Pahaa ruokahalua

22 kertoo miehen ja syömisen häiriintyneestä suhteesta.

romaani
Teksti
Herman Raivio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Antti Hurskainen on tällä hetkellä ehkä maan paras esseisti. Neljäs kokoelma Suru ei toimi oli niin viimeistelty, että sitä voisi käyttää kirjoittamisen opetuksessa. Savolaislähtöinen Hurskainen käsittelee esseissään, artikkeleissaan ja blogissaan lähinnä musiikkia ja kirjallisuutta, tuorein näkökulmin ja kieli teroitettuna. Hän voisi kirjoittaa vaikka leipäkoneesta, ja syntyisi todennäköisesti viihdyttävää jälkeä.

Hurskaisen ensimmäisen romaanin 22 – kertomus syömisestä kertoja voisi olla hahmo Hurskaisen omakohtaisista esseistä. Itse kirjakin näyttää kasalta pienoisesseitä, joita musiikki ja kirjallisuus kuorruttavat. Manic Street Preachersin kitaristi Richey Edwards on kiinnostava, koska katosi ja kohosi vapahtajaksi. Franz Kafkan Nälkätaiteilijassa puhuttelee itsekuri. Lauseen rytmi kulkee ja pysäyttää. Mene, yö on kylmä. Draama on liiankin uneliasta, mutta virkistyy lopussa. Kertomiseen tulee lisää kerroksia, jotka kääntävät nurin aiemmin sanottua.

Nimettömällä kertojalla on hieman sanottavaa entiselle tyttöystävälleen. Mies on tappotuulella, mutta ei ole heti selvää miksi. Hän puhuu ja nainen kuuntelee – tai ehkä yleisö on näkymätön. Mies palaa lapsuuteensa ja parisuhteeseen, jossa oli 22-vuotiaana. Painoindeksi oli normaaleista normaalein 22, mutta se ei tyydyttänyt eikä oikeastaan mikään muukaan.

 

Ei ole sattumaa, että yksinkeskustelu käydään helsinkiläisessä laatupizzeriassa. Kirja kertoo syömisestä tavalla, johon en ole ennen törmännyt. Kertoja käy läpi koko vaikean syömishistoriansa itseään populaari- ja korkeakulttuuriin peilaten. Esimerkiksi Kummisedässä Michael Corleone ei voi nauttia ravintolassa annostaan ennen tappamista, koska näyttäisi tyylittömältä lihaa jauhaessaan. Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumin Jeesuskaan ei koske ruokaansa.

Kertojakin kieltäytyy syömästä. Hän pallottelee laihtumisen ja lihomisen välillä, luo ruokailusääntöjä. Ruumis muuttuu pienimuotoiseksi kontrolliyhteiskunnaksi. Kertoja kärsii ja nauttii siitä. Asioista ei saa tehdä vaivattomia, koska se olisi syntiä.

Antti Hurskainen.
Antti Hurskainen. © Timo Ahonpää

Hurskaisen romaani on kristillinen sanan ankarassa mielessä. Kertoja etsii Jumalaa, joka rankaisee ahmimisesta. Syntinen muistuttaa, että syömisellä on likainen loppu: ruoka tulee ennen pitkää ulos. Jätöksen lajilla on merkitystä, uloste on eri asia kuin oksennus, ”ikuisen elämän kouristus, elimistön intensiivinen monologi, joka jatkaa kun vaikenen”.

Hurskainen on entinen seurakuntanuori.

Koruton kristillisyys, pyhyyden etsintä, veganismi, askeettisuuden ihanne, maskuliinisuuden kritiikki ja indiemusiikin kuuntelu tuovat mieleen toisen esseistin, Antti Nylénin. Kertoja tunnustaakin suoraan ihailunsa tämän Vihan ja katkeruuden esseitä kohtaan. Hurskainen ja Nylén ovat maustaan tarkkoja kirjoittajia, jotka pyrkivät hurskauteen ja inhoavat hurskastelua. Erona on se, että Hurskaisen tyylissä on enemmän ironiaa ja leikkiä.

 

22-romaanin kertoja pyörii jatkuvassa mielihyvän ja syyllisyyden luupissa. Tällaisessa olemisen tavassa ei ole mitään poikkeuksellista, vaan se on päinvastoin nykyajan ruokaetiikkaa tyypillisimmillään ja tylsimmillään.

Siinä missä identiteetti muodostui joskus luokka-aseman tai kulttuurisen pääoman mukaan, rakentuu se nyt syömisen kautta. Kertoja erittelee maailmankuvaansa monelta kantilta, mutta ei kykene katsomaan sitä ylhäältäpäin. Ehkä siksi, että on niin itsensä ja ruokasuhteensa pauloissa.