Katson maalaismaisemaa ja epäilen

Aki Ollikainen on julkaissut kaksi historiallista pienoisromaania, joista ensimmäinen pohjautui Suomen nälkävuosiin 1800-luvulla ja toinen Tattarisuon rikostapaukseen 1930-luvulla.

Kolmas pienoisromaani Pastoraali näyttää aivan muulta. Pastoraali tarkoittaa paimenrunoa tai -idylliä. Ollikaisen paimenidylli löytyy suomalaisesta luonnosta, jossa tyynen, rantakoivujen reunustaman järven hiljaisuuden rikkoo vain lintujen laulu. Eläimet voivat olla myös petomaisia, mutta sehän on vain luonnollista.

Pastoraalissa kaupunki ja maaseutu asetetaan vastakkain. Ollikaisen romaanissa maalta on lähdetty kaupunkiin tai Ruotsiin. Maanviljelys on typistynyt lomakkeiden täyttämiseksi. Eräs maalle jäänyt, Leena, on ahdistunut, äitinsä Sirkka liukunut dementiaan. Lapsetkaan eivät näe maalla tulevaisuuttaan.

Pastoraalin juuret ovat antiikissa. Ollikainen näyttää tuntevan tradition ja nykyaikaistaa sitä luontevasti, lievästi ironisoiden. Aatu muuttaa vaimonsa Elinan kanssa maalle, koska kuvittelee olevansa lammaspaimen, mutta miehestä ei tulekaan vaimon toiveiden mukaista karjua. Puuttuvaa miehisyyttä Aatu paikkaa uhkaamalla tappaa näkemänsä suden.

Pastoraalissa kuvataan maalaismaisemaa, kuten sitä on täällä aina kuvattu. On keskikesä, tietenkin keskikesä. Saunassa kiuas sihahtaa lempeästi, mies ähkii tyytyväisenä. Vanha rakennus hengittää. Vanha mies soutaa vanhaa puuvenettä. Vanhan lisäksi kirjan yleisin sana lienee kahvi, jota keitetään ja juodaan maailman loppuun asti, hiljaa ja vakavana. Kliseet ovat niin räikeitä, että herää ajatus, josko Ollikainen parodioi sitä suomalaisen luonnon ja maaseudun kuvausta, jolle ei näytä löytyvän vieläkään vaihtoehtoa.