illan ja ilmoitti vaihtavansa yhden näyttelijän, mutta peruikin perumisen ja pitäytyi alkuperäisessä roolituksessa. Sovituksen käsikirjoituksessa hahmot olivat transvestiitteja, eivät transsukupuolisia, toisin kuin ohjaaja oli aiemmin sanonut.

”Voi tietysti ajatella, että jos kaanoniin saadaan hyviä, ohitettuja tekijöitä, pelkokin on hyvä moottori”, Timonen sanoo.

Pelolla vain on ikäviä seurauksia opiskelijoille itselleen.

© Viivi Prokofjev

 

Keväällä 2019 yksi Timosen opiskelijoista kirjoitti kandityötään. Se oli näytelmä miehen roolin ahtaudesta ja kasvamisesta väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa. Omakohtainen.

Kun keskeneräistä tekstiä käsiteltiin työpajassa, kanssaopiskelijat kokivat näytelmän liian miesnäkökulmaisena. Naisvihamielisenä. Äidin hahmo oli ikävä ja haitallinen. Se, ettei päähenkilö kokenut olevansa kotona miehen kehossa, katsottiin transfoobiseksi.

Opiskelija ei osannut suhtautua, hänhän oli yrittänyt tehdä aivan päinvastaista.

Työn loppuun saattamisesta ei meinannut tulla mitään. Tuli paine kirjoittaa näkökulmasta, joka ei ollut oma. Opiskelija muutti tekstiä, pehmenteli, yritti ennakoida palautetta. Panikoi, ettei kukaan halua tehdä näytelmää lavalle.

Syyttely tuntui erityisen pahalta, sillä opiskelija koki, että hänen arvonsa olivat samanlaiset kuin opiskelutovereiden. Siitähän näytelmäkin kertoi, patriarkaatin aiheuttamasta paineesta ja muottiin ahtamisesta.

Silti ajatusmalli, jonka pitäisi vapauttaa vallitsevista rakenteista, tuntui pelkästään rajoittavalta. Teatterikorkeakoulussa on opiskelijan mukaan kaksi legitiiminä pidettyä teemaa: ilmastonmuutos ja vähemmistöjen oikeudet. Jos niitä ei käsittele, ihmetellään, miksei halua korjata vääryyksiä.

Timosen oli puututtava, sanottava, ettei tekstissä ollut enää jäljellä juuri mitään. Opiskelija palasi alkuperäiseen versioon, syvensi joitain hahmoja.

”Historiallista kaanoniahan voi korjata”, Timonen sanoo.

”Mutta jos sitä kompensoidaan siten, että naispuolisten draaman henkilöiden pitäisi olla poliittisesti oikeaoppisia, se on kyllä hyvin erikoinen tapa. Sellaiset vaatimukset ovat kohta, jossa olen joutunut miettimään, olenko aidosti menettänyt kyvyn adaptoitua tähän aikaan.”

Timonen on miettinyt, voiko edes jatkaa työssään. Onko käsitys siitä, mitä työ on alkanut mennä liian kauas siitä, mitä se käytännössä on?

Opiskelijan kanditeksti tehtiin lopulta koronatilanteen takia videona, mutta kirjoittaja ei osallistunut prosessiin. Hän jättäytyi tietoisesti pois.

 

Kun sosiaalipsykologi Jonathan Haidt ja sananvapaussäätiöpomo Greg Lukianoff julkaisivat vuonna 2015 lehtiartikkelin yhdysvaltalaisten yliopisto-opiskelijoiden vaatimuksesta tulla suojelluiksi vääriksi koetuilta termeiltä ja mielipiteiltä, aihe tuntui suomalaisittain kaukaiselta. Valtavien lukukausimaksajien toiveet on otettava Yhdysvalloissa tosissaan.

Haidt ja Lukianoff kirjoittivat sisältövaroituksista ja mikroaggressioista. Opiskelijat katsoivat tiettyjen sanojen nostavan traumoja pintaan ja satuttavan tahallisesti tai tahattomasti vähemmistöryhmiä. Kirjoittajat kutsuivat suhtautumistapaa kostonhimoiseksi itsesuojeluksi.

Retoriikka on tuttua sosiaalisesta mediasta. Twitterissä on jo vuosia väännetty milloin mistäkin haitalliseksi koetusta kommentista. Kun vääryyksistä huomautetaan, on liturgian mukaista pyytää aidosti anteeksi ja oppia olemaan oikeammin. KVG, kato vittu Googlesta.

Se, mistä nousee meteli, on samalla ennakoimatonta ja ennakoitavaa.

Esimerkiksi Kansallisteatteria ei vaadittu vaihtamaan kuin yksi miesnäyttelijä, vaikka Pedro Almodóvarin elokuvassa on kaksi transroolia.

Toisaalta repliikit ja sanaston oppii nopeasti, sillä ne toistuvat.

On esimerkiksi helppoa tarttua siihen, että tässä artikkelissa taidekoulujen ilmapiiriä kritisoivat lähinnä miehet. Että media raportoi taas vain miesten kyynelistä, nytpä miehet tietävät, mitä on epämukava olo. Oppiminen ja etuoikeuksien tunnistaminen ei ole kivutonta!

Artikkelia varten on haastateltu myös naispuolisia entisiä ja nykyisiä opettajia ja taiteilijoita, mutta yksikään heistä ei halunnut puhua taidekoulujen ilmapiiristä omalla nimellään. Aihe on kuulemma niin herkkä, julkisesta kommentoinnista ei olisi kuin haittaa.

Päämääriä – yhdenvertaisuutta ja rasismin kitkemistä – pidetään tietysti oikeina, mutta keinoja väärinä. Kollektiivinen häpäiseminen, teoksen samastaminen tekijään ja vääränlaisten luomusten siivoaminen katsotaan modernisti perustelluksi vanhoillisuudeksi.

Suomalaisten taideopiskelijoiden vaatimukset ovat hyvin amerikkalaisia, siitäkin huolimatta, että niissä kritisoidaan länsikeskeisyyttä. Sanasto on usein kankeasti käännettyä tai ihan vain englantia.

Kuvataideakatemialle lähetetyssä inklusiivisuusagendassa oli mukana henkilökunnalle suositeltu lukulista, lähes 200 artikkelin kokoelma, joista vain murto-osa oli muualta kuin Yhdysvalloista, Isosta-Britanniasta tai Australiasta.

Tutkijat Kristiina Brunila ja Leena-Maija Rossi kirjoittavat haavoittuvuuden eetoksesta. Identiteettipolitiikalla on tapana vahvistaa itseensä keskittymistä ja statukseen, etuoikeuksiin ja uhriuteen nojaaviin ideologisiin ryhmiin kuuluvuutta.

Identiteettipolitiikka on tutkijoiden mukaan saavuttanut momentuminsa erityisesti yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa.

Amos Rex antoi näyttelystään sisältövaroituksen: sisältää kuolemaa. Näyttelyssä oli muumioita.

Metoo ja Black Lives Matter eivät ole herättäneet Suomessa niin paljon keskustelua kuin muualla, kulttuuripiireissä mielellään arvostellaan. Katsokaa Ruotsia, siellä ei hyssytellä!

Vaikka ovathan ne. Retoriikka on jo institutionalisoitunut.

Nykytaiteenmuseo Kiasma julisti vastikään, että sillä on ”nollatoleranssi rasismille”. Amos Rexin taidemuseo antoi uudesta näyttelystään sisältövaroituksen: sisältää kuolemaa. Näyttelyssä on muumioita. Espoon taidemuseo Emma joutui todistelemaan Michael Jackson -näyttelynsä yhteydessä, ettei kannata lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Taiteen edistämiskeskukselle Taikelle kaavaillaan eettistä toimielintä.

Taideyliopisto on kirjannut uuteen strategiaansa hyvinvoinnin ja syrjinnästä vapauden, Tampereen yliopisto erilaisten perinteiden arvostamisen.

Kuvataideakatemian tuore dekaani Hanna Johansson on ilmoittanut, että taidetta määrittävät tietyt ehdot, joista ”suurimpia on tällä hetkellä ekologinen kriisi”.

 

Voiko taide olla oikeaoppista? Pitääkö sen olla?

Ei, sanoo Tampereen yliopiston teatterityön professori Hulkko.

”Viimeaikaisissa keskusteluissa on nähty, että kukaan ei halua loukata ketään ja pelätään, että loukataan, ja sitten loukkaannutaan. Mutta erimielisyys on ainoa mahdollisuus lähteä purkamaan eri näkemyksiä.”

Hän itse oli 2000-luvun alussa kannattamassa ajattelumallia, jossa taiteelta edellytettiin yhteiskunnallista vaikuttavuutta, kuten hyvinvoinnin edistämistä.

”Jossain kohtaa hyvinvoinnista tuli vaatimus kaikille toimijoille ja instituutioille. Jos niin käy, se ei todellakaan ole hyvä asia.”

Koulutuksessa ajan henki on kuitenkin otettava huomioon. Hulkon tutkinto-ohjelma aikoo kierrättää uuden opetussuunnitelman kommentoitavana eri vähemmistöryhmillä: sukupuolivähemmistöillä, etnisillä vähemmistöillä, vammaisjärjestöillä.

”Tietysti toinen puoli on, että voiko yliopistolle antaa ulkopuolelta toimintaohjeita. Se on minusta hiukan vaikeaa, koska kentältä annetaan aina monenlaisia toiveita ja vaatimuksiakin.”

Hän arvelee, että käynnissä on välttämätön välivaihe, jolloin asioihin täytyy suhtautua kirjaimellisesti, jotta muutos tapahtuisi. ”Ennen kuin oikeat mittasuhteet löytyvät.”

Ei, taide ei voi olla oikeamielistä, sanoo myös Kuvataideakatemian taidehistorian ja taideteorian professori Anita Seppä.

”Minulle se tarkoittaisi samaa kuin että taide olisi moralistista, ja sellainen on kaikkien pelottavinta. Moralismi on usein hierarkkista ja johtaa toisten ihmisten alistamiseen ja hallitsemiseen.”

Sepän taidehistorian ja -teorian perusopetus on tänä syksynä keskittynyt kokonaan antirasistiseen, dekolonialisoivaan ja ekofeministiseen uudelleentulkitsemiseen.

Hänestä paradigman muutos ei politisoi opetusta sen kummemmin kuin aiemminkaan. Kyse on perspektiivin laajentamisesta, välittämisestä ja vastuunkannosta. Velastakin, ei-länsimaisen perinteen vuosisataisesta sivuuttamisesta.

Opettajat joutuvat ”kouluttamaan itseään uudelleen”, sillä heidän oma koulutuksensa pohjaa länsimaiseen traditioon.

”Totta kai myös dekolonialisoivasta, feministisestä ja antirasistisesta liikehdinnästä voi tulla fanaattista”, Seppä sanoo.

”Kaikille keskusteluille voi käydä niin, että pyritään rajaamaan erilaiset traditiot pois epäkelpoina. Sellaista kehitystä en pidä kovin suotavana.”

Teatterikorkeakoulu taas on käynnistänyt tutkimushankkeen, jossa tarkastellaan koulun pääsykoetta. Tutkimuskysymys kuuluu: Kuinka näyttelijäntaiteen koulutusohjelman valintakokeita voisi kehittää läpinäkyvyyden, saavutettavuuden ja taidepedagogisen jakamisen näkökulmasta? Tarkoitus on lisätä opiskelijoiden diversiteettiä.

Näyttelijäntaiteen professori Elina Knihtilä sanoo, ettei mielellään ottaisi puheenvuoroa omaa tutkinto-ohjelmaansa käsittelevässä keskustelussa.

”Haluaisin, että näissä asioissa pääsisivät ääneen myös ne opiskelijat, joita asia koskee, enkä pelkästään minä, joka edustan valtaapitävää keskiluokkaista töölöläiskulttuuritanttaa.”

”Tässä oppii koko ajan ihan hirveästi itsestään.”

 

Oikaisu: Juttua muutettu 17.12. klo 11.45: Antirasistiset strategiat osaksi opetussuunnitelmaa -adressin allekirjoitti 1 306 entistä ja nykyistä taideopiskelijaa, ei 1036, kuten jutussa sanottiin. 

Sisältö