Parnasso: Olin rikkumaton sivulause Eeva Joenpellon elämässä – Toimittajan ja kirjailijan välille kehittyi ystävyys

Sivulauseena on hyvä olla, kun se on käytössä tyynissä kiintymyksen hetkissä, kirjoittaa Risto Lindstedt.

kirjailijat
Teksti
Risto Lindstedt

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa ilmestyneitä tekstejä uudelleen verkossa. Kirjailija Eeva Joenpellon syntymästä on kulunut sata vuotta 17. kesäkuuta 2021.

 

’Alä rutista niin kovaa”, Eeva sanoo Vares-Kantolan kuistilla. Kevennän halausta, en irrota.

”Minulla on niin hauraat luut”, Eeva sanoo.

 

Eevalla on tapa. Halauksen jälkeen hän ottaa etäisyyttä ojentamalla molemmat kätensä, asettamalla kämmenensä olkapäille, kallistamalla päätään, katsomalla silmiin ja hymyilemällä. Siinä on jotain suloista. Meillä on lähes 30 vuoden ikäero, Eeva on pitkä, minä pätkä. Sen sulattavampaa tervetulotoivotus ei voi olla. Siitäkään muistosta ei lämpö karkaa.

Huomasin leveällä maalarinteipillä tuetut ranteet. Miten vielä näin vuoden 2000 myöhäsyksyllä? Yleensä hän joutuu teippaamaan kipuilevat ranteensa kirjoitusvaiheessa. Uskomattomia uhrauksia on jo ilmestynyt.

Eeva huomaa huomaamiseni ja lukee katseeseen kätketyn kysymyksen. Hän sanoo menevänsä huomenissa metsänpohjanraivaukseen, mielipuuhaansa. Puiden pitää saada kasvaa suorina ja selkeinä. Teipit ovat vesuria varten.

Luulen ymmärtäväni. Eeva varmaan tarkoittaa sellaista metsää, jossa latvustolla on oma taivaanvalonsa, mutta se valo, joka vesihelmen painamana pysyttelee saniaisten lehdellä, on maahista pohjavaloa.

Yhteen syyskuun lopun päivään mahtuu paljon viimeistä. Eeva on kirjoittanut viimeiseksi jääneen kirjansa, tämä on viimeiseksi jäävä tapaaminen, ja kun Eeva palauttaa postitse pirtin pöydälle unohtamani täytekynän, lähetystä saatelleet rivit jäävät viimeiseksi viestiksi.

 

Syksyisen viikonvaihteen jälkeen 1976 töihin tullessani olin vielä lukupäissäni Lohja-sarjan toisen osan Kuin kekäle kädessä jäljiltä. Olin tohkeissani, tarvitsin häikäistymisseuraa, oli niin paljon lumousta jaettavana.

”Mitä sitten hössötät. Käyt kiinni ja teet”, minulle sanottiin.

Se oli kannustavaa työnohjausta. Olin aloittanut Suomen Kuvalehdessä puoli vuotta aikaisemmin.

Puhelimessa Eeva sanoi, että ”oikeastaan on aika hauskaa kuulla, mitä mies siitä ajattelee”. Tapaamispäivää soviteltiin, koska Vares-Kantolan taloa rakennettiin parhaillaan Sammattiin, mutta muutoin kaikki olisi selvää. Paitsi miesajattelu.

 

Romaanin kauppias Oskari Hänninen, luopumiseen jo kypsä, pohtii kokemuksiaan naisista.

”Aivan näki miten ne istuallaan vetävät päävaatetta tiukempaan solmuun, miettivät kädet reisillä pienen tovin tai ehkä lepäävät hiukan varastoon, nousevat sitten, ravistavat helmoistaan turhat roskat ja lähtevät. Tai asettuvat ottamaan vastaan mitä tuli, useimmiten tietysti näin.”

Lauseista peilautuvat Eevan vahvat naiskuvat. Tunnistin molemmat isoäitini, molemmat usein pääliinojaan kiristämään joutuneet ja helmoistaan turhia roskia karistelleet päin asioita menijät. Voisiko olla niin, että he opettivat pelkäämättömyyttä vahvojen tai vanhojen naisten edessä. Sellaista tarinaa haluaisin itselleni kertoa.

 

Haastattelu julkaistiin 29. lokakuuta. Kansijutun tekstissä kysyttiin: ”Mitä sinulle on tapahtunut Eeva Joenpelto?”

Mitä meille sittemmin tapahtui oli aivan liian pientä, haurasta ja yksityistä julkisuuteen päätyäkseen.

Haastatteluja kovin harvakseltaan, intuitiivisen vaiston spontaaneja kirjeviestejä. Vähätkin rivit muuttuvat merkityksellisiksi, kun ne kirjoitetaan ja lähetetään oikealla hetkellä. Tästä oli kysymys.

Kanssakäymisemme välähti julkisuudessa vasta 2015, kun Helena Ruuskan hyvin elossa oleva elämäkerta Elämän kirjailija ilmestyi.

 

Kirjahyllyt ovat sitä varten, että kodin pysyväisille ystäville on tilaa. Eevan tila on Tove Janssonin ja Martti Joenpolven välissä. Siinä ei ole kaikkia Eevan teoksia, huolellinen määrä kuitenkin. Perikuntaa olen ohjeistanut, ettei teossarjoja saa hajottaa, kun hyllyjen purkamisen aika on.

Eevalta saamiani viestejä on jemmattuna yhden romaanin väliin. Ne on tarkoitettu perikunnalle yllätykseksi, kun muita yllätyksiä ei juuri ole odotettavissa.

Ajatus kirjahyllyistä pysyvien vieraiden tilana on äärivanhoillinen, eikä se ole ainoa jälkijättöinen käsitykseni. Murehdun myös kirjailijuuden käsitteen holtitonta säröilyä.

Nykyisin täytyy olla julkkis ennen kirjailijaksi tuloa. Julkisuus ei ole kestävyyslaji, kirjailijana oleminen on. Kirjoittaminen on maailmankäsittämistyötä, julkisuus elinkeinona ei todellakaan ole. Ja kuitenkin jokainen, joka on saanut jotain kansien väliin, on sama tien kirjailija. Eihän se niin voi olla.

Vaimo yrittää vetää minua nykypäivään tässäkin asiassa. Ei onnistu, ei pysty.

Lohduttaudun sillä ajatuksella, että Eeva olisi varmasti samaa mieltä kanssani. Kallistaisi päätään, katsoisi silmiin ja hymyilisi.

Vares-Kantolan pirtin kynnyksellä henki ei salpaudu, mutta sanat mykkäytyvät. Yksikään niistä ei pysty rationaalisen selkeästi antamaan nimeä ovella seisovan lähes fyysiselle humaukselle. Äkillinen rauhoittumisšokki, hyvä yritys. Levollisuuden neliöihin astumisen yllätys, miksipä ei. Tunne, jonka tuntee, vaikka syytä ei tiedäkään. Se menee jo mystiikan puolelle.

Eeva auttoi.

”8×8, ihmisen mittakaava”, hän sanoi, ”jo vanhastaan on tiedetty sen olevan ihmisen rauhalle hyväksi”.

Pirtin pöydän ääressä istuessa oli kuin olisi hengitellyt hapetettua läsnäoloa estetiikan suojissa. Siniset räsymatot sävysävyssä pirtin paneelien kanssa, kuusi kahdeksanruutuista ikkunaa keräämässä valoa kolmesta ilmansuunnasta. Valkoiset salusiiniverhot kuin ujokkaat hymyt. Satavuotias kurttunaamainen seinäkello kertomassa ajasta, jota tulee koko ajan lisää.

Tämä muistikuva on totta. Totta ovat myös sellaiset hetket, jolloin puhe levottui hiljaisuudeksi, eikä se kumpaakaan hätäännyttänyt.

”Sinun kanssasi voisin lähteä sienimetsälle”, Eeva sanoi.

Minulle se oli kaunis ja arvokas ajatus. Hitaita askeleita metsän peitossa, katkeileva näköyhteys, katkeamaton tunne lähellä olemisesta.

 

Muistissani istumme pirtissä aina kahdestaan. Ylisummaan me olimme aina kahdestaan. Se ei ole totta. Kaikissa kohtaamisissa on aina ollut mukana työpari, valokuvaaja. Paitsi kerran kirjakaupassa.

Muisti ei ole tallentava, vaan valintoja tekevä mekanismi, muistutti englantilainen historioitsija Eric Hobsbawn ja oli jyrkästi oikeassa.

Harjoitin itseltäni salaa perspektiivittömien totuuksien likvidointia. Nauratti, kun sain itseni siitä kiinni. Hävettänyt ei, ei edes nolottanut.

 

Muistamisellakin on itsesuojeluvaisto. Eeva oli testamentannut rusthollinsa, joka oli hänen kirjojensa jatko, WSOY:n kirjallisuussäätiölle. Ensimmäinen residenssikirjailija vuonna 2005 oli Tuomas Kyrö.

Tajusin kyllä, että siinä olisi erityisen hyvä aihe, mutta en rohjennut ääneen sanoa. Lukitsin Vares-Kantolan, piilotin avaimen, halusin säilyttää ehjän muiston. Anteeksi Tuomas, vaikka ei tällä mitään merkitystä menestyksellesi ole ollutkaan.

Vuosia myöhemmin kävin Elias Lönnrotin vanhuuskodissa, Lammin talossa Sammatin Haarjärven kylässä. Salin kynnyksellä sama puhkaus kuin Eevan luona. Nyt ei vain tarvinnut varmistella, 64 neliöitä. Sen jo vanhastaan tiesi.

Eeva piti Eliasta yhtenä itsekurin opettajanaan. Vares-Kantolan salissa oli Lönnrotin muotokuva.

 

Eeva liittyi työelämäni kultakauteen yhtenä sen rakastettavimmista hipuista.

Haurasluinen, mutta suoraryhtinen. Pystypäinen, mutta ei ylpeä. Kaksimielisyyksien inhoaja, mutta ei hienostelija.

Nainen, joka sanoi täyttävänsä kolmensadan neliön talonsa. Yksinäinen, todennäköisesti, kuten meistä kaikki ovat omalla tavallaan.

Eeva ei märissyt eikä juoruillut. Hän ei juurikaan setvinyt kanssakäymistään kustantajan kanssa. Kertoi tosin kysyneensä WSOY:n kaunokirjallisuusosaston johtajalta Ville Viksteniltä, pitääkö tämä Eevaa riittävän vakaana persoonana aloittamaan ampumaharrastuksen. Luvan Eeva pistoolilleen sai.

 

Hän ei lipsautellut pikkukeveitä juttuja kollegoistaan, enkä minä kysellyt. Tunsin toisinaan ammatillista kehnoutta. Toimittaja, joka antaa olla rauhassa. Niinkin toimien oli kuitenkin saavutettavissa jotain pysyvämpää kuin juorun aina lyhyeksi iloksi jäävä tyhjän tietäminen.

Eeva kiisti kirjallisen lahjakkuuden, mutta ei työnteon sitkeää eetostaan, omiensa voimiensa mittaamista.

Lohja-sarjan päättävä, neljäs teos Eteisiin ja kynnyksille ilmestyi 1980. Sinä syksynä Eeva sanoi, että jos kirjoitan vielä jotain, siinä on jo kamikazelentäjän ote.

Kirjoja ilmestyi vielä seitsemän, mutta vahvana hän ei itseään pitänyt.

Olen yrittänyt asemoida itseäni tähän 24 vuotta kestäneeseen kanssakäymiseen. Kaikki määrittelyt ovat pääsääntöisesti kuitenkin olleet joko itsekorosteisen ylävireisiä tai tekonöyriä vähättelyjä.

Olin ystävä, rikkumaton sivulause Eevan elämässä. Siihen mallinnukseen saan itseni hiertämättä sopimaan. Sivulauseena on hyvä olla, kun se on käytössä tyynissä kiintymyksen hetkissä. Siitä minusta loppujen lopuksi on ollut kysymys. Kiintymyksestä.

Sitä ei koetellut yksikään huolinkainen, eivät arkivarjot, mitä nyt juttujen teko toisinaan. Iloa kirjoittaminenkin oli, Eevan kanssa pelotonta. Vares-Kantolassa käynnit olivat pyhäisiä, kuten tuli jo todistettua.

Kiintymyksessä on salaisuuden tuntu. En halua kiusata itseäni repimällä salaisuuksia. Kyllä arki toden puolella kiusoistaan huolen pitää.

Ehkä Eevan viimeisin viesti onkin se, että hän ”sai” Parnasson tilaamaan tämän jutun. Ei elämäkertaa, ei kirjallisuustieteellistä lähestymiskulmaa, vaan ”erinomaista tekstiä”.

Jumal’auta. Ensimmäinen vastaava tuottaja joka pitkään aikaan tilaa jutun ilman reunaehtoja heittäytymällä tekstin substanssin varaan. Karo on rohkelikko.

Sammatin hautausmaan kulmalla, kiviaidan ja kylää halkovan Lönnrotin tien väliin on likistynyt Lainajyvästö, 1700-luvulta peräisin oleva kaksikerroksinen hirsitönelmä. Siellä säilytettiin ja sieltä lainattiin viljansiemiä. Moottoripyörävuosina portaat olivat hautapysäkki ja evästelypaikka.

”Johanneksen evankeliumin” alussa kerrotaan, miten alussa oli sana. Ehkä alussa oli sittenkin jyvä. Ja sitten vasta sana. Niitä yhdisti se, että molemmat olivat lainattavissa ja molemmat leviteltyinä kasvoivat.

Kirkon sisäänkäynnin editse kulkevan kalmismaan pääväylän oikealla puolella on Elias Lönnrotin hauta. Muutaman askelluksen päässä kyläkaupalle päin, oikealla puolella, on Eevan hauta.

 

Kaikki sanottava on jo sanottu, mutta ei unohdettu. Muistan kirjeesi, jonka myötä palautit Vares-Kantolaan unohtamani täytekynän.

”Sataa pehmeästi, suloisesti. Jostain syystä minun on sinua haikeasti ikävä. Rutistus! Voi hyvin toivoo Eeva J.”

Eeva, niin minunkin sinua. Rutistuksen haikeasti.

 

Kirjoittaja Risto Lindstedt on helsinkiläinen toimittaja emeritus.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2021. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.