Sekalaista, jalkapallo

Buster-lehti, Maradona, Litti, Saksa vastaan Englanti, sortsien pituus. Kirjailija Tuomas Kyrö virittäytyi jalkapallon MM-kisatunnelmiin kotinsa kellarissa.

Urheilu 14.06.2018 20:49
Teksti Tuomas Kyrö
Länsi-Saksan Karl-Heinz Rummeniggen kenkä kesältä 1982.
Länsi-Saksan Karl-Heinz Rummeniggen kenkä kesältä 1982. © Adidas Ag / Studio Waldeck

Löysin kellarikomeroa siivotessani pahvilaatikon, jossa luki ”sekalaista, jalkapallo”.

Buster-jalkapallolehtiä, Puistolan Urheilijoiden F-junioreiden pelipaita numerolla 11, virallinen MM-kisaopas vuodelta 1982. Purkkapakettien pelaajakortteja, jalkapalloaiheisia piirroksia.

Päivä kului materiaalin tutkimiseen ja ilta vanhojen videoklippien katsomiseen Youtubesta.

Muisti on kuin se kellarikomero. Paljon pahvilaatikoita odottamassa avaamista.

 

Espanjan MM-kisat 1982.

Nimet painuivat päähän helpommin kuin alistuskonjunktiot.

Tardelli, Altobelli, Rummenigge.

Pfaff, Zoff, Zico.

Boniek, Blokhin.

Maradona ja Rossi.

Hiekkakentästä tuli jalkojen alla Espanjan nurmi. Nahastaan revennyt, muovistaan lohkeillut peliväline oli virallinen kisapallo. Kentän laidoilla päivystäneet metsien miehet edustivat buuaavia katsojia.

Pelaajien varusteita tiirattiin pieniltä tv-ruuduilta. Millä kengillä Kevin Keegan pelasi, mitkä hanskat Harald Schumacherilla oli. Jos vanhemmilta ei irronnut hankintatukea, ne piti varastaa Urheilusta ja Koneesta.

Turnauksen voitti Italia, mutta kiinnostavinta peliä pelasi Brasilia. Keskikenttää hallitsi pitkä ja parrakas Socrates. Kun sama nimi löytyi Lasten tietosanakirjasta, ihmettelin miksi antiikin filosofi oli nimetty jalkapalloilijan mukaan. Futarin kannessa oli kuva Claes Anderssonista, joka torjui pallon Mukkulan kirjailijakokouksen perinteisessä jalkapallo-ottelussa. Äitini yöpöydällä oli saman miehen runokokoelma.

Päättelin, että ruotsalainen maalivahti C. Andersson on myös lyyrikko.

Video: Brasilian Socrates tekee maalin Italiaa vastaan vuoden 1982 MM-kisoissa.

 

Buster luettiin kannesta kanteen.

Buster luettiin kannesta kanteen.

Buster ilmestyi kerran kahdessa viikossa, se luettiin seitsemästi. Ensin ruokapöydässä parhailta osin, illalla sängyssä kokonaan ja lopulta vessaistuntojen aikana useasti.

Sarjakuvalehdessä seikkaili ärsyttävä Benny Kultajalka, jonka menestys perustui vain taikakenkiin. Harjumäen Sisussa oli rehdimpää talonpoikaisuutta. Super-Mac tuli ylämailta ja oli luultavasti ollut Suomen romuluisten kärkimiesten esikuva. Pulla, kuten myös Socrates, oli sekä lääkäri että jalkapalloilija.

Tiedän, olisi vaikea selittää tämän päivän jalkapallojunioreille, että tämä se oli parasta ajankulua niiden neljän vuoden ajan, jotka MM-kisojen välissä piti elämää lusia. 1980-luvun alussa play oli vain nappi c-kasettimankassa, station juna-asema ruotsiksi.

Diego Maradona eli Patukka. Jumalan käsi kuvassa oikealla.

Diego Maradona eli Patukka. Jumalan käsi kuvassa oikealla.

Meksikon 1986 kisojen aikaan oli jo Commodore 64, lähes yhtä suuri ihme kuin patukka nimeltään Diego. Hän teki maaleja, myös kädellä, joka kuului suurelta osin Jumalalle.

Juuri siinä puolivälierässä Patukka kuljetti pallon puolesta kentästä läpi Englannin puolustuksen, oikealle, vasemmalle, jalkojen välistä, paidan alta, ihon alle ja Peter Shiltonin taakse.

Katsoin kisoja kesämökillä, kaikki pelit pelattiin serkkujen ja pikkuserkkujen kanssa uudelleen joko kuusnelosella tai pihalla.

Öisellä Mallusjoella oli kylmä, Meksikossa niin kuuma, että kesken ottelun pelaajille piti järjestää juomataukoja.

Kun uni ei tullut aamuyölläkään, lampaiden laskemisen sijaan kuvittelin Suomen maajoukkueen kävelemässä MM-puolivälierään täpötäydelle stadionille, Jallu Rantasen johdolla.

Video: Diego Maradona iskee Englantia vastaan vuoden 1986 MM-kisojen puolivälierässä.

 

Kahdeksankymmentäluvun lopussa Lahdesta ilmestyi mustatukkainen länkisääri, josta heti ensimmäisessä Urheiluruudun väläyksessä paljastui geenivirhe.

Jari Olavi Litmasen jalasta lähti täydellisen pehmeitä ulkosyrjäsyöttöjä. Pallo kiersi puolustajan aluksi nopeana, lopussa toppuutellen ja päätyi kärkimiehen jalkaan paikassa, jonne tämä ei tiennyt olleensa matkalla.

Litmaselta löytyivät eteläeurooppalaisen jalkapallotähden taidot, mutta suomalainen sielu. Hän ei tuulettanut yli tarpeen, ei filmannut, hänessä oli riittävästi jallua ja mikamattia, ettei kusi valunut korvista.

Litmasen ongelma maajoukkueessa oli vertaisten puute. Kierteinen ulkosyrjäsyöttö keskikentän työmyyrälle? Kuin joutuisi luovuttamaan ainoan tyttärensä vankilasta vapautuneelle öykkärille. Siksi kävi kuten kävi.

Video: Jari Litmasen Top 10 -maalit Amsterdamin Ajaxin paidassa. Lähde: AFC Ajax / Youtube

 

Olympiastadion, 11. lokakuuta 1997. Ottelu oli hallinnassa. Antti Sumiala tehnyt johtomaalin, paine Unkarin päädyssä. Pelattiin jo lisäaikaa.

Voitto veisi Suomen MM-jatkokarsintaan.

Vapaapotku jäi viheltämättä, ja sekunteja myöhemmin pallo oli kulkenut Suomen päähän, kulmalipulle.

Sitten.

Unkarin pelaajat vetäytyivät kentän laidalle kahville ja pörköltille seuraamaan, kuinka suomalaiset syöttö syötöltä, kompastus kompastukselta saivat pallon omaan maaliin.

Se oli Ohukaista ja Paksukaista, mutta komedian sijaan traagista kuin antiikin draamat. Olympiastadionille mahtuivat samanaikaisesti Jari Olavin ulkosyrjäsyöttö ja se viemäri, johon jatkopaikkaunelma valui.

Olin jääkiekkotappioiden ja euroviisunollien koulima, mutta nuoremmalle sukupolvelle Unkari-tappio on tarvittava avainkokemus. Vaikka olemme yhtä hyviä kuin se toinen, häviämme.

Video: Jalkapallon MM-kisojen 1988 karsintaottelun Suomi-Unkari maalikooste.

Kuningas Jari Olavi.

Kuningas Jari Olavi. © MV-Photos

Italia 1990 – tai siis Hämeenlinna. Katselin otteluita pubissa, joka myi alkoholia väärennetyillä opiskelijakorteilla varustetuille 16-vuotiaille.

Välierässä pelasivat Saksa ja Englanti, kannatin jälkimmäistä, paras kaverini ensimmäistä.

Paul Gascoigne sai punaisen kortin ja itki. Englanti hävisi tulevalle maailmanmestarille rangaistuspotkuilla.

Nyt minä itkin ja riitaannuin Saksaa kannattaneen ystävän kanssa, joka käveli ilman kenkiä viisi kilometriä kotiin. Emme edelleenkään muista miksi.

Kävin tapahtunutta läpi äskettäin työkaverin kanssa. 1979 syntynyt mies muisti yhtäkkiä Helsinki Cupin rangaistuspotkukisaan päättyneen pudotusottelun. Hän oli silloin 12-vuotias maalivahti, joka torjui ratkaisevan laukauksen. Voitto. Mutta tuomari puhalsi pilliin ja käski ottamaan vedon uudelleen, maalivahti oli liikkunut ennen laukasta. Voitosta tuli kahdeksassa sekunnissa tappio.

Kun 12-vuotias kohtasi tuomarin hetkeä myöhemmin nakkijonossa, hän ilmoitti vielä joskus tappavansa tämän. Tuomari teki ilmoituksen liittoon, poika katui kun höyryt haihtuivat.

Minä langettaisin tuomioni itse rangaistuspotkukäytännölle. Pelaajat kärsivät, edes maaliverkot eivät haluaisi ottaa vastaan rankkareita.

 

Kisoissa on aina yleisön sydämet valloittava yllättäjä. Italiassa se oli Kamerun. Heiltä ei odotettu mitään, pallo ei aiheuttanut vaan päästi paineita.

Joukkueen kirkkain tähti oli Roger Milla, joka hiveli palloa, kiihotti sen pussin perälle ja maalin jälkeen tanssi kulmalipun kanssa.

Video: Roger Millan taidonnäytteitä vuoden 1990 MM-kisoista.

Nyt Kamerun on Islanti. Joukkueen pelitapa muistuttaa Suomen 1980-luvun geopoliittista valintaa: Paasikiven–Kekkosen puolustuslinjaa. Uskoimme juoksemisen, pitkien purkujen ja kovan tahdon kolmiyhteyteen.

Ero on siinä, että Islannin pelaajat uskovat itseensä yhtä typerästi kuin maan pankkiirit kymmenen vuotta sitten.

Kävin viime vuonna Reykjavikissa katsomassa Islanti–Suomi-MM-karsintaottelun. Tietenkin Suomi johti. Tietenkin Suomi menetti johdon viime minuuteilla. Tietenkin lisäajalla tuli Islannin epäselvä voittomaali.

Kun istuimme ottelun jälkeen ylihintaisen Gulli-oluen äärellä, Islannin joukkueen kapteeni Aron Gunnarsson pelasi kapakan nurkassa flipperiä. Tuolla saarella on vielä lyhemmät sosiaaliset erot ja etäisyydet kuin meillä.

Hän oli pahoillaan pelistä, myönsi voittomaalin olleen väärä ratkaisu tuomareilta. Mutta aivan kuten taksikuskit, nakkikioskinmyyjät ja jäätikköoppaat, hänkin muistutti Islannin pitkästä tiestä tähän päivään. He olivat vuosikymmeniä se mikä Suomi on nyt.

Pisteautomaatti, jonka kaikki halusivat omaan lohkoonsa.

Euroopan hullu vuosi 1968 siirtyi myös jalkapallokentille. Tukat ja pulisongit kasvoivat samalla kun sortsit pienenevät.

Purkkapaketin pelaajakortista silmiini katsoo Kolumbian Carlos Valderrama, jonka hiuksissa ilmeisesti asustaa pelikaani. Samaa drag-kuningattarien peruukeista tuttua tyyliä edustaa maajoukkuetoveri, maalivahti Rene Higuita.

Tukka on aikansa kuva. 1970-luvulle asti suurimmalla osalla pelaajista oli työväenluokkaisen arkinen, järkevä kuontalo. Euroopan hullu vuosi 1968 siirtyi myös jalkapallokentille. Tukat ja pulisongit kasvoivat samalla kun sortsit pienenevät. Sortsit kävivät alimmassa mitassaan samaan aikaan Twiggyllä ja jalkapalloilijoilla. Kivesten verisuonet erottuivat, sitten lahkeet alkoivat kasvaa, kunnes 1994 niihin jo kompastuttiin.

 

Tuuletuksen evoluutio on kuin kevyen musiikin lavaesiintymisen kehityskaari. Ensin seistiin rivissä kuin alkuaikojen Beatles, pieni kädenkohotus ratkaisumaalin jälkeen. Tähän lisätään hypähdys paikoillaan, sitten neljän askeleen juoksusta. 1980-luvulla sännättiin kohti pelikavereita, 1990-luvulla pelikavereita karkuun ja yleisöä kohti. Kehiteltiin mimiikkaa ja jätettiin piiloviestejä pelipaidan alle.

Se on myös yhteiskuntien kuva. Millainen toiminta on missäkin talousjärjestelmässä ja uskonnossa sallittua. Kuinka paljon yksilöllä on lupa erottua. Pelataanko jollekin suuremmalle vai vain omalle tulevaisuudelle.

Neuvostoliittolainen ei koskaan mennyt tanssimaan kulmalipun ja Roger Millan kanssa.

 

Miehet ovat saaneet siirtää hiusrajaa ja housujaan vapaasti aikakauden muodin mukaan. Vuonna 2006 Uefan 75-vuotias puheenjohtaja Lennart Johansson esitti, että naisjalkapalloilijoiden peliasuja muutettaisiin seksikkäämmiksi, jotta lajin suosio kasvaisi.

Mielestäni Lennart Johanssonin pitäisi tämän kommentin vuoksi pukeutua loppuelämänsä ajan niihin 1970-luvun pelipöksyihin, joissa ei veri kierrä.

Suomessa jalkapallo on jo naisten. Kesäkuussa alle 17-vuotiaat tytöt voittivat EM-pronssia ja pääsivät MM-kisoihin. Aikuistenkin arvokisamitali jo on: jaettu kolmas sija EM-kisoissa 1995.

Hyvät jalkapalloherrat, tässä yksinkertainen ratkaisu, jolla naisten jalkapallon suosiota ja näkyvyyttä nostetaan: Pelattakoon miesten ja naisten MM-kisat samanaikaisesti. Ottelut samoille stadioneille peräkkäin. Vähemmän joukkueita, korkeampaa laatua.

Hetkinen. Ei onnistu, koska nykyisin kisoja myönnetään mieluiten maihin, joissa naiset eivät saa ajaa autoa eivätkä varmasti potkia palloa. Heitä kyllä saa potkia.

 

Superlatiivit on käytetty aikaa sitten. Jo vuoden 1982 MM-kisaoppaassa Fifan João Havelange toivottaa jalkapallokansan seuraamaan kaikkien aikojen kisoja.

Enpä tuolloin tiennyt mitään Fifan korruptiosta, valtataisteluista, suhmuroinnista. En tiennyt että ihailemani Michel Platini sotkeutuu korruptiovyyhtiin kuin pallo maaliverkkoon.

Havelange järjesti yhteistyösopimuksen suuren urheiluvälinevalmistajan kanssa käden puristuksella, kuten kummisedät tekevät. Kun haaveilin virallisesta kisapallosta Adidas Tangosta, ei tullut mieleen paljon jokaisesta myydystä menee Joãon lompakkoon. Fifan äänestyksiin verrattuna Valko-Venäjän vaalit ovat puhtaat ja demokraattiset.

Jalkapallon miesten MM-kisat ovat maailman seuratuin urheilutapahtuma. Taloudellinen arvo on reippaan sotilaallisen konfliktin kokoinen.

Siksi kisat myönnetään diktatuureille ja kehittyville valtioille. Ei tule turhia lainopillisia, ympäristönsuojelullisia tai työoikeudellisia hidasteita. Palkkioksi järjestävä maa saa esittää hetken suurvaltaa.

Lapsi ei tätä mieti, hän haluaa tehdä niin kuin idolinsa kentällä. Tuskin nuo idolitkaan miettivät, he haluavat voittaa ottelunsa ja rikkoa maaliennätykset.

Yleisöäkään ei kiinnosta, niin kauan kun turnaukset etenevät ja tarjoavat meille nautinnollisia otteluita.

Rummenigge teki viisi maalia vuoden 1982 kisoissa. Länsi-Saksa hävisi finaalin Italialle.

Rummenigge teki viisi maalia vuoden 1982 kisoissa. Länsi-Saksa hävisi finaalin Italialle. © Adidas AG / Studio Waldeck

Jalkapalloa voi oppia rakastamaan, vaikka ei olisi sitä lapsena pelannut.

Vuonna 1971 syntynyt nainen kertoi kesästä 1994. Lääkäri määräsi vuodelepoon, yliopisto odotti kasvatustieteen approa. Tenttikirjojen alta nainen huomasi, että televisiossa pelataan öisin jalkapalloa.

Ensimmäinen hänen näkemänsä ottelu oli Yhdysvalloissa järjestettyjen kisojen Meksikon ja Irlannin välinen alkusarjapeli.

Hän huomasi nopeasti, kuinka eri tavoin yksinkertaisen tuntuista peliä voi pelata.

Toinen eteni lyhyillä syötöillä, napsien pala kerrallaan tilaa itselleen. Välillä taakse, sitten nopeasti eteen. Toinen ryki niin pitkiä palloja päätyyn kuin mahdollista ja koetti runnoa pelivälineen verkkoon. Kansalliset ja maantieteelliset erityispiirteet tulivat heti selväksi.

Hän vaikuttui myös Patukan ja Caniggian yhteispelistä. ”Kuinka niin kauniin vaparimaalin voi tehdä.” Ja kyllästyi finaaliotteluun. ”Hirveetä pelokasta paskaa.”

Öisiin katselusessioihin nainen varasi mukaan yhden oluen ja kylmän makkaran. ”Halusin kokeilla millaista on olla suomalainen mies.”

Tämän jälkeen rockfestivaalit saivat jäädä, mikäli MM-kisat tulivat samaan aikaan.

Video: Näyte Maradonan ja Caniggian yhteipelistä vuoden 1990 MM-kisoista.

Muistolaatikon materiaalit päättyvät vuoteen 1998, Ranskan kultamitalijoukkueesta tehtyyn, itse itselleni lähettämään postikorttiin.

Olin käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni Pariisissa, etsinyt Jim Morrisonin hautaa ja löytänyt Punaisen myllyn.

Ystäviä löytyi, kun oli opetellut lausumaan Marcel Desaillyn, Zinédine Zidanen ja Emmanuel Petitin nimet, mausteena Davor Šuker.

Matkatovereina olivat samat serkut, joiden kanssa olin potkinut palloa mökin pihassa läpi 1980-luvun. Kaduilla ja kentillä ranskalaislapset potkivat, syöttelivät ja tuulettivat sankareitaan jäljitellen.

2000-luvun kisojen aikaan potkupallo vaihtui tuttipulloksi. Ostin yhä kisaoppaat, ympyröin tärkeät pelit, mutta muistolaatikossa ei ole enää uusia jälkiä.

Zidanen pääpusku Materazzin rintaan tuntui omassa rinnassa. Maailman paras pelaaja teki suuren valinnan maailman tärkeimmän urheilutapahtuman finaalissa 2006.

Oma ja perheen kunnia vai Ranskan maajoukkueen kunnia? Siinä näkyi ihmiselämän lapsellisuus ja arvokkuus.

Aikuisten leikki, joka on edelleen hiekkalaatikkokiusaa ja nurmikenttäriemua.

Sisältö