Ihmisiä kuin karjaa
Rosa Liksom ammentaa Väylässä tutuista teemoista pelaamatta silti varman päälle.
Lukija ei ylläty tarttuessaan Rosa Liksomin (s. 1958) uuteen romaaniin. Tarinaa kuljettaa minäkertojan meänkielinen monologi, kerronta henkii pohjoista naturalismia. Tunteet ovat väkeviä, ihmiset hauraita, luonto karua.
Samankaltaisista aineksista Liksom on ammentanut ennenkin. Väylä pikemminkin syventää kuin laventaa hänen tuotantoaan. Eikä tämä ole arvosteleva, vaan neutraali huomio. Varman päälle tekemisen henkeä en kirjasta aisti.
Väylä sijoittuu Lapin sodan aikaiseen Tornionjokilaaksoon. Nimi viittaa Suomen ja Ruotsin väliseen vesireittiin. Toisella puolella vallitsee tuho ja köyhyys, toisella rauha ja vauraus.
”Frouvat löyhytit naamansa eessä valkosta nästyykiä, surkuttelit meän köyhyyttä ja käänsit sitte päänsä poies aivanko olis pölähleet, että köyhyys tarttuu”, kuvailee romaanin minäkertoja.
Hän on pienen kylän tyttö, joka saapuu Suomen puolelta pakolaislauman mukana. Ihmiset ja karja kulkevat rinnan, eikä niiden välillä ole lopulta suurta eroa. Molemmat menevät sinne, mihin käsketään.
Elämä evakkona typistää tulevaisuuden. Sitä ei ehkä ole lainkaan, tai jos onkin, se ei ehkä muistuta lainkaan menneisyyttä.
Onko taisteluiden tauottua kodin paikalla pelkät rauniot? Vai ovatko kodin ottaneet haltuunsa venäläiset valloittajat?
Minäkertoja ajattelee kaihon hetkinään pihamaan puita. Kenties ne sentään selviytyvät sodasta, vaikka kaikki muu tuhoutuisi. Sen verran ehkä uskaltaa toivoa. Kun ihmiseltä viedään elämä, tilalle jää henkinen aavesärky:
”Kannoin sisälä outoa katkeruuen tunnetta koko maailmaa kohtaan. Semmosta en ollu pitkhään aikhaan tuntenu.”
Väylän kuvaama paikastaan irti revityn ihmisen tuska on meille historiaa, mutta monille muille arkipäivää.
Liksom kirjoittaa yleispätevästä aiheesta ilman että hänen tarvitsee sitä erikseen alleviivata. Monen lukijan mielessä varmaan häivähtää Talibania pakenevien afganistanilaisten hätä.
Kuolema vierailee Väylän minäkertojan maailmassa usein. Välillä se iskee ihan lähelle, rakkaisiin ihmisiin ja eläimiin. Silloin Jumala on hiljaa ja taivaankansi mustuu surusta.
Jos evakkojen kohtalo on julma, sama pätee myös kohteluun. Kun pakolaisleirissä puhkeava kuumetauti tappaa pikkulapsia, onnettomuutta selvittämään saapuvat Tukholman herrat vierittävät syyn menehtyneiden lasten äitien ja hoitajien niskoille. He eivät ymmärtäneet hakea ajoissa lääkärin apua.
Paikallisviranomaisia Tukholman herrat kiittelevät siitä, että nämä ovat selviytyneet yllättävästä pakolaisten tulvasta moitteettomasti.
Väylä ei ole niitä romaaneja, jotka väen väkisin hakeutuvat kohti sovinnollista lopetusta. Se kieltäytyy valheellisesta lohdutuksesta aivan kuten minäkertoja, joka ei noudata papin kehotusta tuudittautua surussa Herran huomaan.
Vaikka Väylä on kaunistelemattomuudessaan ankara, siinä pilkahtaa myönteinen, eteenpäin vievä eetos. ”Halusin oppia ymmärtähmään maailmaa, maailmankaikheutta ja itteäni”, tuumii minäkertoja.
Hän elää maaseutuyhteisössä, jonka ajattelua ja toimintaa ohjaavat tiukasti tulkitut Raamatun jakeet ja vanhat perinnäistavat. Setänsä kirjoja lukemalla hän oppii älylliseen uteliaisuuteen ja saa avaramman todellisuuskäsityksen.
Samalla minäkertoja säilyttää rakkaudentäyteisen suhteen kodin karjaan. Jokainen lehmä on kallisarvoinen yksilöllinen olento.
Sodan jälkeen tulee rauha ja rauhan myötä modernisaatio. Se enteilee tehotuotantoa lypsykoneineen, vanha karja saa väistyä uuden tieltä.
Väylän lopetuksessa lomittuvat suru menneestä ja odotus tulevasta niin kuin ne ihmismielessä usein lomittuvat.
Rosa Liksom: Väylä. 269 s. Like, 2021.