Rymy-Eetun isä

Karri Kokko
Kulttuuri 9.3.2007 13:01

Kansan Kuvalehti jututti Rymy-Eetun tekijää, taitelija Erkki Tanttua numerossa 1/1951.

Kun otsikossa esittelemme Erkki Tantun ‘Rymy·fetun isänä’ ja annamme näin miehelle määritelmän hänen tilapäisiin töihinsä kuuluvan, tämän lehden lukijoille erityisen tutun kuvasarjansa, sankarin mukaan, ei se merkitse taiteilijan vakavampien töiden väheksymistä eikä sivuuttamista. Päinvastoin. Erkki Tanttu on siksi aito, siksi läpikotaisin omalaatuinen ja etevä taiteilija, että hänen ‘leipätyönsäkin’ kelpaavat esille vedettäviksi.

Hyväkin taiteilija tulee tehneeksi myös roskaa, hän Itse sanoo tässä haastattelussa. Hänen omista töistään on valkea ‘roskaa’ löytää. Niissä on aina ilmettä, syvyyttä, elämää. Hän ei asenteile eikä dramatisoi, vaan näkee ja saa toisetkin näkemään.

erkki tanttu
Kolme poikaa, kaunis vaimo ja avara näköala on Erkki Tantun kotona. Näköala aukeaa Pohjoissatamaan, tarkemmin sanoen Hakaniemen rantaan, missä uljaat hiekkajaalat purjehtivat ja monet tehtaat muodostavat vaikuttavan taustan. Pojat ovat Juha, Timo ja Markku. Kaksi vanhempaa nähdään viereisen sivun kuvassa, mutta kuusivuotias Markku ryömi vaikka kaasuhellan alle mieluummin kuin suostui valokuvattavaksi. Poikien äiti nähdään myös kuvassa. Hänestä emme kuitenkaan uskalla paljon puhua, koska hän jo ennakolta kauhistui sitä ajatusta, että hänet jossakin kuvantekstissä mainitaan ‘taiteilijan viehättävänä vaimona’.

Reippaasti hän paheksui sitä haastattelijoiden pintapuolista tapaa, että he tunnin verran vieraitten ihmisten perhe-elämää katsottuaan vuodattavat tunteellisesta sydämestään kauniita sanoja näkemänsä johdosta. Rouva Tanttu on ilmeisesti totuudelle arvoa antava nainen. Ennen tuloamme varhaisena aamuhetkenä hän ajatellut, että jos hän olisi haastattelija, tulisi hän tahallaan tuntia aikaisemmin kuin on luvannut. Lapset mekastaisivat niin, että pelkää pei­lin putoavan alas, ja vaimo laittaisi paikkoja kuntoon…

Vieras päästetään estottomasti keittiöönkin, missä per­heenäiti juuri keittää ‘mannista’, mannapuuroa. Ihmettelemme sanaa, ja 11­vuotias Timo intoutuu päivittelemään:

”Kuinka sä äiti et osannut varoa! Nyt tuo mannis tulee lehteen. Mä olisin heti vaistonnut vaaran.”

Mutta äiti ei varo. Kehoittaa vain puhumaan miehestä, ei perheestä. Miehen, taiteilijan, pitää. näkyä yksinään, ilman perheen porvarillista taustaa.

Erkki Tantun tuntevat Kansan Kuvalehden lukijat mm. Rymy-Eetun isänä. Tämä ‘Rymy-Edvardo’ on tätä nykyä 20-vuotias nuorukainen, johon hänen piirtäjänsä aina silloin tällöin on kurkkua myöten kyllästynyt, mutta kokoo sitten taas voimiaan ja piirtää oikein tuhottoman monta Rymyä yhtä päätä. Rymy näet ansaitsee rahaa, mutta tuottaa samalla iloa Suomen kansalle, niin että hän on sangen hyödyllinen nuori mies. Viimeisten kuuden vuoden aikana Rymy on ollut jopa perheen ainoa säännöllinen tulolähde.

Kirjankuvitus ja grafiikka ovat Tantun pääalat. Tilapäistyöt – kuten Rymy – ovat pakollista leipätyötä. Ei Tanttu niitä silti suinkaan halveksi. Kaiken työn voi tehdä hyvin tai huonosti. Tilapäisissä töissä on vain usein se vika, ettei niitä ehdi tehdä hyvin, koska niillä aina on kiire. Nyt Erkki Tanttu sai kolmeksi vuodeksi valtion apurahan ja voi vähennellä leipätöitään sekä keskittyä suu­rempaan ja vakavampaan.

Viime kesänä Tanttu kuvitti Yrjö Jylhän ‘Kiirastulen’. Kirja ei ole vielä ilmestynyt. Nyt hän juuri suunnittelee Pälsin pikkupoikajuttujen kuvitusta.

”Millä tavoin teidän kaltaisenne taiteilija latautuu? Mikä teitä virkistää ja innoittaa?” Tanttu hörppäisee kahviaan. Hymähtää. ”En osaa tietoisesti latautua. Mutta kyllähän matkat ja maalla olo aina virkistävät. Viime kesänä olin kolme kuukautta yhtä mittaa mökilläni Tammelassa edes käymättä välillä kaupungissa. Ja koska olen saanut mökkini talvikuntoiseksi, teen sinne ympäri vuoden matkoja. Siellä syrjäkylän rauhassa vietämme viikon päivät taas nyt vuoden vaihteessa. Nuorempana tein pitkiä jalkamatkoja varsinkin Lapissa ja Karjalassa. Menisin minä nytkin jonnekin käymään, Sisä-Suomeen tai ulkomaille, minne vain. Ja ehkäpä lähdenkin. En kuitenkaan mihinkään pariisilaiseen taidekouluun. En ymmärrä sellaisia, jotka aina vain suuntautuvat Pariisiin. Onhan maailmaa muuallakin. Mutta en osaisi ulkomailla tehdä omaa työtäni. En osaa keskittyä muualla kuin kotona, omassa ympäristössä. Käymään menisin, vaikutteita saamaan, avartamaan näköpiiriä.”

Tanttu tuntee suomalaiset, kuvaa ihmisiä niin elävästi, rikkaasti ja hauskasti, että kuvien katsoja alkaa nähdä ympäristönsä ja kanssaihmisensä uudessa valossa. Hänen huumorinsa on sydämellisen lämmintä.

”Näettekö hyviä ominaisuuksia tässä kansassa?” yritämme ovelasti kysäistä.

”Juu”, vastaa Tanttu. Ei muuta. Puhuminen ei ole hänen ilmaisu muotonsa. Hän tekee kuvia.

Hidas hän myös väittää olevansa. Hidas ajattelemaan, hidas puhumaan, hidas lukemaan. Uusimmasta suomalaisesta kirjallisuudesta hän ei tiedä paljonkaan. Ei ole ollut aikaa lukea.

”Tunnetteko nuoren suomalaisen kuvataiteen?”

”Siihenkin olen varmaan suhtautunut liian leväperäisesti. Olen sitä paitsi melko subjektiivinen. En väitä, että minun käsitykseni aina olisivat oikeat ja että se, mistä en pidä, olisi huonoa – tai päinvastoin.”

”Mistä pidätte?”

”Joittenkin taiteilijain joistakin töistä. Tavallisesti. Eihän täydellistä ole olemassakaan ja kaikki tulevat tehneeksi myös roskaa. Mutta jos taiteilija on tehnyt yhdenkin hyvän työn sadan huonon ohella, on. hän mielestäni hyvä taiteilija. Sen hyvän työn luodessaan hän ainakin oli taiteilija. Ihmistä on arvosteltava hänen parhaitten saavutustensa mukaan. Mutta ihminen voi muuttua, olla eri töissään kuin eri ihminen, vaikka perusolemukseltaan pysyisikin samana.”

”Aika lailla on Erkkikin muuttunut avioliittonsa aikana”, sanoo rouva.

”Millä tavoin?”

”Tukka oli ennen kammattu pystyyn, nyt alaspäin”, Tanttu itse jörähtää.

Sen sisäisemmistä ja syvällisemmistä muutoksista emme puhu. Mutta ilmeisesti on niin, että ulkonaista tapahtumaa on aina vastaamassa jokin sisäinen.

Nuorempana Tanttu maalasi. Nyt hänellä on ollut niin paljon puuhaa grafiikassa ja kuvi­tustöissä, että maalaileminen on jäänyt. On tullut keskityttyä. Ja hyvähän on keskittyä.

Pieni Markku on nyt pöydän alla. Hän inhoaa sydämensä pohjasta valokuvaamista ja kai muutakin julkisuutta.

”Mitäs Markku diivaili, kun ei tullut kuvaan?” isä kysyy hyväntahtoisesti. Ja Markku touhuaa totisesti, että häntäpä ei saakaan kuvata. Ei koskaan. Ei ainakaan tänään. Ei poika sentään muuten ole meille ynseä. Pois lähtiessämme hän näyttää poikien huoneessa olevaa isänsä maalaamaa taulua, missä on pahannäköisiä lapinnoitia vai mitä peikkoja lienevät. Taulussa on suuria suksisauvan reikiä. Markku ne siihen survaisi nelivuotiaana ulkoa tullessaan, kun tahtoi tappaa liian. elä­vinä häntä katsovat ‘tuhmat’ noitamiehet.

Niin että osaa Erkki Tanttu värein ja siveltiminkin elävää taidetta luoda, koskapa hänen oma poikansa on työn tehosta antanut näin vakuuttavan todistuksen.

Leena.

Keskustelu