Kun kohdusta tulee hauta

Tämänilmaiset sanallistaa vaiettua aihetta.

runokokoelma
Teksti
Virpi Alanen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Runoilija Anna Elina Isoaro on kokenut vauvanodottajan pahimman painajaisen. Hänen vauvansa menehtyi täysiaikaisena kohtuun ja syntyi kuolleena. Vaikka Isoaron runoteoksella Tämänilmaiset on raskas omaelämäkerrallinen perusta, se ei ole traumavuodatusta vaan rauhallista, asiapitoista runoa, jossa tuntuu koetun paino.

Isoaron runoissa ei korostu kielellinen taiteellisuus, vaan etusijan saa äärimmäisen vaikean aiheen sovittaminen tekstiksi niin, että runon muoto tukee ja rytmittää lohtuaspektia. Tai oikeammin lohduttomuuden aspektia, sillä Isoaro ei pehmennä tai romantisoi suruajan näkymiä. Suru on karua, ja siinä on elettävä. Runo virtaa eteenpäin ajatus kerrallaan. Ihminen selviytyy vaikeista ajoista ajatus kerrallaan.

Menetettyä vauvaa surevan äidin mielensisäinen tunnelma on vahvasti läsnä jokaisessa runossa. Välillä asiat pelkistyvät yksittäisiksi sanoiksi. Musta, mykkä maa, kämmenenjälki paperilla, pikku käpy, tyhjä syli.

Välillä taas ollaan hyvin arkisissa lapsiperhetunnelmissa, joissa elämä jatkuu kuolleen vauvan isosisaruksen ja muun suvun kanssa, vaikka samalla suru seuraa kaikkialle: ”Olen tässä kuorinut merkityksiä juureksista ja lohkonut hedelmiä / lautaselle kuin selviytymisen asetelmaksi”.

Kohtukuolema on aihe, josta kulttuurissamme ei juuri puhuta. Surut ja pelot ovat usein näkymättömiä asioita, jotka jäävät traumaattisen tilanteen kokeneen mieleen pitkäksi aikaa asumaan. Siksi Tämänilmaiset-teoksella on erityinen merkitys vaikeiden tunteiden sanallistajana niille, joita aihe koskettaa. Isoaro onnistuu myös kauniisti nivomaan runonsa kansanperinteen tuonelarunouteen, mikä korostaa aiheen ikiaikaisuutta, syvältä sukupolvien ketjusta ammennettua tukea suruun.