Kirjasodan muistolle

1960-luvulla romaanikirjailija saattoi joutua oikeuteen. Nyt kirjakohutkin uhkaavat kadota.

Kirjat 2020
Teksti
Antti Hurskainen
Kuvitus
Anniina Lius
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Harry Salmenniemen novellikokoelmassa Uhrisyndrooma (2020) soditaan. Se, ketkä taistelevat ja miksi, jää usein hämäräksi. Salmenniemi on haastatteluissaan painottanut, että erilaiset konfliktit sekoittuvat teoksessa tahallisesti. Kun tarjous- ja kulttuurisodan elementit sulautuvat rintamaestetiikkaan, syntyy koomista epäsuhtaa. Sotaretoriikka kituuttaa eteenpäin, vaikka rauhanaika pitkittyy.

”Arki on niin nuhjuista, ideaalit puuttuvat”, Salmenniemi perustelee Helsingin Sanomien haastattelussa. Hän pitää keskustelukulttuurin riidanhakuisuutta ymmärrettävänä mutta masentavana ilmiönä.

Liberaalit vs. konservatiivit -asetelma taipuu moneen käyttöön. Twitterin kaltainen mikrokonfliktipata kuvaa luotien viuhuntaa reaaliajassa. Eilisen taistelut unohtuvat toistuakseen huomenna.

Kulturkampf palaa käsitteenä 1800-luvun Saksaan, eikä ole perusteltua väittää, että sanasto olisi muuttunut raaemmaksi ja uhriluku kasvanut. On kokonaisia sotatyyppejä, joille ei jää lainkaan sijaan nykymuotoisessa julkisessa tilassa.

Esimerkiksi kirjasota.

 

Hiljaisia hautajaisia on vietetty jo kauan – ja nimenomaan Suomessa, missä kirjasota keksittiinkin. Pekka Tarkka havaitsee pioneeritutkimuksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta (1966), että täkäläinen kirjasota on ilmiönä ”lähes ainutlaatuinen”. Pohjantähden alla on keksitty raivostua siitä, kuvaako Täällä Pohjantähden alla historiallisia tapahtumia oikein.

Tai rienaako romaani: Paavo Rintalan Sissiluutnantin (1963) ja Hannu Salaman Juhannustanssien (1964) kärjistämät laukaustenvaihdot jäävät kirjasotahistoriaan verisimpinä. Lottien ja Jeesuksen kunniaan ei niin vain kajottu yhtenäiskulttuurin, tuoreiden sotatraumojen ja kirkollisen auktoriteetin Suomessa.

Leikkaus vuoteen 2019: Harry Salmenniemen edellinen kokoelma Delfiinimeditaatio ilmestyy. Teos saa runsaasti mediahuomiota ja hyvät arvostelut. Novellissa ”Presidenttejä” ei ainoastaan pilkata Mannerheimiä. Myös Svinhufvud, Paasikivi ja kaikki muutkin itsenäisen Suomen johtajat ovat ”kakkapilluja”. Poikkeuksen tekevät kaksi uusinta: Tarja Halonen on sukupuolisyistä ”kusimulkku”. Sauli Niinistöön on koko kansalla ”vankkumaton luottamus”.

”Presidenttejä” on groteski lällättelytuokio, punkkia kansissa. Siitä voi aistia myös surun. Aikana, jolloin punkin esiasteet kypsyivät ja Juhannustansseista julkaistiin sensuroituja versioita, Salmenniemi olisi helposti saanut syytteen kirjoittamalla kakkapillutyyliin.

Tänä päivänä kirja on turvasatama. Kannattaa hankkia kustantaja, jos aikoo solvata. Ainoa rangaistus on kulttuuritahtoisten ymmärtävä silittely ja solvattujen hiljaisuus. ”Presidenttejä” kaipaa Suomea, jossa henkinen irokeesi järkytti kokonaisia kansanryhmiä ja sukupolvia.

Kirjasota on kuollut? Jos muotoilu tuntuu liioitellulta, voi kysyä, millaiset muutokset kirjallisuudessa ja vastaanottokulttuurissa ovat tehneet kirjasodasta mahdottoman – ja päätyä samaan tulokseen. Vaikka Harry Salmenniemi pyörittelee päätään, väitän, että kirja tarvitsee sotaa. Aiheena ei välttämättä mutta relevanssinsa todentajana ehdottomasti. Veretön kirjallinen kenttä voi näyttää elävältä mutta on puhallettavissa kumoon.

Puuuh. Siellä se leijuu, sovun ja elintasosairauksien pullistamana, yhteiskunnallisen painavuuden ulottumattomissa.

On vaikea kuvitella, että nykyiset valtionpäämiehet jaksaisivat kommentoida kirjaa, jonka aiheena ei ole päämies itse.

Ei sillä, että Salama-sota olisi ollut tapahtumasarjana kunniallinen. Ensin arkkipiispa Martti Simojoki yritti ehdotella kustantaja Otavalle, josko Hiltusen pilkkasaarna poistettaisiin Juhannustanssien seuraavista painoksista. Hän tapasi kahden kesken Hannu Salaman, joka Pekka Tarkan tietojen mukaan repesi nauramaan, kun rienaavaksi tulkittuja kohtia luettiin ääneen.

Sydämistynyt Simojoki piti marraskuussa 1964 kansanopistolaitoksen juhlassa puheen, jossa tuomitsi ”erään tämän syksyn romaanin” harjoittaman halveksunnan ”hyvin huomattavan kansanosan” pyhiä tunteita kohtaan.

Sensuurivaatimukset levisivät pääkirjoitus- ja kolumnirintaman kautta eduskuntaan. Margit Borg-Sundman (kok) keräsi allekirjoituksia saadakseen hallituksen toimimaan ”jumalanpilkkaa sisältävän ja sukupuolikuria loukkaavan” kirjallisuuden julkaisemista vastaan.

Tammikuussa 1965 oikeusministeriö kehotti nostamaan syytteen Salamaa ja Otavaa vastaan. Tapauksesta uutisoitiin laajasti Ruotsissa, jossa Salama sai tukijakseen kulkulaitosministeri Olof Palmen. Suomessa pääministeri Johannes Virolainen ja kirkko pesivät käsiään, Salama tunnusti kirjeitse syyllisyytensä ja sai kolmen kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen syksyllä 1966. Presidentti Urho Kekkonen armahti kirjailijan kaksi vuotta myöhemmin.

Arkkipiispan hybris, sananvapauden härski rajoittaminen ja yleinen ymmärtämättömyys kaunokirjallisuuden menetelmistä olivat normeja puoli vuosisataa sitten. Parempaa kohti on menty varovaisin askelin. Julkaisukulttuurin fragmentaatio ja yleisön välinpitämättömyys ovat tukeneet taaperrusta. On vaikea kuvitella, että nykyiset valtionpäämiehet jaksaisivat kommentoida kirjaa, jonka aiheena ei ole päämies itse.

Jos joutuu kritiikin kohteeksi, voi toimia kuin istuva presidentti: julkaista Facebookissa kalarunon.

 

Matti Vanhanen valitsi pääministeriaikoinaan järeämmät keinot. Hän teki entisen tyttöystävänsä kirjasta tutkintapyynnön. Susan Ruususen Pääministerin morsiamen (2007) jälkipuinti on 2000-luvun Suomessa ainutlaatuinen ja lähestyy Salama-henkistä kirjasotaa syytteineen, sakkoineen ja sensuurivaatimuksineen.

Kirjailija hävisi tämänkin taiston: Ruusunen ja kustantaja joutuivat maksamaan sakkoja ja korvauksia Vanhaselle, jonka yksityisyyteen oli kajottu.

Laajojen rintamien kirjasota fiktiivisestä teoksesta vuonna 2020 jää silti syntymättä. Rintamia ei kiinnosta, ne lohkeilevat ja muuttavat muotoaan. Paavo Rintala ja Hannu Salama sattuivat luomaan tuotantonsa keskeisteoksia Suomessa, jossa vakavin aikein kirjoitetulla proosalla oli painoarvoa. Nykyään kyse on harvojen harrastuksesta.

Juha Seppälä kertoi syyskuussa 2020 Satakunnan Kansan haastattelussa menettäneensä uskon painettuun kirjallisuuteen, enkä ihmettele. Keskiluokka on siirtynyt nauttimaan tunnetun näyttelijän lukemasta iltasadusta metrossa. Arkkipiispalle naurettaisiin, jos hän kritisoisi julkisesti Riikka Pulkkisen tai Pajtim Statovcin kirjoituksia.

Eikä aihetta äänen kohottamiseen ole. Suomalainen kirjallisuus on yleisliberaalia ja sitoutunutta etsimään epäkohtia vain historian vankileireiltä. Lukemista kuuntelevan kansan tietotaso ei riittäisi pahastumaan menneistä, jos paljastukset eivät olisi valtavirta-arvojen mukaisia. Jos sadan vuoden takaa löytyvät aina samat naisten ja punavankien kaltoinkohtelut, barrikadeilla kuuluukin olla hiljaista.

Kirjakohun suhde kirjasotaan vastaa alkoholittoman oluen suhdetta viisivolttiseen.

War is over if you want it? Ei kysytty, haluttiinko tilalle kohu, mutta se saatiin. Kirjakohun suhde kirjasotaan vastaa alkoholittoman oluen suhdetta viisivolttiseen. Ensituntuma periaatteessa sama, kunnes sama väljähtää samantekeväksi. Jälkiseuraamuksista ei tarvitse huolehtia.

Kohu nousee ja sota syttyy. Kohun jälkeisessä tilassa etsitään uutta tilaisuutta jumpata takareisiä, nousta ja laskea. Sodan jälkeen sammutetaan kyteviä pesäkkeitä kuin Juhannustanssien linja-auto-onnettomuuspaikalla. ”Jumalauta on siivoo, ja vähää vailla etten itte ollu seassa.” Jotain on todella tapahtunut.

Kirjasota on teos- ja oikeusprosessikohtainen. Kohu kohdistuu henkilöön ja muuttuu tämän pysyväksi ominaisuudeksi. Ranskalaista Michel Houellebecqia on totuttu kutsumaan ”kohukirjailijaksi” vailla velvoitetta avata, millaisista kohuista on kyse. Myös Sofi Oksanen, Jukka Hankamäki, Bret Easton Ellis ja Miki Liukkonen ovat Google-haun perusteella kohukirjailijoita. Kohahdus voi liittyä kirjailijan mekkoon tai viisi vuotta aiemmin sattuneeseen horjahdukseen. Myös kirjaan, vaihtoehtoa ei voi kokonaan sulkea pois.

Sanana ”kohu” on samaa kantaa kohinan kanssa eli viittaa humisevaan taustaääneen. Vesipisara kosken kevätkohussa on argumentaatioltaan yhtä omaperäinen kuin sadas syksyn kohukirjan vääryyksistä tviittaava kansalainen. Vastapuolen pärskettä ei tarvitse havaita, sillä pöyristys jaetaan omille seuraajille. Media hoitaa vastuunsa seuraamalla ensisijaisesti kohua, ei sitä, mihin volyymin väliaikainen nousu perustuu.

Ossi Nyman kantaa kohukirjailijan leimaa loppuikänsä koska antoi esikoissyksynään laajan henkilöhaastattelun. Toimittaja paalutti käsitteen ”ideologisesti työtön”. Seurasi kymmeniä juttuja kohu-Ossista, joka ei halua tehdä töitä. Tapaus sai kirjasodan sävyjä, kun valtiovallan edustaja Ben Zyskowicz (kok) muistutti, että Nymanin kaltaiset eivät voi elää hänen rahoillaan. Taustalla, lukemattomana, killui Röyhkeys (2017), Nymanin hillitty romaani, josta ei ollut sytykkeeksi.

Toisessa teoksessaan Patriarkaatti (2019) Nyman kirjoittaa riskialttiimmin, mutta harvaa on kiinnostanut. Kirja on kohukirjailijan bunkkeri.

Hannu Salamalla ei ollut käytössään vastaavaa suojaa, sillä hän toimi elävässä lukemisen kulttuurissa. Juhannustanssien jälkeen Salama purki kiukkuaan taiteilijaelämän kuvauksiin, kunnes Siinä näkijä missä tekijä (1972) leimautti uuden kirjasodan. Tällä kertaa syytöksiä esitti vasemmisto, jonka ihanteita Salaman vastarintaliikekuvaus ei vastannut.

Oli kirja ja laajojen ihmisjoukkojen tarve ottaa kirjoitettu vakavasti. Entä nyt, puoli vuosisataa myöhemmin? ”Kaikkien aikojen kirjasyksy” ja ontto tunne, kun pelaamiselta ei jää aikaa.

 

Kun kirjallisuuden kollektiivinen painoarvo jatkaa tuuliajoaan, myös kohut uhkaavat kadota. Kohukirjailijasta tulee kohutekstiilitaiteilijan ja kohuvetopasunistin kaltainen oksymoron. Ennen täydellistä elitisoitumista seuraa välivaihe, jossa Juhani Ahon patsas käydään kaatamassa Eirassa, koska Rautatien Matti ei ole varauksettomasti ystävällinen Liisalle. Taustalla kuplii toinenkin somekohu: teini-influensseri on lukenut koulussa Juhan, johon Aho on kirjoittanut selvästi muukalaisvihamielisen Shemeikan hahmon.

Myös Aleksis Kivi voidaan tönäistä Rautatientorin jalustaltaan. Kuvata nyt seitsemää äijää metsässä. Ajat ovat muuttuneet.

Historian puhdistustarve ja oopperan kaltaiseksi yläluokkasignaaliksi muuttuminen ovat kirjallisuuden sisään ja liepeille ujuttautuvia kauhuskenaarioita. Niihin verrattuna vanha kunnon 2010-lukulainen kohu alkaa tuntua siedettävältä. Kun blogikirjoittaja Koko Hubara syytti viisi vuotta sitten Laura Lindstedtin Oneironia kulttuurisesta omimisesta, seurasi mölyn lisäksi tarpeellista keskustelua fiktion vapauksista.

Hubara myös toisti 1900-luvun puolivälin kirjasodista tuttuja puhetapoja. Väinö Linnaa syytettiin vääränlaisten kattorakennustekniikan kuvauksesta Täällä Pohjantähden alla -sarjan avausosassa. Onko se edes työmies, kun ei tiedä? Yhtä lailla Hubara sai kantasuomalaisen Lindstedtin ”kiinni” epäautenttisesta juutalaiskuvauksesta. Suomalaisempaa syytöstä tuskin voi esittää: taiteilija ei puhu totta, kun ei ole itse hakannut naulojaan tai viettänyt sapattiaan.

Tommi Uschanov kiteyttää teoksessaan Miksi Suomi on Suomi (2012): ”Kaunokirjallisuutta on vuoroin sekä moitittu että kiitetty siitä, että se tarjoaa lukijoilleen ’todellisuuspakoa’, mutta suomalaiset vaikuttavat pakenevan sen avulla todellisuuteen päin eivätkä pois siitä.”

 

Jos kaunokirjakohuja vielä nähdään, todenmukaisuuden vaatimus on niissä tavalla tai toisella mukana. Sillä, kuka saa puhua kenenkin fiktiivisellä suulla ja mistä valta-asemasta, on ratkaiseva rooli 2020-luvun mahdollisissa kiistoissa. Jos omimisen ja representaatioiden verkostoon saadaan silmänkääntötempulla mukaan autofiktiota, padot repeävät ja kohu kohisee valkeana.

Virtaus laantuu muutamassa päivässä. Seuraavalla viikolla jätetään jo lukematta normaalisti. Voisiko Juhannustanssit mallintaa joulumarkkinoille Martti Simojoen lausumana?

Martti kenen?

Antti Hurskainen (s. 1986) on helsinkiläinen esseekirjailija. Otava ja Suomen Kuvalehteä julkaiseva Otavamedia kuuluvat samaan konserniin.

Muokattu 10.12.2020 kello 11.40: Muokattu kohtaa, jossa käsiteltiin Pääministerin morsian -kirjaa. Toisin kuin tekstissä luki, Matti Vanhanen ei haastanut Susan Ruususta oikeuteen, vaan teki tämän kirjan julkaisijasta ja kustantajasta tutkintapyynnön.