”Me kaikki ihmiset olemme haavoittuneita ja heikkoja”, sanoo psykiatri ja kirjailija Joel Haahtela
Kirjoittaessaan Joel Haahtela tavoittelee harmoniaa. Sillä hän kuroo umpeen haavaa, tyhjää tai kipeää kohta, jollainen on jokaisen ihmisen sisällä.
”Kirjoittaminen on oikeastaan aikamoisen kummallista tutustumista ihmiseen, jota ei tunne ja jota ei ole edes olemassa”, sanoo kirjailija Joel Haahtela Parnasso-lehdessä 2/2019.
Suomen Kuvalehti julkaisee Haahtelan haastattelun kokonaisuudessaan.
Joel Haahtela puhuu Kirkkonummen kotinsa avarassa olohuoneessa koko ajan siitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä. Myös hänen kirjoissaan etsitään jatkuvasti elämän merkitystä. Kuinka elää? -kysymys on niissä peittelemättömästi esillä.
Haahtelan kirjoittamisen merkitys syntyy tästä: hän on aina tahtonut kirjoittaa lauseita, joita luodessa ja lukiessa sydämen syke hidastuu. Häntä on kiinnostanut syvä harmonia vuoden 1999 Kaksi kertaa kadonnut -debyytistä lähtien. Haahtelan yhdennessätoista teoksessa Adélen kysymys harmonian etsintä on erityisen keskeistä. Pyreneiden luostarimaisemiin elämänkriisin keskellä ajautuvasta miehestä kertovassa pienoisromaanissa on olennaista hyvin rauhallinen ja hiljainen tunnelma sekä minäkertojan sisäisten tuntemusten kuuntelu.
Harmoniaa löydetään muun muassa renessanssiajan musiikista:
Jos Palestrina on hyvin puhdasta, melkeinpä tämän maailman yläpuolella leijailevaa musiikkia, Josquin des Prés tuo musiikkiin ihmisen.
”Jos uskonnot yrittävät välittää meille Jumalan mysteeriä, minusta taiteet välittävät ennen kaikkea elämisen mysteeriä. Elämän tai Jumalan salaisuus on näkyvän todellisuuden toisella puolella ja ihmisen osa on keinua poissaolevan ja läsnäolevan rajalla. Mitäpä sitä kiertelemään: olen aina tuntenut, että kaikki taiteet menevät kohti sitä mysteeriä ja mä olen siitä ihan hemmetin kiinnostunut”, Haahtela sanoo.
”Monet tykkää rosoisuudesta, mutta mä en. Minusta tuntuu, että jos mysteeristä saa aavistuksen, se tapahtuu harmonian kautta.”
Hienoviritteinen kirjoittaminen. Sillä nimityksellä Haahtelan tekemisiä on usein kuvattu. Kaikissa hänen teoksissaan on tunnistettavan herkkä ja parhaimmillaan sielukas tyyli. Sen syntyy varsinkin tunnevoimaisesta sanojen käytöstä, kiteytyneistä havainnoista ja ajatuksista sekä kohtausmaisista tilanteista.
Haahtelan teoksissa on paljon arvoituksia ja aukkokohtia, koska läheskään kaikki asiat eivät elämässäkään selviä.
Kirjailija puhuu mielellään niukkuuden estetiikasta, joka liittyy elimellisesti harmoniaan.
”Sanat ovat sinänsä kunnioitettavia hyökkäyksiä kohti mysteeriä, mutta ne tahtovat kilpistyä aina jonkinlaisen etäisyyden päähän. Ne ovat likiarvoja. Jos käytän liikaa sanoja, minusta tuntuu heti, että alan tukkia omalla ajattelullani ja egollani tilaa ja mysteerin tuntu katoaa nopeasti.”
Haahtela kertoo, että hänen päässään istuu myös yhdeksän ensimmäistä kirjaa toimittanut Martti Anhava, jolla oli tapana huomauttaa selittämisestä. Toinen mielessä edelleen soiva Anhavan moite on: ”Tämä on Nyyrikki-tasoa.”
”En koskaan ymmärtänyt tarkkaan, mitä Nyyrikki tarkoitti, mutta pyrin silti välttelemään sitä kuin ruttoa. Kaiketi termi liittyy liialliseen sentimentaalisuuteen, vaaleanpunaiseen maailmaan”, Haahtela naureskelee.
Niukalla sanojen käytöllä on kääntöpuolensa. Haahtela kertoo kamppailevansa usein omaan estetiikan tyrehtymistä vastaan. Ilmaisu uhkaa kääntyä liiankin niukaksi. Yleensä valmiiksikin tulevat käsikirjoitukset ovat vain noin sadan liuskan mittaisia. Anna-vaimo on jo pitkään vitsaillut, että pian miehen kirjoissa ei ole enää yhtään sanaa.
Yhteen Katoamispiste-romaaninsa (2010) käsikirjoitusversioon Haahtela jätti tekstin joukkoon kymmenen tyhjää sivua.
”Se oli kustantajan mielestä aika huono idea. Nykyään teosteni toimittaminen on paljon sitä, että multa pyydetään, voisinko hieman avata ja kertoa lukijoille enemmän missä mennään. Siis päinvastoin mitä Anhava opetti”, Haahtela kertoo.
Adélen mysteerin tekeminen sujui puoleenväliin saakka hyvin helposti. Sen jälkeen Haahtela putosi pahemman kerran tyhjän päälle. Kirjailijasta tuntui kuin koko tekemisen lataus olisi haihtunut taivaan tuuliin.
Kahtena päivänä viikossa yksityistä psykiatrin vastaanottoa Helsingissä pitävälle Haahtelalle kirjoittaminen on elämää koossa ja mielekkäänä pitävä voima, joten samalla myös arjesta tuli hankalaa. Hän koki olevansa eksyksissä.
”En osaa vieläkään tarkalleen sanoa, mitä tapahtui. En vain osannut jatkaa ja syventää enää käsikirjoituksen tunnelmaa ja jännitettä. Pienestä oman olon kuprusta laajentui valtava railo. Tuntui, että mun pitää varmaan lopettaa koko kirjan tekeminen. Meni kolmisen kuukautta, kun tajusin, että olin kirjoittanut tarinaa vain kymmenisen liuskaa väärään suuntaan ja pääsin taas oikeaan tunnelmaan.”
Eriasteisia putoamisia on ollut aiemmin paljon. Ennen 2017 julkaistua Mistä maailmat alkavat -teosta Haahtela koki kirjoittavansa täysin väkisin pari vuotta ennen kuin kirja alkoi äkkiä hahmottua. Hän on tottunut siihen, että läheskään kaikki käsikirjoitukset eivät tule valmiiksi, koska ne ajautuvat umpikujaan.
Monesti kriisi iskee juuri keskivaiheilla, kun kirjailijan pitäisi saada selvää, miten palaset loksahtelevat kohdalleen ja kenestä teos ylipäätään kertoo.
”Kirjoittaminen on oikeastaan aikamoisen kummallista tutustumista ihmiseen, jota ei tunne ja jota ei ole edes olemasssa”, Haahtela sanoo.
Haahtela pystyy onneksi käyttämään kesken jääneistä projekteista aihioita ja joskus kokonaisia lukujakin uudelleen. Hän kuvailee kirjoittamisensa olevan kuin ohut naru, jonka otteen voi hyvin helposti kadottaa. Kun kirjoittaminen sujuu, kirjailija kokee uppoutuvansa projektiinsa kokonaisvaltaisesti, ”katoilevansa täysin”.
Oma kirjoittamiseen liittyvä tunnemaailma on Haahtelan mielestä liiankin mustavalkoinen. Oikeasta tunnelmasta putoileminen pelottaa jatkuvasti, ja kirjailija ajattelee usein joko epäonnistuvansa totaalisesti tai onnistuvansa täydellisesti.
”Sekin johtunee ennen kaikkea latauksesta, joka kirjoittamiseeni liittyy. En voi kuitenkaan valita toisin. En pystyisi kirjoittamaan virkamiesmäisemmin. Kun löydän oikean latauksen ja pystyn taas kirjoittamaan hienoviritteisesti, se vie niin hienoon ja kauniiseen paikkaan, että se on kaiken tuskailunkin väärti.”
”Kirjoittamiseni vaatii, että aivokuori kytkeytyy kunnolla pois päältä. En saa tiedostaa liikaa.”
Haahtela sanoo kamppailevansa jatkuvasti voimakkaan itsekontrollin ja itseen kohdistuvan ankaruuden kanssa. Vahva yliminä aiheuttaa kirjoittamiselle paitsi isoja haasteita onneksi myös etuja. Haahtela saa ”hyvän ja neuroottistasoisen toiminnanohjauksensa takia” kirjoitettua keskittyneesti joka päivä. Hienoviritteiseen vireeseen pääseminen vaatii välillä pitkiä juoksulenkkejä tai metsäkävelyitä.
”Kun juoksen, mieli vapautuu usein äkisti kahleista, päähän tulvii lauseita ja sanoja, ja joudun jatkuvasti pysähtelemään ja kirjaamaan niitä muistiin. Ei kovin tehokasta kuntoilua.”
Minäkertoja on ollut neljää poikkeusta lukuun ottamatta Haahtelan valinta. Se on mahdollistanut syvälle päähenkilöiden mieleen menemisen. Haahtelan teoksille on ollut ominaista kuvata keskiluokkaisten ihmisten elämän mielekkyyden järkkymistä ja sen uudelleen etsimistä. Syvällinen yhteys itseen, läheisiin ja sitä kautta paikkoihin on löydettävä. Monesti tämä kaikki tapahtuu jonkun menetyksen jälkeen ja matkan aikana.
Tyypillistä Haahtelaa on myös tutkimisen vimma. Päähenkilöt etsivät kuumeisesti kauan sitten kadonnutta ihmistä tai hämärän peittoon jääneitä tapahtumia. Adélen kysymyksessä selvitetään, onko Pyreneillä tapahtunut menneisyydessä oikea ihme ja voiko sellaisia tapahtua edelleen.
Teosten minä muistuttaa perfektionismissaan ja herkkyydessään usein kirjailijaa itseään. Haahtelalle minäkertojan valinta luo ennen kaikkea rajoituksia, jotka ovat sopineet hänen kirjoittamiseensa.
”Mistä maailmat alkavat on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon kertojaratkaisu voi vaikuttaa. Siinä ei ole minäkertojaa ja se vei mua kauaksi eksistentaalisuudesta vapaampaan ja laveampaan kielikuvien käyttöön ja preesenssin korostumiseen.”
”Keskitetty minäkertoja on ollut minulle luonteva tapana parahtaa maailmantuskani kuten monelle muullekin. Maailman jokainen antikvariaatti pursuaa yhtä suurta minäkertojien eksistenssiparahdusta.”
’Raija Siekkinen ja Bo Carpelan”, Haahtela vastaa heti, kun kysymys koskee pienoisromaaniesikuvia. Molemmat pystyvät rakentamaan omanlaistaan maailmaa, jossa on ”todella vahva ja lumoava tunnelma”. Siekkisen intensiivinen maailma ja sen etsintä nousi jopa Katoamispiste-teoksen aiheeksikin.
Haahtelan tuotannosta varsinkin Elena (2003), Traumbach (2012) ja Adélen kysymys ovat tyylipuhtaita pienoisromaaneja. Moni muukin teos keikkuu tiiveytensä takia romaanin ja pienoisromaanin rajalla. Kovin paljon pienoisromaaneja ei Suomessa ole tehty. Varsinaiseen traditioon Haahtela ei koekaan kuuluvansa.
”Se on hyvä muoto, koska haluan keskittyä rauhassa yhteen tai kahteen asiaan. Pienoisromaania tehdessä mikään ei häiriköi olennaisinta ja tavalliset tilanteet voivat laajeta vapaasti suuremmiksi kuviksi. Sellaista kirjoittaessa tulee usein meditatiivinen olo. Laajempi muoto ei kestäisi jatkuvaa kielen latauksellisuutta, vaan siitä tulisi liian raskas lukukokemus.”
Haahtelan tyyliin sopii parhaiten lyhyiden aikajänteiden ja keskitettyjen miljöiden kuvaaminen, sillä siten kielen intensiivisyydelle jää enemmän tilaa. Joskus Haahtelan teokset vaikuttavat useamman pienoisromaanin yhdistelmältä, kun miljöitä ja henkilöitä on paljon. Näin on esimerkiksi Tähtikirkas, lumivalkea -teoksessa (2013).
Siekkiseen vertailusta Haahtela pitää. Hänellä on siitä myös tarkka mielikuva.
”Siekkinen on mua konkreettisempi. Hän pysyttelee enemmän arkisissa asioissa, mutta molemmat meistä haluavat jättää paljon rivien väliin. Koen, että tyylissä ja hengessä on paljon samaa. Jos en ole suoraan kopioinut, ainakin olen saanut paljon vaikutteita etenkin rytmin ja puolipisteen käyttöön.”
Haahtelan tarinat ovat myös lohdullisempia ja pyrkivät sanomaan suoremmin yleispäteviä asioita maailmasta. Tietty henkinen sävykin erottaa hänen teoksiaan Siekkisestä. Haahtela kertoo lukeneensa viime vuosina paljon teologista kirjallisuutta. Adélen kysymyksessä onkin vahva hengellinen puoli. Haahtela alkaa puhua innoissaan ristin symboliikasta.
”Ristin poikkipuuhan kuvaa ajallista maailmaa ja pystypuu ikuisuutta, eli leikkauskohdassa ikuisuus ja aika kohtaavat toisensa. Haluan tavoitella samaa kirjoittamisessani. Lineaarinen juoni ei kiinnosta, vaan kohtauksista syvyyssuuntaan avautuvat suuret kuvat.”
Elena oli Haahtelan tuotannon saumakohta. Finlandia-palkintoehdokkaaksi noussut teos toi kirjailijan ominaispiirteet aiempaa kirkkaammin esiin. Pienimuotoinen mutta tarkasti mietitty juoni ja sivusta maailmaa katsova nimetön minäkertoja yhdistyivät teoksessa menetyksen ja vanhenemisen teemojen käsittelyyn.
Kirjassa kulki myös niin ikään Haahtelalle ominainen miltei dekkarimainen arvoitus siitä, mistä kaikesta teoksessa on lopulta kysymys. Vaivattoman oloisen teoksen taustalla oli paljon kauhun ja epävarmuuden kokemuksia. Anhava oli tyrmännyt Haahtelan edellisen käsikirjoituksen. Syynä oli varsinkin ”täysin epäonnistunut henkilökuvaus”.
”Ajattelin, että kirjoitanpa kässärin, jossa ei ole lainkaan henkilökuvausta, vaan jännite syntyy havainnoista ja ajatuksista. Eipä pääse Martti haukkumaan. Pelkäsin koko ajan, että tuleekohan tästä maailman tylsin teksti.”
”Siitä tuli lopulta kuitenkin rakastetuin teokseni. Tajusin, että kolme ensimmäistä kirjaani olivat olleet ikään kuin harjoittelua, vaikka niissä oli ollut käsiteltävänä samat teemat.”
Minäkertojat ovat eri ikäisiä, mutta kaikki eräänlaisia vanhoja sieluja. Esimerkiksi Tähtikirkas, lumivalkea -teoksessa on 19-vuotias ja Elenassa 81-vuotias kertoja, mutta henkisesti he ovat hyvin samankaltaisia. Teoksissa on valtavasti viisaita, aforismimaisia lauseita. Ajoittain uhkana on liiallinenkin asioiden valmiiksi tulkitseminen.
Adélen kysymyksessä kertoja on keski-ikäinen mies, jonka suhde kumppaniinsa ja lapseensa on muuttunut etäisemmäksi.
Haahtela kuvaa teoksessaan koskettavasti, kuinka päähenkilö löytää omasta lapsestaan samaa kuin itsestään:
”Ehkä minä näin hänellä äitini silmät. Ehkä minä säikähdin, kun näin hänen viihtyvän omissa oloissaan, ja raahasin hänet siksi pelaamaan jalkapalloa, elättelin mielessäni päähänpinttymää, että jalkapallo suojelisi lapsia vaikeuksilta, vaikka en itse edes nauttinut pelistä.”
Haahtelan teokset eivät ole olleet suuria myyntimenestyksiä, mutta hänellä on ollut pitkin uraansa uskollinen lukijakunta. Palautetta on tullut aina ”riittävästi” ja keskustelutilaisuuksissa tullaan kiittelemään merkityksen tunteesta ja lohdusta.
Haahtela puhuu mielellään ihmisten ”sielunrakenteesta”.
”Teosten luonteesta kertoo, että joillekin ne loksahtelevat syvällisesti ja joidenkin sielu taas liikkuu ihan eri taajuuksilla eikä mikään värähdä. Se on pitänyt vain hyväksyä, eikä antaa vaikuttaa kirjoittamiseen. Toisaalta se ei oikeastaan pystykään vaikuttamaan, koska oman kirjoittamisen motiivit ovat muualla.”
Haahtela sanoo harmoniaa tavoittelevan kirjoittamisensa olevan haavan kuromista umpeen. Hänen elämänkokemuksensa mukaan kaikkien ihmisten sisällä on tyhjä tai kipeä kohta, vaikkei elämässä olisi ollut suuria tragedioitakaan. Elämän kannalta on ratkaisevaa, miten sitä onnistutaan täyttämään tai hoitamaan.
Haahtelan kohdalla se on ollut usein hienovarainen kirjallisuus, musiikki, maalaustaide ja elokuvat. Ja etenkin kirjoittaminen.
Haahtela on oopperamusiikin, jazzin ja polyfonisen kirkkomusiikin suuri fani. Hän hahmottaa kirjoittamistaankin mielellään musiikkitermein: tuotannossa toistuville tunnelmille ja mielentiloille löytyy ”johtoaiheita” ja lauseista ”kolmisointuisuutta”.
Haahtela haluaa kirjoittaa ”mietiskelevän keinuttavaa ja soljuvaa rytmiä”.
”Huomaan itsestäni ja muista, että me kaikki ihmiset olemme haavoittuneita ja heikkoja ja joudumme helposti avuttomuuden tilaan. Tarvitsemme toisiamme ja harmoniaa. Vuosi vuodelta minusta tuntuu enemmän siltä, että psykiatrin työssä, musiikissa, kirjoittamisessa ja kaikessa taiteessa on hyvin paljon samaa.”
”Kaikki kirjallisuus ja taide operoi haavan kanssa. Välillä se johtaa komediaan ja toisinaan tragediaan.”
Haahtelalla itsellään on ollut paljon kurottavaa omassa sisimmässään. Hän kertoo kantaneensa Tiurunniemellä ja Hämeenlinnassa vietetystä lapsuudesta asti voimakasta surua ja miettinyt isoja poissaoloon ja läsnäoloon liittyviä kysymyksiä.
”Molemmat äidin puolen isovanhemmat kuolivat traagisesti, ja myös isäni isä ja enoni kuoli saman lyhyen ajan sisällä ennen kuin synnyin. Kirjoittaminen on auttanut pikku hiljaa tuohon ylisukupolviseen poissaolon tunteeseen, mitä kuolemat aiheuttivat. Siitä tunteesta on syviä jälkiä kaikissa teoksissani.”
Surun lisäksi Haahtela kertoo kokeneensa Hämeenlinnan murrosikävuosina voimakasta yksinäisyyttä. Kavereiden puuttuessa hän uppoutui ensin kitaran soittoon ja sitten öljyvärimaalaamiseen.
Varhaislapsuuden Tiurunniemen tienoo keuhkotautiparantoloineen ja muine jännine kolkkineen merkitsi Haahtelalle eräänlaista lintukotoa, jonka menettäminen oli kova kokemus. Sitäkin peruskokemusta kirjailija kokee edelleen purkavansa teoksiinsa.
Joel Haahtela on sittemmin hakeutunut asumaan perheineen samankaltaiseen paikkaan kuin lapsuudenkoti. Kirjoituspaikka on pienessä vaaleassa makuuhuoneessa, kun erilliset huoneet ovat nykyään kahden murrosikäisen lapsen käytössä.
Työhuone voi Haahtelan mielestä olla melkein kuinka karu paikka tahansa, koska ”kirjoittaminenhan on omaan maailmaan katoamista”. Kohtauksittain etenevään kirjoittamiseen on myös helppo palata milloin vain. Kodin seinillä komeilee paljon ikoneita ja afrikkalaista taidetta.
”Ne ovat inspiroivia, koska niissä on läsnä itsensä kadottaminen. Ikonikuvien tekijöillä ei ole merkitystä, vain niissä olevalla harmonialla ja pyhyydellä on. Afrikkalaiset naamiot taas muistuttavat mua siitä, että me olemme ikään kuin esi-isiemme naamioita ja lopulta emme oikeastaan juuri mitään. Mutta se ajatus sopii huonosti nykymaailmaan, joka kulkee egon luomassa unessa.”
Haahtelasta tuntuu usein siltä, että hän voi hienoviritteisen kirjoittamisen ja harmonian kautta olla yhteydessä esimerkiksi isovanhempiinsa. Useimmiten hänen teoksissaan on konkreettisestikin joku salaperäinen tai tavoittamaton ihminen tai ihmisiä, joihin yritetään saada kontaktia.
”Ne ovat monesti tavallaan isovanhempieni kuvia. Kirjoittaminen vie lähelle kadonnutta. Silloin poissaolon tunne voi muuttua, ja tilalle tulla läsnäoleva tuntu. Sellaista lohtua haluan välittää lukjoille.”
”Olemme täällä vain välittäjinä ja maailma virtaa meidän lävitsemme ja tulee ulos parempana tai surkeampana. En haluaisi lisätä surkeutta yhtään enempää, vaan tuoda kirjoillani nimenomaan lohtua”, Haahtela sanoo.
Jutun kirjoittaja Touko Kauppinen (s. 1981) on Suonenjoella syntynyt ja Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija.
Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Parnasso-lehdessä 2/2019. Parnasson voit tilata täältä.
Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.
