Kaikki pimeän värit

Marissa Nadlerin musiikki uhmaa luokittelua, mutta sopii hienosti Temppeliaukion kirkkoon.

musiikki
Teksti
Harri Römpötti
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teini-ikäisenä Marissa Nadler (s. 1981) rämpytti sähkökitaraa ja halusi grungeprinsessaksi. Aikuisena hän laulaa kuulasta musiikkia. Nadlerin ääni kuulostaa raikkaalta kuin aamuinen jääriite vuoristolammessa.

Nadlerista ei pitänyt tulla muusikkoa. Hän opiskeli kuvataidetta äitinsä jalanjäljissä.

”Teen edelleen kuvataidetta, vaikka olen keskittynyt enimmäkseen musiikkiin viimeiset 15 vuotta”, Nadler selittää.

”Aloin tehdä biisejä vakavissani myöhäisteini-iässä. Koko taidekouluajan sävelsin ja kirjoitin ensimmäistä levyäni. Taide ja musiikki ovat yhteydessä ja vuorovaikutuksessa.”

Nadlerin ensimmäinen levy Ballads of Living and Dying ilmestyi vuonna 2004 ja uusin For My Crimes viime vuonna. Siinä välissä hän on noussut amerikkalaisten taiderockin tekijöiden kiinnostavimpaan kärkeen.

Tuoreimman levyn kansi on Nadlerin oma maalaus. Hän ohjasi edellisen levyn kappaleesta All the Colors of the Dark videon, joka tuo mieleen surrealistisen animaation mestarin Jan Svankmajerin.

”Rakastan Svankmajeria ja perinteistä animaatiota. Käytin siihen videoon tosi paljon aikaa, koska oli vaikea lopettaa animoimista.”

Nadlerin musiikkia on luonnehdittu muun muassa aavemaiseksi, folkiksi ja goottilaiseksi. Siinä on kuultu jopa metallin vaikutteita. Yleissävy on ilmava ja vivahteikas. Hän ei itse ajattele määritelmiä tai lajityyppejä, kun tekee musiikkia.

”Maalaukseni näyttävät aika lailla samalta kuin miltä musiikkini kuulostaa. Kaipa biisieni kuori on tumma ja goottilainen, mutta niiden sisällä on valoa ja hunajaa. Mieltymykseni mustavalkoisiin kuviin ja puunrankoihin ehkä estää ihmisiä joskus pureutumasta musiikkiini niin syvälle kuin toivoisin.”

 

Helsingissä Nadler esiintyy Temppeliaukion kirkossa. Siellä on viime aikoina kuultu muitakin rockkonsertteja. Nadlerin musiikille kiveen louhittu ympäristö vaikuttaa erityisen sopivalta.

”Näyttääpä kauniilta”, Nadler toteaa, kun näkee kuvat kirkon verkkosivuilla.

Helsinkiin Nadlerin mukana tulee vain sellisti Janel Leppin. Kokeellinen muusikko tunnetaan ehkä paremmin jazz- ja taidemusiikkipiireissä kuin rockin maailmassa, vaikka hänen levyjään on julkaissut myös grungen kotina muistettu Sub Pop. Leppin ja Nadlerin tyyleissä on samaa henkeä.

”Konsertissa kuulostamme täyteläiseltä, vaikka esiinnymme duona. Minä soitan 12-kielistä kitaraa ja sekä akustista että sähköistä kuusikielistä. Meillä on stemmalaulua ja syntikoita”, Nadler vakuuttaa.

 

Konsertin kanssa samoihin aikoihin ilmestyy myös Nadlerin seuraava levy, Stephen Brodskyn kanssa tehty Droneflower. Ensimmäisten näytteiden perusteella se kuulostaa vähän rosoisemmalta kuin Nadlerin omat levyt.

Mutta tuskin se on ”iloista musiikkia”, jota Nadler sanoi aikovansa ryhtyä tekemään Rolling Stone -lehden haastattelussa viime syksynä. Otsikko jopa julisti, että aavemaisuus riittää Nadlerille.

Häntä huvittaa ja vähän harmittaakin, että luokittelua uhmaava musiikki herättää aina tarpeen määritellä ja luokitella.

”Luultavasti sanoin jotain sellaista, mutta sitä on varmaankin liioiteltu. Musiikkini on paljon muutakin kuin synkkää ja surullista. Ja vaikka kappaleeni ovat henkilökohtaisia, niitä ei pidä tulkita tunnustuksellisiksi tai omakohtaisiksi. Haluan säilyttää niiden mysteerin enkä tulkita liikaa.”