Rappion tangon pyörteissä

László Krasznahorkai on Unkarin Kafka.

romaani
Teksti
Kari Salminen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Taivas on tumma ja pahaenteinen. Maa halkeilee ja täyttyy mudasta. Rappio ja kuolema syleilevät. Ikisyksyn ilma on tiheä. Ihmiset rämpivät osana maata ja ilmaa, vaikertavat tumman taivaan alla.

Rappeutuvaan maahan saapuu mies, joka on huijari-profeetta-Kristus. Valitkaa omanne. Ei noita voi erottaa. Hän tarttuu onnettomien ihmisten unelmiin maailmassa, jossa toivo on turha ylellisyys.

Unkarilaisromaani Saatanatango on ylettömän raskas, ruma ja koomisen synkkä kuvaus Unkarin maaseudun ihmisistä, jotka on rajattu omaan kolkkaansa ja vangittu olohinsa. He tuntuvat hengittävän ilman sijasta materiahiukkasia. Atmosfääriä voisi leikata veitsellä.

Kun sotilas puhuu kahdelle irtolaiselle, ”aika tarrautuu hänen sanoihinsa kuin hyytelömäinen levä muinaisjäännöksen pinnalle”.

Saatanatango on kuvaus sateen, tuulen, mädän, homeen ja ruosteen raiskaaman syrjäkylän elämästä. László Krasznahorkain hahmottelema ympäristö on yhtä vaikea kuin hänen nimensä. Saatanatangon ihmiset ovat maailmansa ja sen rappeutuvan materiaalisuuden osia. Seutu tekee heistä kafkalaisen eksyneitä tai beckettläisen sekavia ihmisiä, jotka hokevat joutavia ja irrallisia asioita. Aika muuttuu tilaksi ja tila kieleksi.

Kafkaa romaanissa lainataankin, mutta kuvaus ei ole kaupunkilaisen harhailua oikeuden, vallan ja ihmissuhteiden verkostoissa. Saatanatangossa elämä on yhtä kuin raskas luonto ja lepertelevä kieli elää omaa rosoista elämäänsä.

 

Modernin unkarilaisen elokuvan suurmestari Béla Tarr on Euroopan keskiosien hiljaisuuden ja tapahtumattomuuden tavoittaja. Tarrin pääteos Sátántangó (1994) lienee tunnetumpi kuin Krasznahorkain romaani, johon se perustuu. Se on juuttunut historian parhaiden elokuvien listoille kärkijoukkoon, ja hyvä niin.

Tekisi mieli sanoa, että raskassoutuinen romaani on vaikeampi ottaa vastaan kuin seitsentuntinen mustavalkoelokuva.

Saatanatango on kirjana yhtä materiaalisen painava tekstuaalisesti kuin sen maailma on fyysisiltä piirteiltään. Paremman elämän unelmien raunioilla elävät ihmiset ovat nyrjähtäneet ulos elämänsä ehdoista, kollektiivisen maanviljelyn maisemista. Jotkut etsivät ansaitsematonta raha-aarretta ulospääsyä etsien.

Nämä kiertolaiset, veijarit, sotilaat, lääkärit ja viranomaiset ovat tasan sitä, missä he asuvat: ajan ja paikan mustan koomisessa maailmanlopussa. He ovat epäonnistuneen maan, talouden ja järjestelmän alakerrosten ajelehtivaa väkeä. Eivät he ole länttä tai itää. Ideologia ei heihin tarttuisi.

Aika muuttuu tilaksi ja tila kieleksi.

Voiko paljon erilaisempaa 1980-luvun romaania ollakaan? Kun Saatanatango julkaistiin 1985, muualla elettiin city- ja kulutushuumaa. Se on muodikkaan antiteesi, apokalyptisen myrskypilven alla avautuva ruskeanvihreä elämännyrjähdys, jossa ihmiset sätkivät kerronnan absurdin rakenteen sisällä.

Romaani jakautuu kahteen kuuden luvun osaan. Ensimmäinen on numeroitu yhdestä kuuteen toisen kulkiessa kuudesta yhteen.

Matkallaan ei-minnekään henkilöt puhuvat kuolleella kielellä pyörähdellen päämäärättömän toiminnan tangonpyörteissä. Asiat ja sanat jäävät auki, monimielisiksi. Mistään ei tahdo saada kiinni – paitsi kielestä, joka on hyvin varma omassa merkityksettömyyden soundissaan.

Minnamari Pitkäsen suomennos on oma taideteoksensa. Suomen kieltä ei ole helppo taivuttaa tukahduttavan materiaalisen modernismin muotoon. Pitkänen onnistuu loistavasti.

 

László Krasznahorkai.
László Krasznahorkai. © GYULA CZIMBAL