Esko Tirronen – seksikkään naisvartalon ikuistaja

Poptaiteilija maalasi paljon muutakin kuin kasvottomia naisia.
Kuvataide 15.11.2014 14:00
Kymen läänintaiteilijaksi nimitetty Esko Tirronen Kuusankoskella vuonna 1973. © Antti Taskinen

Kesäyön hämärä peittää juoksevan naisen piirteet. Taustalla näkyy punertava kuutamo ja mustaa metsää. Naishahmo liikkuu voimakkaasti kohti katsojaa eikä pysy kokonaan kuvassa. Vaikka taivas on pilvetön, ilmassa tuntuu olevan ukkosmaista latausta. Jotain uhkaavaa tai innostavaa tapahtuu näillä sekunneilla.

Maalauksen nimi on Elokuu, se on Esko Tirrosen työ vuodelta 1968. Ateneumin kokoelmissa oleva isokokoinen teos teki vaikutuksen lapsuuteni taidemuseokierroksilla. Siitä tuli Ateneumissa käymisen vakituinen kohokohta tai palkinto, jonka odotin näkeväni, kun edelfeltit ja vaihtuvat näyttelyt oli käyty läpi.

Elokuu säilytti salaisuutensa kutkuttavasti. Mitä on tapahtunut ennen kuvaan vangittua hetkeä? Miksi nainen juoksee?

”Hyvin vahvatunnelmainen työ, suorastaan pelottava”, taiteilijan ainoa lapsi Lumimarja Tirronen (s. 1976) sanoo kotonaan Iitin vanhassa meijerirakennuksessa. Tytär on uskaltanut ottaa Elokuun älypuhelimensa taustakuvaksi.

Jos Esko Tirronen (1934–2011) vielä eläisi, en saisi häneltä tekijän tulkintaa siitä, mistä Elokuu kertoo.

”Iskä vastusti taiteensa analysointia”, Lumimarja Tirronen sanoo. Teosten piti puhua puolestaan. Taiteilija saattoi kertoa enintään ”hyvin proosallisia lähtökohtia”, kuten sen, että hän oli saanut idean maalata silkkityynyjen pinon nähtyään supermarketin pihalle kasattuja lannoitesäkkejä.

 

EskoTirrosen retrospektiivinäyttely on kiertänyt Suomea tämän vuoden. Kierros alkoi Kouvolan taidemuseosta syksyllä 2013, ja nyt näyttely nähdään Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä entistä laajempana.

Esillä olevien töiden valikoimaan vaikuttanut Lumimarja Tirronen on näyttelykiertueen aikana saanut palautetta useilta isänsä taiteen ihailijoilta. Muutamat ovat olleet ”aika liikkiksiä”.

Eräs ”ei mitenkään irstas” sähköposti tuli mieheltä, jonka seksuaaliseen heräämiseen Tirrosen työt olivat vaikuttaneet. Naisvartaloiden ja niitä peittävien tekstiilien valtavat lähikuvat olivat jättäneet mieltymyksen sukkahousuisiin naisiin.

Teknisesti virtuoosimaiset 1970-luvun ja 1980-luvun alun fotorealistiset naismaalaukset hallitsevat Tirrosen julkista kuvaa, Lumimarja Tirrosen ja muiden taiteilijaa pitempään seuranneiden mielestä turhan yksipuolisesti.

Seksikkäät kuvat ovat korostuneet ikävästi ja paremmat työt jääneet vähemmälle huomiolle”, väittää taiteilija Ulla Rantanen (s. 1938), Tirrosen ensimmäinen vaimo ja opiskelutoveri.

Taiteilijan aiemmasta tuotannosta löytyy väkeviä maisemakuvia, jotka ovat samalla mielenmaisemia. Niitä seurasi surrealistinen vaihe.

Rantanen mainitsee esimerkkinä parhaimmistosta Francis Bacon -vaikutteisen Puhelintorsot (1965), jossa veistokselliset hahmot ovat asettuneet kuplamaisiin avaruusajan puhelinkioskeihin. ”Kiinnostava kuva, joka on aina siellä Sara Hildénin museon kellareissa” pääsee esille Helsingissä.

Lumimarja Tirrosen suosikkeja ovat Elokuun lisäksi Supertyttö (1969) ja Rannalla (1977). Niitä yhdistävät varjomaiset hahmot ja ”lynchmäinen tunnelma” ajalta ennen David Lynchin elokuvia.

”Olen hirveän iloinen, että työt tulevat nuorempienkin nähtäville.”

 

Kun Esko Tirronen debytoi taiteilijana 1960-luvun alussa, modernismi murtautui voimakkaasti Suomen taiteeseen ja tavoitti kansan huomion. Keskeinen käänne oli kansainvälisiä virtauksia esitellyt ARS 61 -näyttely. Se keräsi Ateneumiin ennätykselliset 30 000 katsojaa ja herätti polemiikkia puolesta ja vastaan. Tirronen kuului kansainvälisen näyttelyn kotimaisiin tekijöihin.

1960-luvun taiteessa ismejä syttyi ja sammui hämmentävällä vauhdilla. Vuosikymmenen ensimmäinen suuri suuntaus oli informalismi. Se avasi portit monille muille nuorekkaille tyylikokeiluille. Suuntauksen nimi ei merkitse informaatiota vaan vapautumista muodosta, formasta.

Informalismi syntyi 1940-luvun lopulla Ranskassa. Siellä tumma ja rosoinen kuvasto kytkeytyi toisen maailmansodan raunioihin ja murheisiin. Suomen informalistit halusivat välittää karussa luonnossa kokemiaan aistimuksia vapaalla otteella.

Informalismi oli pohjimmiltaan romantiikkaa, se oli vyöryvää tunnetta, väkeviä, jopa mystisiä luontoelämyksiä”, taidehistorioitsija Pirjo Hämäläinen kirjoittaa näyttelyluettelon Esko Tirronen – Taiteilijan vuosikymmenet artikkelissa (Kouvolan taidemuseo, 2004).

Materiaalin tuntu oli tärkeää. Kerran Tirronen käytti kananmunaa saadakseen työhönsä röpelöisemmän pinnan. Lopputulos homehtui vuosien mittaan, ja Lumimarja Tirronen toimitti sen kaatopaikalle. ”En halua tänne mitään sisäilmaongelmia”, tytär selittää ja lisää, että kananmunatyöstä on kyllä valokuvia.

Pääkaupunkiseudun taidetarjonnassa kohtaavat tänä syksynä samat tekijät ja ismit, jotka kohahduttivat suomalaisia Ateneumissa 1961. Espoon EMMA-museossa on esillä unkarilaissyntyisen Victor Vasarelyn taidetta. Vasarelyn konkretismin selkeät rakenteet nähtiin Ateneumissa vastavoimana Tirrosen ja muiden informalistien vapaalle maalauksellisuudelle.

Tirrosen taide eteni Ateneumin, Helsingin Taidehallin ja ensimmäisen yksityisnäyttelyn jälkeen kansainvälisiin ympyröihin. Alle 30-vuotias taiteilija valittiin edustamaan Suomea vuoden 1962 Venetsian Biennaaliin yhdessä Kain Tapperin ja Ahti Lavosen kanssa. Tuohon aikaan kyseessä oli ”paljon isompi juttu kuin tänä päivänä”, Lumimarja Tirronen sanoo.

”Nykyään ei mene enää niin, että sinne valittu suomalainen taiteilija olisi maan ykköstaiteilija. Silloin se oli.”

 

Nuoren kyvyn menestyksessä oli vahva yhteiskunnallisen nousun maku.

Tirronen oli oppikoulua käymätön viilaajan poika, jonka synnyinseutu Harlun pitäjässä oli jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Tirroset olivat lähteneet välirauhan aikana evakkoon ja asettuneet Kymenlaakson Kuusankoskelle. Iso perhe joutui ensin asumaan ahtaasti yhdessä huoneessa.

Vanhemmat antoivat nuorimman poikansa Eskon harrastaa taidetta, mutta isä Jalmari Tirronen ei kannustanut häntä mihinkään muuhun kuin omaan metallimiehen ammattiinsa. Esko määrättiin Kymi-yhtiön ammattikouluun. Siellä hän hakeutui omapäisesti puusepän oppiin.

Taiteilijan elämä ei ole suinkaan onnea ja päivänpaistetta enemmän kuin puusepänkään, vaan hän saattaa joutua hyvinkin ahtaalle”, 15-vuotias Esko Tirronen kirjoitti toiveammatistaan ammattikoulun aineessa.

Taiteen polku on hyvinkin ohdakkeinen, mutta kuten sananlaskukin sanoo: voimakas tahto vie vaikka läpi harmaan kiven.”

Ulla Rantanen muistaa, että isä ei millään lailla tukenut Eskon vuonna 1955 Helsingin Taideakatemiassa alkaneita opintoja. Äiti lähetti pojalleen ”mitä nyt kykeni raapimaan kokoon”. Opiskelija elätti itseään muun muassa joulukuusikauppiaana. Joskus joku osti häneltä akvarellimaalauksia.

Se, että mahdottomana pidetty haave taiteilijan ammatista toteutui yli odotusten, ei ole Lumimarja Tirrosen mielestä yksioikoinen menestystarina.

”Kontrasti on suuri, kun köyhistä oloista ja pieneltä paikkakunnalta lähtenyt päätyy taidepiirien lemmikiksi. Rakettimaisesta noususta saattoi tulla tietynlainen taakka, vaikka se aina esitetään positiivisena – mitä se toki myös oli. Mikään loppuelämän aikana ei voi ylittää varhain tullutta uran huippua.”

 

Kuusankosken ja Helsingin kontrasti alkoi 1960-luvulla rasittaa Ulla Rantasta. Taidekouluvuosien jälkeen hän oli muuttanut miehensä mukana Voikkaalle ja koki pienen paikkakunnan ympyrät ahtaiksi.

 ”En tyytynyt siihen sivustaseuraajan asemaan, joka niissä olosuhteissa oli nuorelle naiselle annettu”, Rantanen kertoo.

”Halusin tulla Helsinkiin, Suomen oloissa urbaaniin ympäristöön, jossa oli monenlaisia ihmisiä. Minun painostuksestani Esko seurasi mukana, kunnes palasi Kuusankoskelle tekemään isoja töitään isommissa työtiloissa.”

Ex-vaimon mukaan Tirronen oli pohjimmiltaan duunari, jolla oli kotitaustaansa liittyvä ”vissi epävarmuus oikeutuksesta tehdä tällaista, kaiken aikaa”.

Aatteellisilla työläistaiteilijoilla olisi ollut kysyntää 1970-luvulla. Tuolloin Tirronen oli löytänyt toiset virtaukset, superrealismin, fotorealismin ja poptaiteen. Alkoi valokuvantarkasti hahmotettujen naisten ja sileiden pintojen aika.

”Jos miettii superrealismia pyöreine, sensuelleine muotoineen, niin se on kyllä hirveän etäällä hänen työläistaustastaan”, Ulla Rantanen toteaa.

Rantanen ei vastusta tulkintaa, jonka mukaan hän alkoi kukoistaa taiteilijana erottuaan kumppanistaan vuonna 1975.

”Jollain lailla itsenäistyin”, professorin arvon ja Pro Finlandia -mitalin saanut Rantanen muistelee.

Eskooli etevä ja osaava, valokuvantarkan osaamisen taituri. Minäkin olin sidoksissa siihen. Se on kuitenkin aika ahdas kaava edetä.”

 

Superrealisti Esko Tirrosella oli Lumimarja Tirrosen mukaan satoja ulkomaisia naistenlehtiä ja muotilehtiä sekä kokonaisia laatikoita täynnä lehtileikkeitä mainoksista tai naisten kuvista, osa ”hyvinkin eroottisia”. Kuvien määrä yllätti, kun tytär tyhjensi isänsä taloa tämän kuoltua.

Inspiraatio saattoi löytyä Voguen sivuilta, mutta Tirronen otti itse valokuvat, joiden pohjalta hän teki fotorealistiset naiskuvansa. Mallina toimi usein uusi vaimo Ulla Talvi. Lumimarja Tirronen ei muista, että hänen äitinsä olisi suhtautunut tehtäväänsä mitenkään erityisemmin.

”Jos iskän maalauksesta oli kuva lehdessä, äiti saattoi sanoa, että tuossa on mun polvet tai mun reidet.”

Maalaukset eivät syntyneet siveltimellä vaan ruiskumaalaustekniikalla. Sille oli sottaisuutensa vuoksi omistettu erillinen työhuone taiteilijan talossa. Toisessa työhuoneessa Tirronen maalasi perinteisellä tyylillä ja kolmannessa hän veisti kehyksiä.

Tirronen kuoli vuonna 2011 keuhkoahtaumaan. Hän uskoi, että sairaus johtui ruiskumaalauksesta.

”Se saattoi edesauttaa, mutta kyllähän hän oli tupakkamiehiä 15-vuotiaasta lähtien”, Lumimarja Tirronen sanoo.

”Loppuvaiheissa iskä sanoi katuvansa sitä, ettei ollut tullut maalanneeksi enempää.”

 

Esko Tirroselta kysyttiin usein, onko hänen toistuvasti kuvaamiensa anonyymien ja kasvottomien naisten takana jonkinlaista kulutuskuvaston kritiikkiä.

Jotkut tulkinnat ovat olleet, että olisin halunnut kiinnittää huomiota naisen asemaan tai jotain tällaista”, Esko Tirronen kommentoi vuonna 1989 Kouvolan taidemuseossa kuvatussa haastatteluvideossa.

Näin monimutkaista se ei ole ollut. Nainen kuten mieskin on läpi taiteen historian ollut hyvin suosittu ja kiinnostava teema. Halusin löytää siitä oman modernin sovitukseni.”

Taidehistorioitsija Pirjo Hämäläisen mukaan Tirronen haki kosketusta sekä naiskuvauksen nykypäivään että sen historiaan. Kannanottoja välttävä asenne kuuluu poptaiteen linjauksiin.

Tirrosta kiehtoi naisen myytti, joka nyt oli löytänyt paikkansa mainoksesta”, Hämäläinen tulkitsee.

Asiaan liittyy myös henkilökohtainen kehtaaminen.

”Vaatii tietyn häpeäkynnyksen ylittämistä ja rohkeutta tehdä noin systemaattisesti tuollaista aihetta”, Lumimarja Tirronen on tajunnut.

 ”Kyllähän se kertoo tekijästä, että tällainen asia kiinnostaa häntä keskimääräistä enemmän.”

 

Amos Andersonin näyttelyn työt ovat peräisin useasta kokoelmasta. Eräs pidetty teos puuttuu joukosta.

Kankaaseen kiedottu (1975), jossa kullanvärisen peiton alla makaavan naisen jalat näkyvät, on tuottanut runsaasti taide-elämyksiä Vekaranjärven sotilaskodissa ja jää Lumimarja Tirrosen mukaan sinne ”ilahduttamaan sotilaspoikia”, koska on hieman huonokuntoinen.

Helsingissä niukasti esillä olleen Tirrosen töiden päätyminen Amos Andersonin museoon sai alkukimmokkeen Ulla Rantasen ja Lumimarja Tirrosen keskusteluista.

”Ulla on ollut aina sitä mieltä, että on jotenkin sääli, että näyttelyhomma on vähän Kouvolarajoitteista”, Tirronen sanoo.

Taide-elämää pitkään seurannut Rantanen uskoo, että Esko Tirronen olisi huomattavasti maineikkaampi nimi, jos olisi aikoinaan pysynyt Helsingissä eikä palannut Kymenlaaksoon.

”Asiat näyttävät olevan hirveän yksinkertaisia”, taiteilija toteaa. ”Pelkät työt eivät riitä, jos ei ole framilla ja mukana leikeissä.”