Luc Besson toi Adèle Blanc-secin valkokankaalle: "Mikään päihde ei anna samanlaista elämystä kuin elokuva"

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
(c) EuropaCorp Adele Blanc Sec

Millainen on ranskalainen, naispuolinen Indiana Jones? Elokuvamoguli Luc Bessonin uutuus antaa melko tyhjentävän vastauksen. Adèle Blanc-secin uskomattomat seikkailut on erikoistehosteilla ja periranskalaisella huumorilla kulkevaa viihdettä, jota voi pitää myös hitusen feministisenä.

“On vuosi 1912. Naiset eivät saa urheilla, äänestää tai osallistua politiikkaan. Ja sitten on Adèle, joka juo, kiroilee, polttaa, valehtelee – ja pelaa tennistä kuin Serena Williams“, kuvailee Besson sankaritartaan.

“Mutta ennen kaikkea Adèle on ihastuttava ja naisellinen, ristiriitaisemmista piirteistä huolimatta.”

Tarina on tuhtia fantasiaa. Belle Époquen Pariisissa palloilee niin koomisia muumioita kuin 136 miljoonaa vuotta vanha lentolisko, joka virkailijoiden yllätykseksi kuoriutuu munastaan luonnontieteellisessä museossa. Sankarittarella on myös kauhea trauma. Hän kokee aiheuttaneensa sisarensa katatonisen tilan: hiusneula meni tapaturmaisesti päästä läpi tennisottelun tuoksinassa.

Tardi löi luurin korvaan

Elokuvan pohjana on Jacques Tardin sarjakuva, jota on ilmestynyt yhdeksän albumia vuodesta 1976 alkaen.

“Aivan ensimmäisen kerran kun soitin Tardille, hän löi luurin korvaani”, Besson kertoo.

“Siitä on kymmenisen vuotta. Tardi myi Adèle-elokuvan oikeudet eräälle menestyneelle amerikkalaisohjaajalle, mutta mitään ei ollut tapahtunut vuosiin. Jossain vaiheessa hän oli myös neuvotellut pitkään japanilaisesta televisiosarjasta, ja sekin oli kariutunut. Tardi on hyvin omistushaluinen, ja hyvä niin. Petyttyään monta kertaa hän päätti, ettei enää kuuntele elokuvaväen ehdotuksia: hän vihasi meitä. Minun piti vakuuttaa hänelle, että olen tosissani. Se vei vuosia.”

Besson kirjoitti, tuotti ja ohjasi elokuvan. Suurimman vastuun hän sai harteilleen kuitenkin Tardilta.

“Tardi oli kuin isä, joka kohtaa nuorimman tyttärensä kosijan. Lupasin, että pidän Adèlesta hyvää huolta. Siksi oli suunnaton palkinto, kun Tardi elokuvan nähtyään kiitti.”

Kaikilta ei hyväksyntää herunut.

“Adèle tunnetaan aika hyvin Ranskassa, mutta ei hän mikään Tintti tai Asterix sentään ole. Tosin Adèlen faniklubi on kovaa porukkaa. He ovat toiseksi vaarallisin terroristijärjestö al-Qaidan jälkeen. Heille ei kelpaa mikään. Jos itse taiteilijan näkemys sankarittaresta poikkeaa heidän mielikuvistaan, fanit huutavat Tardillekin, että miksi laitoit Adèlen tekemään tätä tai tuota.

Pääosissa entinen säätyttö sekä huipputähti Amalric

Adèleksi Besson keksi Louise Bourgoinin – television sääohjelmasta.

Ranskassa sääkarttaa ei osoittele meteorologi, vaan seksikäs säätyttö. Bourgoinilla oli persoonallinen tyylinsä – hän pukeutui joka ilta eri tavalla esittäen julkisuuden henkilöitä.

“Kiinnitin häneen heti huomiota ja tarkkailin parin vuoden ajan, kuinka suvereenisti Louise veti eri rooleja. Hän oli loistava improvisoimaan, joten se oli siinä – hän oli Adèle.”

Uraansa vasta aloitteleva Bourgoin sai yhden Ranskan kuumimmista nimistä vastanäyttelijäkseen konnarooliin.

Mathieu Amalric oli keskittynyt itse ohjaamansa elokuvan (Kiertue) valmisteluun, mutta kun hän kertoi kotona, mitä oli tarjottu, hänen poikansa innostui. Sinun on pakko tehdä Adèle! Niinpä hän suostui.”

Amalric sai tosin kasvoilleen paksun geelinaamion.

“Ja hän muutti äänensä täydellisesti. Häntä ei voi tunnistaa. Minusta se on hauskaa”, Besson toteaa kalliista tähdestään.

Ranskalaisen elokuvan kummisetä

Bessonille on vaikea sanoa ei. Hän on millä tahansa bisnesmittapuulla Euroopan menestynein elokuvantekijä.

Kuva Andy Wong AP Lehtikuva

Hän on ohjannut viime vuosikymmenien tunnetuimpia ja menestyneimpiä ranskalaisia elokuvia: sukellustarinan Suuri sininen (1988), tunteelliset toimintajännärit Tyttö nimeltä Nikita (1990) ja Leon (1994), tieteishupailun Viides elementti (1997) sekä Jeanne d’Arcin (1999).

Nykyään Besson, 51, pyörittää EuropaCorp-yhtiötä, joka tuottaa toistakymmentä elokuvaa vuodessa. Suurin osa on kevyttä viihdettä, kuten toiminnalliset Taxi– ja Transporter-sarjat, jotka kilpailevat Hollywood-viihteen kanssa sen omin keinoin. Paraikaa Suomen teattereissa pyörii Jean Reno -rikoselokuva 22 Bullets, joka on pintakiillossaan firman tyypillinen tuote. Adèle taas on vuoden kallein tuotanto.

Monet EuropaCorpin elokuvat kuvataan englanniksi, vaikka tuotantomaa on Ranska. Huippuvuosina liikevaihto lähestyy 200 miljoonaa euroa.

Vaikka joukkoon mahtuu myös Ranskassa Bessonia pidetään liian amerikkalaisena. Sattuuko sellainen kritiikki?

“Rakastan hampurilaisia, mutta myös afrikkalaista ruokaa. Tykkään Ruotsista. Ja Ranskasta. Globalismi on sitä, että eri kulttuureista voi ottaa niiden parhaat palat”, Besson muotoilee.

“Hei skidit, lopettakaa tappeleminen!”

Luc Besson ohjaa harvakseltaan, mutta kirjoittaa, tuottaa ja valvoo.

“Meitä on 120 EuropaCorpissa. 50 bisnespuolella ja loput luovalla puolella. Elokuvantekijänä olen uralla kaikesta eniten tyytyväinen siitä, miten olemme saaneet nämä kaksi osastoa pelaamaan yhteen, koska yleensä he vihaavat toisiaan. Jos luova puoli pyörittää firmaa, se on kahdessa vuodessa konkurssissa. Jos bisnespuoli, elokuvat ovat paskoja. Minun työni on tuomaroida: hei skidit, lopettakaa tappeleminen! Haluatte tehdä tämän ja se maksaa 10, ok? Paljonko meillä on rahaa, 8? Onnistuuko siihen hintaan tekeminen? Entä 8,5? Sellaista se on. Molemminpuolisen kunnioituksen etsimistä.”

Besson ei pitkään pohdi, kun häneltä kysyy, miten elokuvien tekeminen Ranskassa on muuttunut niiden noin 30 vuoden aikana, jotka hän on läheltä nähnyt.

“Kaikki heräävät ajoissa ja tekevät enemmän hommia.”

Besson ei kuulu huokean punaviinin ääressä maailman tilaa märehtivien nälkätaiteilijoiden kulttuuriin.

“Se aika, että joku julisti olevansa taiteilija, istui Café de Floressa ja teki joskus elokuvia joita kukaan ei katso, on ohi.”

3D kiinnostaa Bessoniakin

Moguli sanoo tekevänsä vain elokuvia, jotka haluaisi itse nähdä.

“Se on ainoa kriteeri. Mutta ei asia ole niin yksinkertainen. Ajatellaanpa näin: maanantaina menet katsomaan vaimon kanssa uutta Woody Allenia. Tiistaina vanhojen ystävien kanssa Tarkovskia. Ja torstaina Disneytä lasten kanssa. Eivät nämä elokuvat ole toistensa vastakohtia. Ne jotka käyvät katsomassa Godardia menevät myös Disney-leffaan toisessa tilanteessa. Kaikelle on aikansa. Meistä jokaisen elokuvatarpeet vaihtelevat. Haluanko nähdä Taxi-elokuvan – kyllä, tyhmä se on, mutta naurattaa minua kovasti.”

Bessonille elokuva on kuitenkin ennen kaikkea eskapismia.

“Elokuva on turvallisin huume. Pääset minne vain. Kun laitat lasit päähän ja menet katsomaan Avatarin viidenteen riviin, voit viettää Pandora-planeetalla kolme tuntia. Usko pois, ei mikään päihde anna semmoista elämystä.”

EuropaCorp hyppää 3D-junaan pian, Besson toteaa.

“Tietenkin. Ohjaan varmaan itsekin 3D:tä, kun aihe on sopiva. Jos teen elokuvan vanhempieni avioerosta ja riidoista keittiössä, se ei ole 3D. Huvittaa, kuinka jotkut ajattelevat, että 3D on elokuvan tulevaisuudelle nyt kaikki kaikessa. Ei Avatar ollut suosittu siksi, että se on kolmiulotteinen. Ollaan rehellisiä: se oli menestys, koska James Cameron kertoi hyvän tarinan.”

Valerianista vihdoin elokuva?

Entä mitä Besson aikoo itse tehdä seuraavaksi – onko jo paljon puhutun Valerian-sarjakuvafilmatisoinnin aika?

“Mahdollisesti. Todennäköisesti teemme sen pian. Vaikka pohjana on sarjakuva, siitä tulee aivan erilainen kuin Adèlesta, tarinathan ovat ihan muuta.”

Besson on jo tuottanut Valerianista animaatiosarjan tv:lle.

Tyylistä toiseen luovinutta Bessonia houkuttelee paluu tieteiselokuvan puikkoihin. Mahdollisuudet ovat aivan toista kuin hänen edellisen, sinänsä menestyksekkään yrityksensä aikaan.

“Juuri nyt scifi kuulostaa hyvältä. Viides elementti oli dinosaurus. Juuri sen kuvausten aikana teknologia otti valtavia harppauksia. Kuusi kuukautta ensi-illan jälkeen olisimme voineet tehdä paljon näyttävämmän elokuvan samalla rahalla. Silloin kaikki kuvattiin vihreää taustaa vasten niin, ettei kameraa saanut liikuttaa, ja tehosteet ja digitaalilavasteet lisättiin sitten hitaasti. Vuotta myöhemmin Jeanne d’Arcin kuvauksissa oli jo mahdollista kuvata vaikka käsivaralta, ja silti lisätä taustalle linnoja tai mitä vain. Sellaista tämä ala on. Et koskaan tiedä, mitä ensi vuonna tapahtuu.”

Haastattelu on tehty toukokuussa 2010 Cannesissa.

Kuva Andy Wong / AP / Lehtikuva