Alexander Stubbin tarina on vetävä ja vetoava tragedia
ARVIO: Poikkeuksellisen viihdyttävät politiikan muistelmat.
Kertojan ääni on Stubbin itsensä, mutta varsinainen kirjoittaja on Karo Hämäläinen. Valinta on erinomainen. Tuloksena on poikkeuksellisen viihdyttävät politiikan muistelmat.
Stubb kuvailee värikkäästi ja sopivan itseironisesti tietään lapsuudenkodista kokoomuksen puheenjohtajaksi ja Suomen pääministeriksi.
Kuten Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Marko Junkkari arviossaan muotoili, Stubbin tarina on laadittu tragedian kaavaan. Teksti kutsuu lukijaa uskomaan, että Stubbin nousu Suomen politiikan huipulle on traaginen kertomus ihmisestä, jonka ei lopulta edes haluttu onnistuvan puheenjohtajana ja pääministerinä.
On mahdotonta sanoa, onko tragedia totta, mutta valinta on onnistunut sekä dramaturgisesti että julkisuuskuvan hallinnan näkökulmasta. Lukija seuraa Stubbin uraa kauhuissaan ja tietoisena tulevasta tuhosta. Kirjaa ei malta päästää kädestään.
Ensimmäiset 20 vuotta Stubbin elämä oli pelkkää menestystä: EU-tutkija, EU-virkamies, poliitikko ja ulkoministeri. Hän näytti pärjäävän missä vain.
On tavallista, että Stubbia kuvaillaan politiikan komeetaksi ja annetaan ymmärtää, että hän nousi Suomen pääministeriksi poikkeuksellisen helposti, nopeasti ja nuorena.
Näinhän asia ei ole. Stubb ei ollut huipulle noustessaan erityisen nuori tai vanha. Hän oli kuitenkin jo vuosien ajan tehnyt lujasti töitä menestyksensä eteen. Stubb on elänyt kurinalaista elämää saadakseen itsestään ”kaikki tehot” irti: tarkka määrä liikuntaa, sopiva ruokavalio, riittävästi unta, ei pitkiä illallisia.
Mielikuva helppoudesta jäi elämään. Sitä on ruokkinut se, että ulospäin Stubb on aina vaikuttanut iloiselta ja reippaalta. Kova työ ei ole näkynyt päälle.
Stubbin saavuttamissa tutkinnoissa, kielitaidossa ja työmenestyksessä ei ole mitään helppoa. Tehkää perässä, jos pystytte. Mutta vaikutelma helppoudesta on tosiasia.
Johtaja, joka on saavuttanut asemansa helposti, ei ole ansainnut sitä. Menestys ansaitaan uhrauksilla. Stubb ei näyttänyt sellaisia uhrauksia tekevän. Ennen puheenjohtajuutta hän oli Suomen politiikan ihmelapsi, jonka julkisuuskuva hakee myönteisyydessään vertaistaan. Yliopiston tutkimuksissakin ihmeteltiin asiaa.
Puheenjohtajuuden saavuttamisen jälkeen tapahtui käänne: Stubb ei näyttänyt osaavan tehdä enää mitään oikein.
Nousemalla puolueen johtoon sen ulkopuolelta hän yllätti puolueen patruunat, joista osa ryhtyi kaivamaan maata Stubbin jalkojen alta. Hallituksessa hän sai vastaansa Antti Rinteen, joka halusi näyttää kyntensä Sdp:n uutena puheenjohtajana. Toimittajat tarttuivat tottumattoman pääministerin kömmähdyksiin.
Keväällä 2016 Petteri Orpo voitti Stubbin. Tragedia sai päätöksensä.
Kuten sanoin, tragedia on vetävä tarinankerronnan muoto. Sen lisäksi se on myös oivallinen väline julkisuuden hallintaan, jota poliitikkojen muistelmat myös ovat. Kirjoittamalla oma tarina tragedian muotoon vedotaan lukijaa uskomaan, että on tapahtunut vääryys, joka vaatii korjaamista.
Kokemus vääryydestä on resurssi, joka on käytettävissä, jos tulevaisuudessa hakee politiikan virkaa Suomessa tai ulkomailla. Stubbista kuulemme vielä.
Alexander Stubb, Karo Hämäläinen: Alex. 312 s. Otava, 2017.
