Laiskurin maa
Pontus Purokuru havainnoi itseään ja itsensä esittämistä.
Koska netti varastaa nykyään vapaa-aikamme kirjoilta, Pontus Purokuru yrittää yhdistää netin ja kirjan. Teoksessaan Römaani hän taiteilee muun muassa vaihtelevilla typografioilla. Sivuilla on tyhjää tilaa ja aforistisia tekstejä, ilman isoja kirjaimia ja pisteitä, koska Suomesta ”puuttuu kirjallisuutta johon ei tarvi keskittyä”. Kuulostaa helpolta ja sitä se onkin.
Ranskalaisten ja italialaisten vasemmistofilosofien teorioita lainaava toimittaja-tietokirjailija kuuluu samaan fraktioon kuin Johannes Ekholm, jonka Rakkaus niinku -romaanissa eletään verkossa. Molemmat ovat kirjoittaneet Työstäkieltäytyjän käsikirjaan, mikä kertoo miesten työvoimapolitiikasta. Römaanin teksti on omakohtaista, mutta sekä henkilökohtaisuus, tekijyys että romaani muotona kyseenalaistetaan niin monin tavoin, ettei voi puhua autofiktiosta vaan sen parodiasta. ”esität itseäsi netissä ja nyt esität itseäsi kirjassa”
”Purokuru” reflektoi itseään yhdentekevyyteen asti. Hän valittaa, että ihmiset eivät lähesty koska vaistoavat hänen ahdistuksensa. ”Purokuru” itse ei ota muihin yhteyttä, koska pitää itseään vaikeana. Jos häneen otetaan kontakti, hän ärsyyntyy. ”Purokurulla” on silti kuulijoita ja hän saa kutsuja, kaikki eivät. On epäselvää, jäljitteleekö ”Purokuru” tunteita vai onko hän oikeasti ahdistunut ja vihainen maailman menosta.
”Purokuru” tekee osuvia havaintoja, niin kuin ”onko burnout olemassa jos siitä ei synny inspiroivaa kasvutarinaa” tai ”instassa samoilla tyypeillä aina ’voiko stressiin kuolla, kuolen’ -päivityksiä ja samaan aikaan #ilovemyjob”. Joskus lauseet ovat onttoja: ”internet olisi parempi ilman ihmisiä.”
Purokuru on tehnyt laiskottelusta ideologian. Sen ei soisi silti näkyvän ajatus- ja kirjoitustyössä. Hän on ollut suomalaisessa kulttuuri-ilmapiirissä virkistävä tapaus, mutta päästää itsensä kirjoittajana liian vähällä.
