Toteutumattomien suunnitelmien maakunta

Ahvenanmaan historia opettaa, että ei kannata kuvitella tietävänsä tulevaisuutta.

tietokirja
Teksti
René Nyberg
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jukka Tarkan kirja on kertomus Suomen maakunnasta, jota on eri aikoina tarjottu vaihtorahana Ruotsille tai Venäjälle.

Kaarle XIV Juhanan poika Oskar I vastusti kiusausta luopua isänsä vuoden 1812 politiikasta suhteessa Venäjään ja liittyä Krimin sotaan. Palkkiona oli tarjolla Ahvenanmaa. Myös Kustaa V:lle luvattiin Ahvenanmaa, jos Ruotsi olisi liittynyt Saksan rinnalle ensimmäiseen maailmansotaan. ‘

Suomelle Ahvenanmaa oli vaihtorahaa talvisodan ympärillä. Ajatus oli pelastaa Hanko tarjoamalla Moskovalle Ahvenanmaa. Talvisodan loppuvaiheessa Moskova antoi Tukholman ymmärtää, että Ahvenanmaa voisi siirtyä Ruotsille. Tähän lankaan ei Ruotsin hallitus mennyt.

Suomessa ajatuskulkuun palattiin 1944 välirauhaneuvottelujen yhteydessä. Mieluummin Ahvenanmaa tai osia Pohjois-Suomesta kuin Porkkala, minkä idean neuvostotaho vuodatti Ruotsin tietoon.

Tarkan sanoin Ruotsi on potenut ladatun aseen oireyhtymää. Napoleonin mukaan Ahvenanmaa on Ruotsiin sydämeen suunnattu pistooli. Sitä se ehti olla yli sata vuotta, kunnes Ruotsin itänaapuriksi ilmestyi Suomi.

Ruotsin pyrkimys vuonna 1918 liittää saaret Ruotsiin ja sitä tukenut Ålandsrörelsen oli väkevä kansanliike, mutta kuten Tarkka korostaa, sillä ei suinkaan ollut pitkää perinnettä. Se syntyi vasta maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen aiheuttaman epävarmuuden myötä.

 

Jukka Tarkka: Ahvenanmaa, Itämeren voimapolitiikan pelinappula. 224 s. Docendo, 2020.
Jukka Tarkka: Ahvenanmaa, Itämeren voimapolitiikan pelinappula. 224 s. Docendo, 2020.

Suomen ja Ruotsin välejä myrkyttäneet neuvottelut Ahvenanmaan asemasta Kansainliitossa painuivat taka-alalle, kun Euroopan tilanne 1930-luvun lopulla kärjistyi.

Neuvottelut sotilaallisesta yhteistyöstä keskittyivät Ahvenanmaan linnoittamiseen. Tarkka korostaa, että Mannerheimille tämä oli enemmän väline kuin tavoite. Mannerheim ajoi suuntautumista (orientering) Ruotsiin, mistä tuli Kivimäen hallituksen hyväksymä pohjoismainen suuntaus.

Tarkka pelkistää Venäjän historialliseksi tavoitteeksi erottaa Suomi Ruotsista. Hän kirjaa osuvasti myös Moskovan pysyvän epäluulon suomenruotsalaisia kohtaan.

Silti Tarkka hämmästelee syksyllä 1940 kaavailtua Suomen ja Ruotsin valtioliittoa luonnehtien sitä fantastiseksi, jopa amatöörimäiseksi. Ehkä nykypäivän näkökulmasta, mutta kysymys oli talvisodan jälkeisestä epävarmasta tilanteesta, jossa Moskova jatkoi sotaa toisin keinoin.

Sekä Moskovan että Berliinin asenne valtioliittoon oli jyrkän torjuva. Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain mukaan Moskova ei ollut valmis luovuttamaan Ruotsille Suomea, josta maat ovat satoja vuosia taistelleet.

Vaikka Ruotsin uhkakuva oli Norjan ja Tanskan miehityksen jälkeen toinen kuin Suomen, halusi Tukholma välttää uuden sodan Suomessa. Sitomalla Suomen Tukholman kontrolliin se halusi myös estää Suomen liukumisen Saksan vanaveteen. Tämän Stalin ymmärsi vasta liian myöhään.

 

Tarkan painopiste on Ahvenanmaan kansainoikeudellisen aseman selvittämisessä.

Harjoitus on historiallisesti mielenkiintoinen, mutta akateeminen, kuten Ahvenanmaata koskevat toteutumattomat suunnitelmat osoittavat. Max Jakobsonin mukaan Ahvenanmaan kysymystä koskevista asiakirjoista saisi muistomerkin varoittamaan meitä kuvitelmasta, että tiedämme, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Kuvatessaan Neuvostoliiton hajoamista ja Suomen johtopäätöksiä Tarkka pohtii, miksi presidentti Koivisto ei noudattanut Ahvenanmaan osalta operaatio Paxin esimerkkiä, jossa Suomi yksipuolisesti sanoi irti syyskuussa 1990 Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen sotilaalliset artiklat. Miksi Suomi 1992 sisällytti maiden väliseen sopimusten siirtopöytäkirjaan myös Neuvostoliiton Suomelle syksyllä 1940 pakottaman Ahvenanmaan sopimuksen?

Kyse lienee ollut Koivistolle ominaisesta varovaisuudesta ja ahvenanmaalaisten huomioon ottamisesta. Heille maakunnan status ja demilitarisointi ovat identiteettikysymys. Myös pääministeri Carl Bildt tuki tässä Koivistoa.

Pohtiessaan nykypäivää ja Suomen ja Ruotsin nopeasti kehittynyttä sotilaallista yhteistyötä Tarkka on heikoilla jäillä. Hän katsoo keskeiseksi taustatekijäksi Ahvenanmaan, vaikkei sitä sanota ääneen.

Venäjän asevoiman käyttö Ukrainassa sekä konfliktin horisontaalinen eskalaatio Itämerelle sähköisti tunnelmat. Nato riensi tukemaan Baltian maita ja Puolaa.

Ilmatilaloukkaukset ja Ruotsia vastaan tehdyt simuloidut ydinasehyökkäykset saivat Ruotsin ja Suomen parantamaan valmiuttaan ja kehittämään sotilaallista yhteistyötään. Tämä yhteistyö on edennyt nopeammin ja pidemmälle kuin kukaan olisi voinut vielä 2014 kuvitella.

Pääministeri Stefan Löfvenin sanoin kysyessä on operatiivinen yhteistyö, joka tähtää bortom fredstiden eli varautumiseen sotilaallisen avun antamiseen ja sen vastanottamiseen. Suomelle tämä svenska orientering on luonnollinen ratkaisu.

Tarkka arvioi, että Itämeri olisi Suomen ja Ruotsin uhkakuva. Arvio on väärä.

Sotilaspoliittinen painopiste on siirtynyt Itämereltä pohjoiseen. Huomio on pohjoisilla merialueilla ja Muurmannin rannikolla, jonne tukeutuu Venäjän toisen iskun kyky, ohjussukellusveneet.

Tämä tuntuu erityisesti Norjassa ja selittänee miksi Norjan entinen puolustusvoimien päällikkö kenraali Sverre Diesen talvella 2020 Sälenin turvallisuuspoliittisessa konferenssissa ehdotti, Norjan, Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön tiivistämistä. Naton 5 artiklan takuita nauttiva Norja kokee tilanteen Pohjolassa muuttuneen.

Vaikka loppupäätelmät ampuvat yli, Tarkan huolellinen katsaus Ahvenanmaan sopimushistorian ansaitsee tunnustuksen.