Uuden ajan kirjat
Ilmastofiktio tuo tiedon rinnalle ymmärrystä.
Se oli kolkko havahtuminen.
Elettiin uuden vuosituhannen alkua, eivätkä maapallon kolme mannerjäätikköä käyttäytyneet niin kuin niiden olisi pitänyt.
Grönlannin, Länsi-Antarktiksen ja Itä-Antarktiksen jäät alkoivat menettää massaansa, vaikka tutkijat olivat ennustaneet, ettei sellaista tapahtuisi ennen vuotta 2100.
Samoihin aikoihin brittiläisten ja yhdysvaltalaisten sukellusveneiden keräämät tiedot osoittivat, että Jäämeren kelluvasta jäästä oli kadonnut yli puolet kahdessakymmenessä vuodessa.
Jäämeri saattaisi lainehtia elo-syyskuussa sulana vuonna 2030, ehkä jopa aikaisemmin.
”Nämä rajut muutokset tieteellisissä tilannearvioissa saivat minut ymmärtämään, että olemme siirtymässä kartoittamattomille vesille ja että ilmastonmuutoksesta saattaa tulla yhtä iso uhka kuin ydinsodasta edellisille sukupolville”, Risto Isomäki muistelee.
Ennen lopullista havahtumistaan Isomäki oli ehtinyt kirjoittaa ilmastonmuutoksesta parin vuosikymmenen ajan. Tilannekuvan tuntuva synkkeneminen sai hänet pohtimaan entistä kuumeisemmin sitä, miten voisi tavoittaa teksteillään suuren yleisön.
Ani harva meistä pohtii arkisten rientojensa keskellä sitä, että Jäämeren pohjan ikiroudan sulamisesta ilmakehään vapautuvat metaani ja hiilidioksidi tuhoaisivat täydellisesti elinehtomme maapallolla tai sitä, että maapallon kolmen mannerjäätikön osittainenkin sulaminen hukuttaisi pienet ja suuret rannikkokaupungit.
Tällaisista asioista kertovia tietokirjoja, asia-artikkeleja ja tutkimusraportteja lukee vain pieni asiaan vihkiytyneiden joukko.
”Ajattelin, että jos osaisin kirjoittaa romaaneja, joiden avulla ihmiset pystyvät kuvittelemaan ilmastonmuutoksen seuraukset, uhkakuvista tulisi heille totta myös emotionaalisesti eikä vain jollakin hyvin etäisellä ja teoreettisella tasolla.”
Isomäen kaunokirjallinen menestysteos, vuonna 2005 ilmestynyt Sarasvatin hiekkaa hurmasi lukijat, pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai tieteiskirjallisuuden Tähtivaeltaja-palkinnon. Isomäki kuvaa teoksessa, kuinka jäätiköiden sulaminen aiheuttaa jättimäisen hyökyaallon, joka pyyhkii yli läntisen maailman.
Suomen Akatemian rahoittamaa ”Ympäristöriskit, dystopiat ja myytit nykykirjallisuudessa” -hanketta vetävä tutkijatohtori Toni Lahtinen katsoo, että Sarasvatin hiekkaa toi ilmastonmuutoksen kotimaisen kirjallisuuden valtavirtaan.
”Teoksen myyntiä todennäköisesti edisti Intian valtamerellä tapahtunut maanjäristys tapaninpäivänä 2004. Sen synnyttämä hyökyaalto ei liittynyt ilmastonmuutokseen, mutta uutiskuvat vedenpaisumusta muistuttavasta tuhosta järkyttivät suomalaisia”, Lahtinen sanoo.
Ilmastonmuutosta käsittelevää kertomakirjallisuutta kuvaa maailmalla termi clifi (climate fiction, ilmastofiktio). Sen lanseerasi ympäristöaktivisti ja kirjailija Dan Bloom blogissaan vuonna 2007, ja seuraavalla vuosikymmenellä se vakiintui yleiseen kielenkäyttöön.
Termi juontuu scifistä eli tieteisfiktiosta, mikä on Lahtisen mielestä luontevaa, koska tieteiskirjallisuus tarttui alun perin näkyvimmin ilmastonmuutokseen kaunokirjallisena aiheena. Scifille on ominaista tarkastella ihmisen, luonnon ja teknologian vuorovaikutusta sekä hahmotella mahdollisia tulevaisuuden maailmoja.
Dan Bloom on myöntänyt clifin ja scifin sukulaissuhteen, mutta korostanut, että ilmastofiktio on vähemmän eskapistista ja enemmän todellisuuteen ja tieteeseen ankkuroituvaa.
Kirjallisuudentutkijat nostavat J. G. Ballardin vuonna 1962 ilmestyneen Uponneen maailman ilmastofiktion varhaiseksi klassikoksi. Postapokalyptisessä romaanissa trooppisen kuumuuden aiheuttamat tulvat ovat hukuttaneet läntisen Euroopan kaupunkeja.
Uponnut maailma ei kuvaa ilmaston lämpenemistä nykyisen luonnontieteellisen todistusaineiston mukaisesti. Kuumuus ja tulvat johtuvat auringon toiminnasta, eivät ihmiskunnan ilmakehään päästämistä kasvihuonekaasuista.
Vielä 1990-luvulla ilmastonmuutos näyttäytyi yhtenä ympäristöuhkana muiden joukossa, ei olennaisesti vaarallisempana kuin vaikkapa saastuminen, otsonikato tai metsien tuhoutuminen. Tieteellisen tiedon lisääntyminen on nostanut ilmastoriskit tällä vuosituhannella paitsi politiikan myös kertomakirjallisuuden polttavien aiheiden joukkoon.
”Kahdenkymmenen viime vuoden aikana ilmastonmuutosta on käsitelty kaikissa perinteisissä kirjallisuudenlajeissa lastenkirjallisuudesta realistiseen romaaniin. Toisin sanoen clifi on terminä sangen väljä. Käytännössä se kuvaa teoksen aihetta”, Lahtinen sanoo.
Kansainvälisesti tunnetuimmat clifin tekijät ovat hyvinkin tuttuja valtavirtaproosan lukijoille. Margaret Atwood käsittelee ilmastokatastrofia dystopiatrilogiassaan Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. Ian McEwan puolestaan on kirjoittanut ekologisen satiirin Polte.
Ilmastofiktio on dystopiakirjallisuutta. Synkät hahmotelmat tulevaisuudesta herättelevät lukijoita toimimaan uhkia vastaan.
Ilmastofiktio on tyypillisesti dystopiakirjallisuutta. Synkät hahmotelmat tulevaisuudesta heijastavat pyrkimystä herätellä lukijoita tiedostamaan uhkakuvat ja toimimaan niitä vastaan.
Horisontti ulottuu mieluummin lähivuosikymmeniin kuin kaukaisiin aikoihin. Näin säilyy kosketus päivänpolttaviin kysymyksiin.
”Esimerkiksi alati kasvavan ilmastoahdistuksen kuvauksia on jo ilmestynyt, kuten Emma Puikkosen Lupaus viime vuonna”, Lahtinen sanoo.
Lupauksen päähenkilö nelikymppinen Rinna on saanut ahdistusdiagnoosin. Turvallisessa 1980-luvun maailmassa isä lupasi pelastaa Rinnan miltä tahansa vaaralta, mutta ekokatastrofia kohti hoippuvassa 2020-luvun maailmassa Rinnan on vaikea pitää sama lupaus Seela-tyttärelleen. Se ajaa hänet ensin epätoivoon ja sitten romahdukseen.
Puikkonen kokee kirjoittaneensa Lupauksen erilaiseen keskusteluympäristöön kuin missä se tuli ulos.
”Kirjoittamisen aikoihin pari, kolme vuotta sitten ilmastonmuutoksesta ei vielä puhuttu yleisissä tilanteissa puolituttujen kanssa. Lehtiartikkelitkin olivat yksittäisiä, ikään kuin ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen olisivat tiettyyn osa-alueeseen rajautuva ongelma”, Puikkonen sanoo.
Viime vuonna Puikkonen havaitsi muutoksen. Nyt ilmastonmuutoksesta puhutaan koko ajan ja kaikenlaisissa tilanteissa, niin taksijonoissa kuin vanhempainilloissa. Uutisointikin on muuttunut, sillä ilmastonmuutos läpäisee eri yhteiskunnan alueet taloudesta kulttuuriin.
Se, että ilmastonmuutos on laajasti tapetilla, ei tarkoita, että sen käsittely olisi helpompaa. Monet ajautuvat kaksoistodellisuuteen, jossa he samaan aikaan myöntävät ja kieltävät uhkakuvat. Tällainen henkinen ristiveto aiheuttaa koteloituvaa ahdistusta. Se saattaa ryöpsähtää pintaan arvaamatta.
”Sanana ilmastoahdistus on hankala, koska se pienentää suuren asian ihmisen sisään. Ikään kuin ahdistus ei olisi peräisin siitä, mitä maailmassa tapahtuu.”
Puikkonen kokee, että kirjailijana hänen olisi vaikea perustella itselleen, miksi ei kirjoittaisi ilmastonmuutoksesta. Olisi vaikea katsoa ihmistä tästä kohtalonkysymyksestä irrallisena.
”Muistan sen hetken, kun tajusin, että tästä aiheesta tulee kirja. Kokemus oli fyysinen: se, minkä olin tiennyt koko ajan, liikkui tunteena kehoon.”
Kirjailija Milan Kundera on sanonut, että romaanin tehtävä on ilmaista se, minkä ainoastaan romaani pystyy ilmaisemaan.
Tiede voi kertoa, miten tulvat tai metsäpalot syntyvät, mutta ei sitä, miltä tuntuu jäädä tulvan alle tai metsäpalon saartamaksi.
Romaani tuo tällaiset kokemukset sellaistenkin ihmisten käsitettäväksi, jotka elävät suojatussa maailmassa luonnonkatastrofien ulottumattomissa. Kertomakirjallisuus lisää ymmärrystä, vaikka ei välttämättä lisäisi tietoa.
Emma Puikkonen kertoo viehättyneensä Taideyliopiston järjestämässä ”Taide ekokriisin aikakaudella” -keskustelutilaisuudessa kuulemastaan ajatuksesta, jonka mukaan taide pystyy irrottamaan ihmisen uristaan ja saa hänet katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä.
”Politiikka ja journalismi lähtevät tästä hetkestä ja näistä urista, joissa olemme. Taide voi resetoida kuvittelun ja havaitsemisen. Se laajentaa mahdollisuuksiamme.”
Puikkonen haluaisi nähdä ilmastofiktiossa dystopioiden rinnalla myös utopioita, hahmotelmia paremmasta maailmasta. Ongelmana vain on niiden kiinnittäminen uskottavasti todellisuuteen.
Risto Isomäki on julkaissut romaaneja keskimäärin joka toinen vuosi, vaikka käyttääkin niiden tekemiseen alle puolet työajastaan. Hän tuskin viitsisi urakoida moista tahtia, ellei uskoisi kertomakirjallisuuden mahdollisuuksiin syventää ilmastokeskustelua.
”Romaaneissa voi leikitellä uusilla näkökulmilla ja ajatuksilla. Sitä kautta voi heittää ilmaan ehdotuksia ilman että niihin liittyy heti voimakasta torjuntareaktiota.”
Hyvällä tuurilla villeistä ehdotuksista voi poikia toteuttamiskelpoisia ratkaisuja. Sarasvatin hiekkaa -romaanissaan Isomäki visioi Jäämeren pohjan metaaniklatraattien sulamisen estämistä tuulimyllyillä, jotka pumppaisivat talvisin jään alta vettä niin, että vesi jäätyessään kasvattaisi kelluvien jäiden paksuutta. Tämä pitäisi Jäämeren jäässä läpi kesän.
Yhdysvaltalaiset Arizonan yliopiston tutkijat ovat nostaneet tämän idean yhdeksi keinoksi pysäyttää arktisten alueiden sulaminen.
”En usko, että ajatusta vakavasti edistävät tahot tietävät, mistä se on peräisin, eikä sillä tietenkään ole mitään väliä”, Isomäki sanoo.
”Perussuomalaiset ovat toistaiseksi merkittävin ja näkyvin tulos vihreiden toiminnasta”, Risto Isomäki sanoo.
Kertomakirjallisuus on kahden ihmistietoisuuden, tekijän ja lukijan, välistä vuorovaikutusta. Se voi olla merkityksellistä vain, jos molemmat osapuolet toimivat hyvässä uskossa. Mitä kauempana heidän maailmankuvansa ovat toisistaan, sitä vaikeampaa heidän on kohdata toisiaan.
”Ihmiset valitsevat yleensä kirjansa oman arvopohjansa mukaan, joten harvoin kaunokirjallisuus muuttaa täysin lukijansa maailmankuvaa, ennemminkin kirjallisuus vahvistaa lukijansa katsantoja”, Toni Lahtinen sanoo.
Ilmastonmuutoksen torjunta edellyttäisi laajaa kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, mutta nykyisessä myrkyllisessä poliittisessa ympäristössä siitä on tullut yksi vahvimmista eripuraa aiheuttavista tekijöistä.
Yhteiskunnallinen polarisaatio ilmastonmuutokseen suhtautumisessa ei ole vielä noussut vahvasti esiin kertomakirjallisuudessa.
Tilanne saattaa hyvinkin muuttua, sillä ilmastofiktio on osoittanut ketteryytensä ajankohtaisiin teemoihin tarttumisessa.
”Samaan aikaan kun luonnontieteellinen todistusaineisto ilmastonmuutoksen syistä muuttuu musertavan kiistämättömäksi, aiempaa suurempi osa ihmisistä sulkee silmänsä siltä. Valtaan äänestetään hallituksia, jotka kiistävät ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen olemassaolon: Brasiliassa, Yhdysvalloissa, Australiassa, Unkarissa, Puolassa”, Isomäki harmittelee.
Hän pitää tärkeänä, että kirjailijat pohtisivat, mistä tässä ilmiössä on kyse. Eivätkä pelkästään ilmastofiktion tekijät, vaan myös valtavirtaan kuuluvat prosaistit.
”Uskon, että perussuomalaiset ovat hyvään pyrkiviä ihmisiä, jotka yrittävät ajaa Suomen ja suomalaisten etuja. He eivät vain ymmärrä, miten tuhoisaa heidän suhtautumisensa ilmastonmuutokseen on ja miten paljon vahinkoa he uhkaavat tehdä etenkin Suomen taloudelle ja yrityksille.”
Isomäki korostaa, että kirjailijoiden pitäisi ravistella perussuomalaisten lisäksi myös heitä vastustavia.
”Perussuomalaisethan ovat Brysseliin orientoituneen ja ylimielisesti toimineen poliittisen eliitin lapsi. Sanoisin jopa, että perussuomalaiset ovat toistaiseksi merkittävin ja näkyvin tulos vihreiden toiminnasta, vaikka vihreät eivät olekaan innokkaita tunnustamaan isyyttään tässä asiassa.”