Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Näin Risto Isomäki ratkaisee ilmastonmuutoksen

Blogit Kirjailijan päiväkirja 7.12.2019 12:26
Karo Hämäläinen
Karo Hämäläinen - avatar
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

On helppo olla samaa mieltä YK:n ilmastokokouksessa Madridissa esiintyneen Greta Thunbergin kanssa: ilmastoaktivistien ääni kuuluu yhä enemmän ja enemmän mutta ei muutu poliittiseksi toiminnaksi.

Samalla kun politiikan hitaat päätöksentekoprosessit tuntuvat junnaavan paikallaan, monet yritykset kehittelevät täyttä päätä ratkaisuja, joilla estetään ilmaston lämpenemistä. Kun asiakkaat, sijoittajat ja työntekijät vaativat yrityksiltä ilmastotietoisuutta, yritykset toimivat rivakasti.

Ilmastonmuutos on epäilemättä monille yhtiöille myös hyvä bisnes ja mahdollisuus parantaa omaa asemaa.

 

Monet ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat maalailevat synkkiä tulevaisuuskuvia. Tämän lajin edustajiin kuuluu esimerkiksi kansainväliseksi bestselleriksi noussut toimittaja David Wallace-Wellsin Asumiskelvoton maapallo (suom. Tarja Kontro, Otava 2019).

Lohduttomuudesta on lyhyt matka epätoivoon: peli on menetetty.

Synkistelyn keskellä tekee todella hyvää lukea tiedetoimittaja Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen (Into 2019), jonka näkökulma on tyystin toinen. Isomäki näkee uhan, mutta surkuttelun sijaan hän esittelee lukuisia potentiaalisia keinoja, joilla ilmastonmuutoksen eri kohtia voidaan ratkaista.

 

Isomäki kirjoittaa värikkäästi ja innostuneesti. Erityisesti hän intoilee piioksidiaerogeelistä, johon hänellä ”alkaa olla traumaattisempi suhtautuminen kuin Linnan juhliin”.

Piioksidiaerogeeli on 98-prosenttisesti ilmaa. Se on Isomäen mukaan ”paras tunnettu lämpöeriste, paras tunnettu äänieriste, paras tunnettu paloeriste ja paras tunnettu iskunvaimennin”.

Jos ihmiset pukeutuisivat piioksidiaerogeelistä valmistettuihin vaatteisiin, taloja ei tarvitsisi lämmittää kuin sen verran, että putket eivät jäätyisi! Iskunvaimennusominaisuuksiensa ansiosta piioksidiaerogeelipaita toimisi kevlar-liivin korvikkeena – kevyempänä ja ohuempana vain.

Mutta entäpä jos piioksidiaerogeeliä alettaisiin hyödyntää rakentamisessa?

 

Villien visioiden lisäksi Isomäki käsittelee monipuolisesti ja jalat lähempänä maan pintaa monia ilmastonmuutoksen hillitsemisen myötä agendalle nousseita asioita. Esimerkiksi sähköautoista, niiden akkuteknologiasta ja ylipäätään liikkumisesta Isomäellä on kiinnostavia tietoja ja oivalluksia.

Palmuöljystä hän innostuu pitämään polveilevan luennon, joka muistuttaa monessa kohtaa, että yhden asian perässä juokseminen saattaa johtaa ongelmiin toisaalla. Isomäki vaatii palmuöljyn maineenpalautusta: älykkäällä tavalla tuotetusta biokerosiinista pitäisi tehdä lentoliikenteen pääasiallinen energianlähde.

Siinä onkin Isomäen teoksen tärkeä oppi: älä usko ehdottomia totuuksia laukovia profeettoja tai fanaattisia lobbareita, jotka eivät kyseenalaista piiruakaan omasta sanomastaan.

 

Suomessa erityisen polarisoituneelta tuntuu keskustelu metsien asemasta ilmastonmuutoksessa. Isomäki muotoilee diplomaattisesti: ”Siitä on pääsääntöisesti puuttunut aito yritys ymmärtää hiukan toisella tavalla ajattelevien ihmisten näkökantoja.”

Isomäellä on kykyä ja halua nähdä niin ympäristönsuojelun kuin metsätalouden näkökulmat ja asetella niitä yhteen.

Asiat myös kytkeytyvät toisiinsa, mikä helposti unohtuu äänekkäässä päivänpoliittisessa kiivailussa. Maapallon on dynaamisten vaikutusjärjestelmien kokonaisuus. Osaoptimointi voi johtaa kokonaisuuden kannalta haitallisiin lopputuloksiin.

Se onkin kirjan toinen tärkeä muistutus. Nopeassa argumentoinnissa keskitytään herkästi jonkin helposti mitattavissa olevan asian tavoittelemiseen, ja kun sitä kohden mennään täydellä tarmolla, toisaalla saattaa romahtaa.

 

Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen on minulle vuoden tärkein ilmastokirja.

Se on villi, optimistinen ja viisas. Vakava ja hillittömän hauska.

Isomäen uskottavuutta – kaikkien villien ajatuksenjuoksujen seassa – lisää se, että hän selvästi myöntää myös ne asiat, joissa hän itse on ollut väärässä ja mitä on siitä oppinut. Kirjan kertojanääneen ei voi olla ihastumatta.