Parnasso: Sinkkunainen säheltää kemuissa ja kamppailee työpaineiden kanssa – Aikansa Chick lit vetosi jo 1920-luvun lukijoihin

Osa kirjoista oli niin hauskoja ja sujuvia, että niitä epäiltiin miehen kirjoittamiksi. Eihän nainen voinut olla hauska.

1920-luku
Teksti
Laura Honkasalo

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa ilmestyneitä tekstejä uudelleen verkossa.

Mielikuvissamme suomalaista 1920-luvun kirjallisuutta hallitsevat Tulenkantajat, jotka julistivat että Suomen pitää pyrkiä irti korpikulttuurista, kohti modernia eurooppalaisuutta. Varsinkin suomenruotsalaisessa runoudessa näkyi tuolloin modernismin virtaus, mutta suomenkieliseen proosaan se ehti vasta 1950-luvulla.

Sitä ennen modernismi näkyi kaunokirjallisuudessa aihevalinnoissa: kuvattiin urbaania arkea, uudenlaisia huvituksia jazz-tanssiaisista kabaree-esityksiin, naisen itsenäistymistä ja oikeutta omaan uraan. Mika Waltari kuvasi aikakauden nuorten ihmisten hapuilua esikoisromaanissaan Suuri illusioni (1928).

Samaan aikaan kun Tulenkantajat tuulettivat taidemaailman ilmapiiriä, ilmestyi yhä enemmän ajanvietekirjallisuutta. Termi kattoi mitä erilaisimpia teoksia: Zane Greyn lännenseikkailut, ritariromantiikan, siirappiset rakkaustarinat sekä rikos- ja kauhuromaanit. Kriitikko Eino Railo puhui kelloromaaneista, sillä joitakin ajanvietekirjoja kaupiteltiin kylkiäisten kanssa: ostaja sai myös rannekellon.

Naiskirjailijat innostuivat kirjoittamaan huumoripitoista viihdettä, jota voi hyvin verrata oman aikamme chick lit -kirjallisuuteen. Tällaisia romaaneja ilmestyi niin paljon, että vuonna 1928 kirjallisuudentutkija J.V. Lehtonen kirjoitti arvostellessaan Elsa Soinin romaania Sisko ja kultainen pikari: