Elävä kieli muuttuu käytössä
Ville Eloranta ja Lotta Jalava tarjoavat kielihistoriallisia herkkupaloja ja katsauksia muuttuvaan kieleen.
Suomen kielen puhujat suhtautuvat yleensä kieleen uteliaasti ja käyttävät sitä kekseliäästi. Ei tarvitse olla kielen ammattilainen ihmetelläkseen sanojen merkityksiä ja alkuperää.
On tärkeää, että saatavilla on yleistajuisia tutkimustietoon perustuvia kirjoja suomen kielestä. Ville Eloranta ja Lotta Jalava ovat halunneet laatia yleistajuisen ja viihdyttävän, kuitenkin laaja-alaisen tietokirjan, ja onnistuvat tavoitteessaan hyvin.
Sana sanasta on laadukasta populaaria tietokirjallisuutta, jollaista julkaistaan suomen etymologian alalta niukasti. On hyvä, että tutkimustieto kielestä päätyy kaikkien käyttöön.
Sana sanasta -teoksen teksti on tiheän tietopitoista. Ahmittavaa riittää suomen kielen yksityiskohtia ja historiallisia herkkupaloja rakastavalle lukijalle. Tosin teksti on sen verran tuhtia, ettei se sovellu aivan kerralla luettavaksi. Merkitystiheä teksti sopii lukijalle, joka nauttii tehokkaasti pakatusta tiedosta, mutta toisinaan se tuntuu jo kiiruhtavan seuraavaan aiheeseen, kun olisin vielä halunnut lisätietoa jostain sanasta.
Mutkikas tutkijan viiteapparaatti on haluttu välttää, joten täydellisiä selityksiä janoava kokee muutamissa kohdissa, että jotain puuttuu.
Etymologian yleistajuistaminen on kunnianhimoinen projekti, joka vaatii myös kompromisseja.
Toisinaan ihmetyttää, miksi tekijät eivät ole juuri mitään mieltä hankalista uusista sanoista.
Esimerkiksi sanasta ”podcast” Eloranta ja Jalava tyytyvät vain kritiikittömästi toteamaan, että se on ”saatu” ja ”napattu” suomen kieleen lähes sellaisenaan. Sana on nopeasti ohitettu ja siirrytty seuraavaan.
Näin syntyvä hienoinen helpoimman kautta menemisen tuntu vaivaa kirjaa paikoitellen.
Teoskokonaisuutena kirja kuitenkin onnistuu erittäin hyvin kertomaan siitä, miten elävä kieli muuttuu käytössä kaiken aikaa.
Kielihistoriallisten knoppitietovarastojen täydentämiseen kirja on oivallinen. Esimerkiksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella uusia sanoja keksittiin aktiivisesti. Suomen Kuvalehden sanankeksimiskilpailuista 1920–1930-luvuilta on jäänyt käyttöön muun muassa ”kiintoisa”, ”kelmu”, ”solmio” ja ”mainos”.
Elintarvikeyritys Paulig juurrutti 1940-luvulla kieleemme sanan ”pakaste” – muuten puhuisimme kenties vieläkin ”syväjäädytystuotteesta”. Hauskimpia sanastohistorian helmiä ovat epäonnistuneet keksinnöt kuten ”kieppo” roll-on-deodorantin nimenä, joka ei jäänyt kieleen.
Slangia ja amerikansuomea käsittelevät osat ovat antoisia. Stadin slangia kirjoittajat luonnehtivat ilmaisuvoimaiseksi kaikkien elämänalueiden kielen sulatusuuniksi.
Yli satavuotisen olemassaolonsa aikana slangi on muuttunut jatkuvasti, lainaten, rakentaen, monilähtöisesti ja kaikkia tunteita käsitellen. Nykyslangissa on myös kiinnostavia yhtäläisyyksiä siihen amerikansuomeen, jota puhuttiin yli sata vuotta sitten.
Amerikansuomea käsittelevässä osasta löysin hauskoja uusia sanatuttavuuksia kuten ”hellunketsari” (hellu+catcher) eli otsalle laskeutuva hurmauskihara, tai ”hämmeneksi” (ham and eggs) eli kinkusta ja munista tehty aamiainen.
Kirja valaisee, miten sanojen merkityksiä on historian saatossa unohtunut ja uusia tullut tilalle. Niin sanottua kansanetymologiaa käsitellään myös kiinnostavin esimerkein siitä, miten erilaiset käännöskömmähdyksetkin joskus juurtuvat kieleen ja jäävät käyttöön.
Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä. 285 s. Tammi, 2021.