Näin Raatteen tie taipui sarjakuvaksi: ”Sodan sydän on kauhu”
Haavoittuneen isän sotatarinat syöpyivät pienen pojan mieleen. 60 vuotta myöhemmin tunnelma siirtyi Raatteen tie -sarjakuvaan.
Tupakka röyhysi, lasit tyhjenivät illan pimetessä.
Nuorten miesten hiljainen rinki kokoontui Fabian Lukkarisella. Elettiin 1950-luvun alkupuolta Hankasalmen Asemakylässä. Suomi oli järjestänyt kesäolympialaiset ja lähettänyt viimeisen sotakorvausjunan rajan taakse.
Mutta taistelut jatkuivat.
Niin kuin oli tapa, veteraanit puhuivat aluksi naisista, loppuillan sodasta. Keittiö oli savusta sakea, tuhkakuppi kuin hylsykasa. Kohta saunassa lyötiin löylyä, luodit vinkuivat, yhä uudelleen.
Pieni poika, Hannu, istui joukon jatkona. Hän kuunteli vaiti.
Isä Fabian oli kutsuttu jatkosotaan, suoraan armeijan harmaista. Talvella 1942 hän oli ollut tekemässä lähtöä lomalta rintamalle. Pikkuveli makaa kirkossa ruumisarkussa, tultiin kertomaan. Fabian juoksi, väänsi kannen auki. Totta se oli: tarkka-ampujan luoti.
Perheen vanhin poika kaatui Lapin sodan tauottua, paluumarssilla Ivalosta. Saappaan alla naksahti, saksalainen hyppymiina.
Fabian selvisi mutta haavoittui vaikeasti. Alikersantti talutettiin sidontapaikalle, saappaat täynnä verta.
Sota, Hannu ymmärsi, on paha asia.
Viisivuotiaana hän otti kynän ja paperia, piirsi ensimmäisen sotasarjakuvan.
Savu leijailee harmaana harsona.
Tovia aiemmin leikkuri on naksauttanut palan sikarin hatusta. Butaani-sytyttimen liekki on hehkuttanut kärjen punaiseksi.
Kuvittaja Hannu Lukkarinen, 67, polttaa kuubalaista Cohibaa, vallankumousjohtaja Fidel Castron suosikkia.
”Mun mielestä sodan sydän on kauhu”, hän sanoo.
”Kaikki siellä pelkäsi.”
Täällä, Kirjaclubilla Helsingin Kruununhaassa, idea syntyi. Sarjakuvaromaani Raatteen tiestä, talvisodasta Kainuun erämaassa, jossa Suomi pysäytti ja lähes tuhosi joukoiltaan ylivoimaisen puna-armeijan.
Neuvostoliitto aikoi vallata Oulun ja katkaista Suomen kahtia parissa kolmessa viikossa.
Voitonparaati oli jo päätetty: 21. joulukuuta 1939, Stalinin syntymäpäivä.
Lukkarisen vieressä Pekka Lehtosaari, 56, tupruttelee Romeo y Julietaa, kuubalaista sekin. Viisi vuotta sitten häneltä tilattiin lyhytelokuva Raatteen taisteluista. Pyyntö kummastutti. Hän on elokuvantekijä Helsingin Kalliosta, reservin tykkimies, joka ei harrasta sotahistoriaa.
Filmi valmistui uusitun Raatteen portin avajaisiin. Ensinäytöstä seurasi hiljaisuus. Tekijää jännitti. Sitten eräs korkea-arvoinen upseeri sanoi: Haluaisin katsoa tämän uudestaan.
”Tajusin, että käsikirjoittajana ja dramaturgina löydän sodan kaaoksesta punaisen langan.”
Sikarin aromi tuoksui silloinkin, kun Lehtosaari ehdotti kirjaa. Hän tekisi kuvakäsikirjoituksen, Lukkarinen piirtäisi Raatteen tien sarjakuvaromaanin.
Diili sopi kuvittajalle.
Hän oli lukenut läpi elämänsä sotakirjallisuutta. Mutta aidoin aineisto oli tallentunut lapsena kuulluista tarinoista.
”Fiilis oli valmiina”, hän sanoo.
”Omasta päästä mä sen kaiken revin.”
SK-video: Näin syntyi Raatteen tie -sarjakuva. Kuvaus ja editointi: Marjo Tynkkynen.
Nuori mies ja nainen kiiruhtavat kadulla, pakenevat neuvostokoneiden pommituksia.
Sarjakuvan avauskuvassa Taisto ja Rauha Juntunen ovat häämatkalla Helsingissä, kun talvisota syttyy. Yöjunalla he palaavat Kainuuseen, Raatteen tien näyttämölle.
Taisto ja Rauha ovat kuvitteellisia hahmoja. Mutta nimet eivät. Suomussalmella asuu Taisto Juntunen, Lehtosaaren sukulaismies. Nuoruuden armeijakuvassa komea, kuin näyttelijä Tauno Palo.
Käsikirjoittajaa hymyilyttää.
”Hän ei vieläkään tiedä, että on kirjan päähenkilö.”
Fiktiivinen Taisto kuljettaa Raatteen tarinaa, jossa faktat pitävät. Neuvostoliiton motorisoitu 44. divisioona tankkeineen pysäytettiin Kuomasjoelle. ”Suomalaisia oli 300. Puna-armeijan sotilaita oli 14 000.”
Käsikirjoittaja luki 15 kirjaa. Kuvittaja opiskeli tarkkaan T26:n, venäläisten kevyen panssarivaunun.
”Sotaharrastajat nostavat älämölön, jos putken pituus on väärin”, Lehtosaari sanoo.
Hän pelkisti talvisodan draaman. On Mannerheim ja Stalin, johtajat jotka taistelevat karttojen äärellä. On sotilas Taisto ja lotta Rauha, yksilöt jotka kokevat Raatteen mielettömyyden.
Albumi kuvaa talvisodan 105 päivää. Ja ylitse, rauhan vuosiin saakka. Lehtosaari ei halunnut tehdä kirjaa vain raa’asta Raatteen tiestä. Ratkaisevat mottitaistelut kestivät viikon tammikuussa 1940.
”Se olisi ollut enemmän Korkeajännitystä.”
Monta herkullista yksityiskohtaa jäi pois, käsikirjoittaja harmittelee.
’Ampuessa ei näe vihollisen kasvoja.” ”Eikä verta.” ”Tapa tai tule tapetuksi.”
Taiston korpisota kotikulmilla on yhtä öistä sekasortoa, pistintaistelujakin. Sitä se oli myös käsikirjoittajan päässä. Massiivisesta lähdeaineistosta oli tehtävä selkeä lukukokemus.
Lehtosaari olisi halunnut kirjoittaa kohtauksen Lukkarisen haavoittuneesta isästä.
Sotilaasta, joka tyhjentää verta lilluvat saappaat.
”Tuollaisia ihania juttuja, herkullisia yksityiskohtia, jäi paljon pois.”
Dramaturgi tietää, että on jätettävä muistijälki lukijaan. Siksi albumiin on ladattu pysäyttäviä anekdootteja. Vänrikistä, joka käsi kantositeessä tappaa kuusi piippalakkia. Kunnon neuvostoupseerista, joka palauttaa lainasukset mökin mummolle. Ukrainalaisdivisioonasta, joka ulisee nälkäänsä tulipalopakkasessa.
Kirja pysähtyy pohtimaan myös sotimisen olemusta. ”Ensimmäinen askel vihollisen tappamisessa on riistää siltä inhimillisyys.” ”Kutsua sitä joksikin muuksi kuin ihmiseksi.”
Kotirintamalla ihmiselämä kuitataan lyhyesti. ”Kaatui. Ei murhattu, ei tapettu, ei kuollut.” ”Vain ’kaatui’.” ”Yksi sana, jolla ohitetaan suru, murhe ja kyyneleet.”
Lehtosaari antoi käsikirjoituksen ystävälleen, kainuulaiselle sotahistorian harrastajalle ja aikuiselle pojallaan.
Luettuaan miehet itkivät.
Savuverho tihenee. Sarjakuvataiteilija ja käsikirjoittaja polttavat uutta kuubalaista.
Kirjassa on myös savua, paljon savua.
Mannerheim röyhyttää sikaria, Stalin piippua. Savupiiput ja kuorma-autot hönkivät. Tykit ja konekiväärit ampuvat, talot ja tankit palavat. Sotilaiden hengitysilma höyryää.
Raatteen tien holotnan, hyytävän kylmyyden, aistii kuvista. Luminen kuusimetsä kummittelee taustalla.
”Metsä oli määräävä tekijä”, Lukkarinen sanoo.
”Se pelotti puna-armeijaa. Kun sinne menee, siellä kuolee.”
Albumista tunnistaa harvan sotilaan. Silmiä ei näe, vain syvät uurteet, kasvojen vimman. Etulinjassa, Lukkarinen sanoo, ei ole enää yksilöitä vaan kollektiivi.
”Sotilas on ruma laumaeläin.”
Piirtäjän paletissa oli kaksi väriä, musta ja valkoinen. Ei harmaata, ei sävyjä. Se sopi talveen, Kainuun vähään valoon. Ja se sopi taiteilijan tyyliin; vähemmän on enemmän.
”Mä teen mahdollisimman raadollista kuvaa, ekspressionistista.”
Lukkarisen talvisota kesti puoli vuotta. Hän piirsi tietokoneella kuvia, ilman vapaapäiviä.
Lehtosaari huolestui.
”Onks sulla tapana eläytyä, mennä noihin kuviin sisään?”
”Totta kai! Ei sitä muuten voi tehdä.”
Erään kerran he vetäytyivät käsikirjoittajan mökille. Kuvittaja oli unohtanut lääkkeet kotiin. Yöllä hän alkoi puhua sängyssä. Puhui kaksi tuntia äänellä, jota Lehtosaari, dubbauksen ammattilainen, ei tunnistanut.
Lattialla oli siirrettävä lämpöpatteri. Lukkarinen tarttui siihen paljaalla kouralla, nosti ilmaan ja jysäytti takaisin maahan.
Hän oli silmät kiinni, täydessä unessa.
Tuhkakupissa on sikarinjämiä, kuin paksuja sormentynkiä. Pöydällä lepää Raatteen tie -kirjan viimeinen aukeama.
Talvisodan jälkeen Taisto seisoo peilin edessä, ei muista omia kasvojaan. Hän näkee painajaisia joka ikinen yö, muuttuu väkivaltaiseksi.
Lukkarinen nojautuu eteenpäin mustassa nahkatuolissa.
”Se kaveri, joka heiluu kirjassa unissaan nyrkki pystyssä, se olen minä!”
Hän on nähnyt sotapainajaisia yli 60 vuoden ajan. Isän ja muiden veteraanien kertomukset koteloituvat traumaksi. Öisin hän ryntää tiedottomana ylös, törmää seiniin ja ovenkarmeihin.
”Se on valtava aggressio, satuttamisen halu.”
Hän ei tiedä, auttaako Raatteen tien kuvitus pääsemään eroon loputtomista painajaisista.
Sarjakuvassa Taisto ja Rauha päätyvät nukkumaan eri huoneisiin.
Taisto kuolee 82-vuotiaana, keväällä 1992. Neuvostoliitto on lakkautettu virallisesti 21.12.1991, Stalinin syntymäpäivänä.
Pekka Lehtosaaren ja Hannu Lukkarisen sarjakuvaromaani Raatteen tie (Otava) julkistetaan 22. elokuuta. Suomen Kuvalehti kuuluu Otava-konserniin.