Pianisti Ossi Tanneria on valmennetty 12-vuotiaasta kuin huippu-urheilijaa

Kun Ossi sai 5-vuotiaana lahjaksi Walkmanin cd-soittimen, hän kuunteli yhtä innokkaasti klassista musiikkia kuin Tommi Läntistä.
Hanna Jensen
Musiikki 23.7.2016 16:00

Ossi Tannerilla, 19, on kotonaan avain, jolla pääsee Länsi-Helsingin musiikkiopiston juhlasaliin. Rehtori on antanut sen hänelle. Juhlasalissa Tanner voi harjoitella yöllä, kun muut nukkuvat. Jalkapallon EM-kisojen aikaan hän soitti siellä iltapelien jälkeen aamuyöhön asti, tauotta.

Tanner on Sibelius-Akatemian ensimmäisen vuoden pianolinjan opiskelija, jota Sibelius-Akatemian pianopedagogiikan vastaava Niklas Pokki luonnehtii tulevaisuuden lupaukseksi. Tanner valmistautuu konserttiaan varten. Nuoren pianistin konsertti avaa Mäntän musiikkijuhlat elokuun alussa.

Chopinin vaativan konserton soittaminen kestää 40 minuuttia. Tanner on harjoitellut konserttoa varten koko kevään ja kesän viisi tuntia päivässä. Tai oikeastaan hän on harjoitellut kolmetoista viime vuotta.

 

Aluksi vanhemmat eivät tulleet ajatelleeksi, että heidän poikansa olisi poikkeuksellisen lahjakas. He kiinnittivät kuitenkin jo varhain huomiota siihen, että pieni Ossi nautti musiikista eri tavalla kuin esimerkiksi kaksi vanhempaa veljeään. Kun Ossi sai viisivuotiaana syntymäpäivälahjaksi Walkmanin cd-soittimen, hän kuunteli yhtä innokkaasti klassista musiikkia kuin Tommi Läntistä. Hän tapaili kodin pianolla itse tekemiään kappaleita ja kirjoitti satuja, jatkokertomuksia.

Tannerit asuivat perheen isän työn takia Brysselissä. Isä, presidentin kansliapäällikkö Teemu Tanner työskenteli tuolloin ulkoministeriön virkamiehenä ja äiti Kirsi Tanner kielikouluttajana ja kääntäjänä.

Kun Ossi Tanner täytti kuusi, äiti vei hänet ensimmäiselle pianotunnille. Tunnit pidettiin joka keskiviikko, eikä koululainen vastustellut kertaakaan tunnille lähtemistä. Hän oppi kappaleet hämmästyttävän nopeasti ulkoa.

Tanner harjoitteli pianoläksyjä kolmikerroksisen talon alakerrassa ja kuunteli sadan tunnetuimman pianoklassikon levysarjaa. Hän nautti harjoittelemisesta. Hän jaksoi keskittyä soittamiseen useita tunteja kerrallaan.

Kirsi-äidillä oli tapana kuunnella pianotunnin ajan pojan harjoittelua opettajan keittiössä. Kun poika oli kahdeksan, äiti kysyi opettajalta, olisiko syytä kokeilla muitakin soittimia.

”Ei”, opettaja vastasi. ”Ossi on valintansa tehnyt.”

Kirsi Tanner pettyi. Ossi ei saisi nauttia orkesterissa soittamisesta.

Kun Tannerit palasivat Suomeen, kymmenvuotias Ossi Tanner haki Länsi-Helsingin musiikkiopistoon. Pääsykokeissa piti taputtaa rytmejä ja tapailla säveliä. Koe-esityksen kappaleena Tanner soitti raadille Oskar Merikannon Valse Lenten. Kirsi Tanner kuuli oven takana, kuinka raati puhkesi taputuksiin.

Apulaisrehtori tuli ulos ja sanoi:

”Loistava poika.”

 

Vanhempien ainoa tehtävä on tukea lasta harjoittelussa.

Näin sanottiin musiikkiopistossa, kun Tanner oli läpäissyt pääsykokeen. Huojentavaa, Kirsi Tanner ajatteli. Vaikka hän oli itsekin soittanut nuorempana pianoa, hänelle ei olisi tullut mieleenkään puuttua poikansa käden asentoihin tai muihin soittamisen yksityiskohtiin.

Hän huolehti ainoastaan siitä, että poika nukkui tarpeeksi.

Tanner sai omaan huoneeseensa flyygelin, Yamaha C3:n. Hän harjoitteli tuntikausia joka päivä. Muita pianisteja hän kuunteli Youtubesta. Kun koulu loppui, kaverit lähtivät jalkapallokentälle mutta Tanner käveli kotiin soittamaan. Hän ei voinut pelata jalkapalloa, sillä piano vaati kaiken keskittymisen. Se oli hänen valintansa.

Koska perhe asui kerrostalossa, soiton piti loppua iltakahdeksalta.

”Fanaattisimpina aikoinani kirjoitin huomioita harjoituspäiväkirjaan”, Ossi Tanner sanoo Helsingin Munkkiniemen rantakahvilassa. Hän on tullut paikalle suoraan soittamasta ja aikoo vielä soittaa pari tuntia lisää.

Kun Tanner 12-vuotiaana huomasi opettajansa Tuula Pulkin seinällä pianokilpailua mainostavan julisteen, hän kysyi, ketkä siellä soittavat.

”Lahjakkaat pianistit”, Pulkki vastasi.

Tanner sopi opettajansa kanssa, että vuoden päästä hänkin pääsisi mukaan kilpailemaan, ja niin tapahtui. Nuori pianisti sävelsi Leevi Madetoja -pianokilpailuun myös oman kappaleensa.

Kilpailusta tuli kunniamaininta, sillä palkintosijoja ei nuorille jaettu.

 

Jotta nuoresta soittajasta kasvaisi tulevaisuuden lupaus, pelkkä erityislahjakkuus ja vanhempien kannustus eivät riitä.

Tanner on osallistunut 12-vuotiaasta alkaen Suomessa ja Italiassa mestarikursseille, joilla hän on saanut oppia maailman huipuilta. Hän soitti kuuden vuoden ajan Junio Kimasen oppilaana ja sai mentorikseen venäläissyntyisen Konstantin Boginon. Kimanen ja Bogino opettivat venäläistä soittotekniikkaa, joka korostaa sulavaa ranteen liikettä.

”Se, millainen muusikko olen nyt, on heidän ansiotaan”, Tanner sanoo.

Nykyisin hän on mukana myös Niklas Pokin ja pianistien Antti Siiralan ja Teppo Koiviston vuonna 2013 perustamassa Nuorten pianoakatemiassa, jonka tehtävä on turvata nuorten suomalaispianistien harjoitteluolosuhteet.

Kilpailu maailmalla on koventunut. Esimerkiksi Kiinassa pianon soittamista pidetään koko perheen statusta nostavana harrastuksena ja nuorten soittamiseen panostetaan. Se näkyy kiinalaisten pianistien menestyksenä kansainvälisissä kilpailuissa.

Pianoakatemiassa on pidetty huolta siitäkin, että oppilaat ovat saaneet myös mahdollisuuden soittaa muiden kanssa kamarimusiikkia ja liedejä.

Kirsi-äidin huoli osoittautui siis turhaksi. Pojasta ei tullutkaan erakkopianistia.

 

On kesäkuun alku, Mäntän konserttiin on aikaa kaksi kuukautta. Musiikkitalon pianoluokan ulkopuolella paistaa aurinko. Luokassa on kaksi flyygeliä, harmaa työpöytä ja pitkä sermi ikkunan edessä näköesteenä kadulle.

Tanner ottaa kellon pois ranteesta, asettaa sen toisen flyygelin päälle ja istuutuu tuolille flyygelin eteen.

Penkki on pianistille lähes yhtä tärkeä kuin itse flyygeli. Huippupianistien penkit maksavat toista tuhatta euroa. Ne on valmistettu laadukkaasta puusta, istuinosa on nahkaa ja mekanismi terästä. Jokainen pianisti säätää penkkiään ennen soittamista. Penkin säätäminen on kuin urheilijan valmistautumisrituaali. Monet tennispelaajat pompottavat palloa ennen syöttöä, golfinpelaajat heilauttelevat harjoitus-swingejä, kun taas pianistit säätävät penkkiä ylös tai alas, kohti flyygeliä tai siitä pois.

Tanner säätää penkin asentoon, jossa käsivarret ovat 90 asteen kulmassa. Ilman oikeaa kulmaa hän jännittäisi käsivarsia ja käsiä, jolloin ne menisivät nopeissa juoksutuksissa maitohapoille. Yhtä oikeaa soittoasentoa ei ole olemassakaan. Esimerkiksi huippupianisti Daniel Barenboim istuu korkealle nostetulla tuolilla niin, että käsivarret ojentuvat soittaessa lähes suoriksi.

Kun Tanner on saanut penkin mieleisekseen, hän istuu sillä vakaasti. Liiankin vakaasti, on hänelle joskus sanottu. Mutta hän ei voi teeskennellä suurieleistä soittajaa.

”Se olisi teennäistä”, hän sanoo.

”Soitetaan ensimmäinen osa. Puhutaan sitten”, ehdottaa pianomusiikin professori Erik T. Tawaststjerna, 65. Tawaststjerna on Tannerin opettaja, huippupianisti, joka on aikoinaan opiskellut New Yorkin maineikkaassa Juilliardin musiikkikoulussa.

Tanner alkaa soittaa Chopinin ensimmäisen pianokonserton, e-molli, ensimmäistä osaa. Chopin sävelsi konserton yhdeksäntoistavuotiaana, saman ikäisenä kuin Tanner on nyt. Teknisesti ja tulkinnallisesti vaativa teos pitää oppia ulkoa.

Tannerin sormet juoksevat koskettimilla. Hänen kehonsa myötäilee sormien, käsien ja käsivarsien liikkeitä. Aika ajoin silmät menevät kiinni. Näyttää siltä kuin Tanner puhuisi itselleen ilman ääntä.

Tawaststjerna on kuullut Tannerin soittavan konserton ensimmäistä osaa viimeksi neljä kuukautta aikaisemmin. Hän ei katso Tanneria, vaan keskittyy kuuntelemaan tämän soittoa. Myös Tawaststjerna itse soittaa toisella flyygelillä, orkesterin osuutta.

Sitten ensimmäinen osa on ohi.

 

No niin”, Tawaststjerna sanoo.

”Tosi hyvin noin yleisesti ottaen. Teos on kypsynyt.”

Detaljien tarkkuus. Huomasiko soittaja itse? Niihin on nyt pureuduttava. Ensimmäisen fortissimon sointi voisi olla vahvempi ja vakuuttavampi. Lisäksi Tannerin peukalo tuntui osuvan A-koskettimeen G-koskettimen sijasta. Tawaststjerna oli sittenkin myös katsonut.

”Huomasitsä? Huomasitsä?” Tawaststjerna kysyy.

Tanner soittaa saman kohdan uudestaan. Ja uudestaan. Totta, peukalo todella osuu A:han.

Oppilas ja opettaja alkavat käydä läpi yksittäisiä jaksoja teoksesta. He keskustelevat sormijärjestyksistä. Tawaststjerna tarjoaa neuvoja ja ehdotuksia.

”Tämä kohta olisi tosi toimiva niin, että lähtisi voimallisesti ja sitten sulla olisi varaa tehdä diminuendoa.”

Tawaststjerna muistuttaa, että yleisön joukossa saattaa aina olla pianofanaatikko, joka alkaa kuunnella pelkästään vasenta kättä. Nyt Tannerin vasen käsi soittaa heikommin kuin oikea.

Tanner soittaa pitkän pätkän pelkästään vasemmalla kädellä. Sitten Tawaststjerna auttaa soittamalla oikean käden osuuden.

”Soita niin kuin esittäisit konsertissa koko jakson pelkällä vasemmalla kädellä”, Tawaststjerna ehdottaa.

Edessä on vaikea kohta, virtuoosiosuus, nopea juoksutus.

Tannerin molempien käsien sormet kipuavat vierekkäin koskettimistoa oikealle, kohti ylä-ääniä, käsittämättömällä vauhdilla.

Tawaststjerna keskeyttää soiton.

”Pitää vähän tarkastella tätä, että saadaan onnistumaan”, Tawaststjerna sanoo.

Tanner kokeilee uudestaan. Ei vieläkään.

”Tästä tuli hyvä kotiläksy”, Tawaststjerna toteaa ystävällisesti.

 

Miten 40 minuutin konserton voi oppia ulkoa?

Ei se helppoa olekaan. Ensin Tannerin on opittava soittamaan konsertto niin, että sävelkuviot syöpyvät lihasmuistiin. Harjoittelussa tehdyt toistot kuitenkin heikentävät tulkintaa ja keskittymistä. Nuorten pianoakatemian Niklas Pokki onkin opettanut Tannerin etsimään keskittymiselle kohteen. Jos harjoittelee ilman tarkkaa fokusta, muusikko joutuu keskittymään keskittymiseen. Mutta jos tavoittelee esimerkiksi erityisen täsmällistä soittamista, ajatukset eivät vaella niin helposti siihen, mitä tekisi mieli syödä illalla.

Niklas Pokki uskoo, että soittajan pitäisi löytää kappaleesta kerta toisensa jälkeen sama ilo kuin silloin, kun tuntee kehossaan kevään ensimmäisen aurinkoisen päivän.

Tannerin on saatava kappale pitkäkestoiseen muistiin, mieluiten loppuelämäksi. Se tehdään meno-paluutekniikalla.

Ensin Tanner toistaa vaikean kohdan kymmenen kertaa. Sitten hän tekee jotakin muuta. Toistaa taas kymmenen kertaa. Tekee muuta. Palauttaa kohdan mieleen ja varmistaa, että muistaa. Testaa itseään. Esittelee kohdan jollekin toiselle, yleisölle, ja katsoo, kestävätkö hermot.

Näin Tanner harjoittelee Chopinin pianokonserttoa. Hän varmistaa, etteivät nuotit karkaa mielestä Mäntän lavalla.

 

Ossi Tanner voitti arvostetun nuorten pianistien Leevi Madetoja -pianokilpailun viime vuonna, 17-vuotiaana. Pianokilpailuissa käydään noin 30-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen kilpaileminen on ohi.

”Sanotaan, että tekniikka on kunnossa siinä vaiheessa, kun on soittanut Chopinin etydit”, hän sanoo.

Tannerilla on siis vielä yli kymmenen vuotta aikaa kilpailla. Hän on jo nyt taiteellisesti ja fyysisesti taitava. Hänellä on hyvät hermot, ja hän etsii asioita, joissa voisi kehittyä. Hän käy kuuntelemassa kaikki Musiikkitalon pianokonsertit. Spotifysta hän kuuntelee myös oopperaa, kuten Tristania ja Isoldea ja Don Giovannia. Kaupungilla Tanner kulkee vaimentavat kuulokkeet korvilla, sillä hän haluaa kuulla julkisen liikenteen hälinässä kappaleitten pienimmätkin nyanssit.

Nykyään muusikot pitävät myös kunnostaan huolta, jotta he jaksaisivat soittaa. Esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa opiskelijoita auttaa fysioterapeutti. Tannerkin urheilee, mutta huvin vuoksi. Hän pelaa jalkapalloa ja golfia. Golfissa hänen tasoituksensa on 12.

”Lahjakkaat ihmiset ovat usein lahjakkaita monessa asiassa”, Niklas Pokki sanoo.

Tanner on myös vankkumaton jalkapallon ystävä ja Manchester United -fani. Lisäksi hän on kiinnostunut ranskan kielestä ja matkustamisesta. Hän on käynyt 28 maassa.

Ja jos pianisti haluaa tehdä uran, hänen täytyy olla myös sosiaalisesti taitava. Tanner on. Niklas Pokki on seurannut, kuinka kaverillisesti hänen oppilaansa osaa käyttäytyä itseään nuorempia soittajia kohtaan.

Joskus tulee tietysti väärinkäsityksiä.

Jokin aika sitten Sibelius-Akatemiaan tuli Singaporesta opettamaan maailmankuulu amerikkalainen pianisti ja pedagogi Thomas Hecht. Hecht halusi löytää Tannerin soitosta uusia sävyjä ja tarttui tämän tapaan käyttää pedaalia. Tanner argumentoi, Hecht hermostui ja menetti malttinsa. Aasialaisessa kulttuurissa oppilaat eivät juuri kommunikoi opettajansa kanssa. Kollegiaaliseen opettaja-oppilassuhteeseen tottunut Tanner koki, että opettaja katsoi häntä alaspäin.

”Hän laittoi minut lopulta ruotuun. Varmasti hänkin hämmentyi minun reaktiostani”, Tanner sanoo.

Tanner otti yhteenotosta opikseen. Hän ymmärsi, että soittotunnilla kannattaa toteuttaa opettajan toiveita.

”Sen jälkeen voi soittaa niin kuin itse haluaa.”

 

Konserttipäivänä Mäntässä Tanner syö lounaan, mutta ennen illan konserttia päivälliseksi korkeintaan banaanin. Varsinkaan kolajuomaa hän ei juo, ettei tule sokerihumalaa. Konsertin jälkeen hän ”voisi syödä hevosen”.

Konsertit ja kilpailut jännittävät häntä sopivasti, sillä hän soittaa parhaiten silloin, kun paine on kova.

”Kädet eivät hikoile”, hän sanoo.

On paljon mahdollista, että konsertin aikana hänen äitinsä liikuttuu. Kun Kirsi Tanner aikoinaan itki ensimmäisen kerran poikansa esiintyessä, hän ihmetteli, mistä itku tuli. Myöhemmin hän ymmärsi. Hän tajusi Ossi-poikansa olevan vielä niin nuori.