Luokka on loukku

Ranskalaiskirjailijan kohuttu romaani on järkyttävä – ja järkyttävän hieno.

romaani
Teksti
Silvia Hosseini
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Harvoin kirja iskee näin rajusti jo ensimmäisillä sivuilla. ”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa”, aloittaa Édouard Louis omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa Ei enää Eddy.

Eddy Bellegueule varttuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä, jossa erilaisuus on kirous. Etenkin ”tyttömäisyys” on pojalle pahin ominaisuus ahtaiden sukupuolinormien rajoittamassa yhteisössä.

Eddyn vanhemmat häpeävät lapsensa poikkeavuutta, ja etenkin sitä häpeää poika itse. Hän yrittää puhua matalammalla äänellä ja esittää olevansa kiinnostunut tytöistä. Eddy pahoinpidellään koulussa päivittäin, mutta hän ei kerro kenellekään, koska pelkää, että se leimaisi häntä entisestään.

Kylässä väkivaltaa on, mutta tavallaan sitä ei ole: ”Kylän miehet eivät käyttäneet koko sanaa, se ei kuulunut heidän sanavarastoonsa. Miehille väkivalta oli jotain luonnollista, itsestäänselvää.” Se on ainoa kanava, jota kautta mitään tunteita voi ilmaista.

Lopulta homous on Eddyn pelastus: ”Se että tykkäsin pojista muutti koko suhteeni maailmaan, se sai minut samastumaan arvoihin, jotka eivät olleet perheeni arvoja.”

Köyhyys ei ole muuttanut muotoaan sadan vuoden takaisesta.

Ei enää Eddy on seksuaalivähemmistöön kuuluvan nuoren kasvukertomus, mutta ennen kaikkea se on köyhyyden ja näköalattomuuden sairastuttaman työväenluokan kuvaus.

Tapahtumat sijoittuvat 1990–2000-luvuille, mutta köyhyys ei ole muuttanut muotoaan sadan vuoden takaisesta: rikkinäisen ikkunan tilalla on vettynyt pahvi, koko lapsikatras pestään samassa kylpyvedessä, ja ”yksi ainoa harha-askel saattoi johtaa siihen, että kuun lopussa ei ollut syötävää”.

Kerronta on suoraa ja tapahtumat järkyttäviä, erityisesti Eddyn liian varhaiset seksikokemukset. Louis ei kuitenkaan rankistele vaan analysoi kauheita tilanteita ikään kuin yläpuolelta. Louisia onkin verrattu Émile Zolaan (1840–1902). Henkilöhahmot ovat naturalistiselle kirjallisuudelle ominaisesti taloudellisten, yhteiskunnallisten ja sosiaalisten rakenteiden armoilla: ”Äiti ei ymmärtänyt, että hänen elämänpolkuaan, sitä mitä hän kutsui virheikseen, ohjailivat tietyt vääjäämättömät, ennalta määrätyt ja täysin loogiset mekanismit.

Kertoja käyttää sanaa ”luokkaväkivalta”. Se voi ilmetä vaikka siten, että oikeussalissa puhutaan tahallaan tavalla, jota kouluttamaton ihminen ei voi ymmärtää. Vallankäyttö on julmaa etenkin siksi, että sen kohde – romaanissa Eddyn serkku – ei tajua olevansa uhri: ”Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puhui kuin homo.”

Kerronnassa hyödynnetään kielen eri rekistereitä, jotka osaltaan ilmaisevat maailmojen välistä kuilua. Lotta Toivasen suomennoksessa tyylinvaihdokset on toteutettu luontevasti.

Ei ihme, että En finir avec Eddy Bellegueule oli ilmestymisvuonnaan 2014 Ranskan puhutuimpia kirjoja.

Vaikka tarina keskittyy yhden paikkakunnan tapahtumiin, se tulee avanneeksi sitä, mitä Euroopassa tällä hetkellä tapahtuu.

Teos muistuttaa, miksi köyhyyden torjumisen ja koulutuksellisen tasa-arvon tulisi olla politiikan tärkeimpiä painopisteitä.

Kirjallisuuden ei tarvitse olla kantaa ottavaa ollakseen yhteiskunnallisesti merkittävää, mutta Suomeenkin kaipaisi tällaisia luokkayhteiskuntaa ja vähäosaisuutta käsitteleviä kirjallisia avauksia.

Köyhyys estää ihmistä vaikuttamasta omaan elämäänsä ja ympäröivään todellisuuteen. Maailma kutistuu pienen kylän kokoiseksi loukuksi, jossa ”mikään ei muutu, ei ikinä”.

Édouard Louis.
Édouard Louis. © Aftonbladet / LK